Siionin virret 58-63

SV 58 Karitsaa katsokaamme / Johan Kahl

Johan Kahlin (1721-1746), hukkumiskuoleman kokeneen nuoren, etevän runoilijan muisto-kirjoituksessa sanottiin, että ”hänen viimeinen toiveensa oli olla Herran imevä haavamehiläinen Jeesuksen autuaassa kyljessä”. Luonnehdinta vie meidät Sions Sånger -laulukirjan kielimaailmaan. Ristiinnaulitun Karitsan haavojen imeminen saattoi innoittaa herrnhutilaisen runoilemaan laadukkaasti, ts. oman kielimaaliman kriteerit täyttäen. Kahl täytti ne varmasti.

Kahlin muistolause on Sions Sånger -laulukirjalle (1743, 1745, 1748) tyypillistä veriteologiaa. Laulukirja luotiin tieten tahtoen erilaiseksi kielimaailmaksi kuin Ruotsin kirkon virsikirja (1695).

SV:ssä 58 on tallella toinen tyypillinen sanonta SS:n kielimaalimasta. Myös se kuten veriteologia siirtyi herrnhutilaisille 1600-luvun virsirunoilijoilta tai hartauskirjallisuudesta, niihin taas keskiajan mystiikasta. Kielikuva ristiinnaulitun Karitsan, hänen kasvojensa tai haavojensa katsomisesta tai näkemisestä esiintyy virren neljässä säkeistössä kuudesti, edelli-sessä SV:n laitoksessa vain neljästi, joten Mika Nuorva on virttä muokatessaan palannut lähemmäs SS:n kielimaaillaa. SS:n alkutekstissä (SS 53) katsominen mainittiin 12 kertaa. Tässä toinen säkeistö ruotsiksi:

Si, han wår synd borttager,

Gör själen glad och full med fröjd:

Han samwetet rentwager,

Gör syndaren båd’ nöjd och böjd.

Si, hur hans hjerta blöder:

Si, sidan öpen står,

Si, nåden öfwerflöder

Med blodet ur hans sår:

Si, på de kärleks-strömmar,

Som gifva själen kraft.

Kom, smaker och berömmer

Den ljufwa lifsens nådesaft (SS 53:2).

(Katso, hän ottaa syntimme pois, tekee sielun iloiseksi ja täyttää sen riemulla, pesee omantunnon puhtaaksi, tekee syn-tisestä sekä tyytyväisen että taipuisan. Katso, kuinka hänen sydämensä vuotaa verta: katso, hänen kylkensä on auki, katso, armo tulvii verenä hänen haavoistaan, katso rakkausvirtoja, jotka antavat sielulle voimaa. Tule, maista ja ylistä suloisen elämän armomehua.)

Lyhyt sana si = katso oli runoilijalle kätevä ja toistuessaan lisää tehoa, mutta säkeistö näyttää myös Kahlin taituruuden.

Ristiinnaulitun Kristuksen harras katseleminen oli ollut tärkeää jo 500-luvun benediktiineille. He opettivat, että joka hartaasti katselee Ristiinnaulittua, oppii habitare secum, asumaan itsensä kanssa; nykyisin sanottasiin: löytää identiteettinsä. Jo varhain Kristuksen katselemiseen liittyi compassion kokemus: hän kärsii minun kärsimyksiäni, minä hänen. Krusifiksitkin rakennettiin mietiskelykuviksi eikä koristeiksi, niiden ääreen polvistuneena vietettiin pitkiä rupeamia. Myös kahdessa SS:ssa laulaja rukoilee, että saisi nähdä ristiin-naulitun Karitsan kuin taulun, silmien eteen maalattuna. Toisen niistä kirjoitti Joihan Kahl:

Ehwad jag tänker, talar, gör,

War du mig korßfäst målad för’,

At jag dig jämt må skåda:

Ack blif för mig af hjertat dyr,

Så wet jag wißt at jag undflyr

Lättsinnighet och wåda (SS 175:6).

Laskin, että SS:n 223 laulussa Ristiinnaulittua katsellaan vaihtelevin sanakääntein peräti n. 170 kertaa. Karitsan katsominen on siis epäilemättä yksi laulukirjan ja sen kielimaailman pääteemoista, mutta ei ollut 1700-luvun puolivälin Ruotsissa suinkaan pelkkää palaamista keskiajan mystiikkaan.

Johan Kahlin viljelemän katsomisteeman valtiolliseen vaarallisuuteen tutustumme hänen aamulaulussaan SS 208. Sen lopulla hän rukoilee:

Din förnedrings prakt och prål,

Din rubin-besatte krona

Och din purpurs klädebona,

Dina sår och spike-hål

Blifwe denna dag i trona

Nu mitt ända ögnamål (SS 208:10).

(Sinun alennuksesi loisto ja komeus, sinun rubiinein koristeltu kruunusi ja purppura-asusi, sinun haavasi ja naulanreikäsi olkoot tänään uskossa katseeni ainoa kohde.)

Kuninkaallinen vaatetus – mutta aivan väärässä ympäristössä, Golgatan ristillä, yhteiskunnan kaatopaikalla! Sellaisen kuninkaan katsomisella Johan Kahl pyysi aloittaa aamunsa.

Din förnedring, sinun alennuksesi – mutta suuri ruotsinkielen sanakirja mainitsee toisenkin merkityksen: ”förnedring (raamatullisessa kielessä) Kristuksen lihaksi tuleminen”.

Siis: ihmiseksi tulemisesi loisto ja komeus. Näin kai Kahlin virkkeen voi suomentaa - ja silloin sanat näyttävät ironialta: Jeesuksen syntymiseltä ihmiseksi tallin seimeen puuttuivat loisto ja komeus kokonaan. Mutta runoilijan silmä näki loiston ja komeuden juuri niiden puuttumisessa yhtä ilmeisinä kuin myöhemmin Ristiinnaulitun varusteissa: rubiinit piikkikruunun veripisaroita, purppurapuku Jeesukselle puettu pilkkavaate tai ruumiista valuva veri. Säkeet eivät siis lopulta ole ironiaa, vaan ironiaa keinona käyttäen tähdentävät: juuri tässä, ristin pilkassa, naurettavuudessa, pahennuksessa, loistaa Jumalan kunnia, täysin toinen kuin ihmiskunnia.

Kahl laulaa: tämä, ruhjottu, veren tahrima, häpeän puuhun laulattu Karitsa, tämä on minun Kuninkaani, hän vain katsomisen ja kumartamisen arvoinen, Narrikuningas, mutta ainoa tosi.

Tähän kaikki SS:n 170 mainintaa ristiinnaulitun Karitsan katsomisen tärkeydestä tähtäävät, tähän Kahl aamulaulussaan. Johan Kahlin aamulaulussa kiteytyy mielestäni kaikista SS:n lauluista parhaiten valtion virsikirjasta poikkeava kielimaailma, jota SS kokonaisuutenakin edustaa.

Emme ehkä enää tavoita aamulaulusta herrnhutilaistyyppistä compassion kokemusta, mutta yksi kysymys on miettimisen arvoinen: eikö Narrikuninkaaseen katsominen, hänen pilkkapukunsa ylistäminen, hänen piikkisen kruununsa ja verisen hahmonsa kumartaminen, hänen kärsimykseensä sulautuminen ole mitä rajuinta Ruotsin kuningasvallan ja sen kanssa liittoutuneen puhdasoppisen kirkon kritiikkiä? SS:n kielimaailma on tahallaan yksi-puolinen kyetäkseen kyseenalaistamaan kuninkaanvallan ja kirkon liiton.

Kuinka hyvään saumaan se sattuikaan!

Ruotsin eurooppalainen suurvalta, hirmuisia kärsimyksiä koko Euroopalle tuottaneilla sodilla luotu, oli mennyttä, luterilaista puhdasoppisuutta ideologianaan ja aseenaan hyödyntänyt valtio vankkui perustuksiaan myöten. Juuri silloin alkoivat maata vallata laulut aivan toisenlaisesta hallitsijasta ja hänen pilkkakruunustaan, juuri silloin rakoilevan valtiomuurin halkeamista tunkeutui toisenlainen suurvalta-ajatus, kaikkien kristittyjen maailmanlaaja sisaruus ja veljeys, jota herrnhutilaisuus ajoi, Narrikuninkaan valtakunta.

Palaan aiheeseen.

SV 59 On tekemättä vielä / Wilhelmi Malmivaara

Wilhelmi Malmivaara (1854-1922) otti muokatakseen lähes sammuneesta 1830-40 -lukujen lahkomaisesta herännäisyydestä kansallis-kirkollisen liikkeen. Työkalunaan hän käytti myös virsiä: kokosi uudenlaisen Siionin Virret -laulukirjan Elias Laguksen Sionin Wirsiä (1790) ja Halullisten Sjeluin Hengellisten Laulujen (1. painos 1790) mittavaksi paisunutta kokoelmaa lähteinään käyttäen, mutta tekstejä voimakkaasti muokaten. SW:n herrnhutilaista ”veriherkuttelua” hän siivosi kovalla kädellä, himmensi SW:n iloisia sävyjä ja sai ai-kaan surunvoittoisen laulukirjan johtamalleen myöhemmälle herännäisyydelle.

Laguksen Sionin Wirsiä olivat aluksi käyttäneet kaikki 1800-luvun herätysliikkeemme - sitä lauloivat rukoilevaiset, heränneet, heistä erkaantuneet evankeliset ja viimein myös lestadiolaiset, joiden uudistetussa Siionin Laulut -kokoelmassa voi yhä havaita herrnhutilaisen runouden sanontaa, jopa teologiaa. Sama herrnhutilainen laulukirja kelpasi siis kaikille liikkeille, vaikkei mikään niistä edustanut puhdasta herrnhutilaisuutta ja vaikka ne ajoittain vihasivat toisiaan. Laulu ylittää vihan muurit!

SW:n suosiota selittää Elias Laguksen nerokas suomennustaktiikka. Hän halusi, että Sionin Wirsiä opittaisiin laulamaan, mutta pohjateos Sions Sånger  sisälsi vaikeita runomittoja ja viittauksia herrnhutilaissävelmiin, joita kukaan ei olisi Suomessa osannut. Niinpä hän vaihtoi sävelmäviitteen ja usein sen mukana runomitan lähes puoleen SS:n 223 laulusta. Sävelmät hän sai vuoden 1701 virsikirjan sävelmistöstä Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja (1702) olettaen tosin optimistisesti, että suomalaiset osaisivat sen sävelmistä jopa kuutisenkymmentä. Varmaankin Laguksen taktiikan ansiosta meillä on virsikirjassakin melkoinen määrä kansantoisintoja saksalaisista, ruotsalaisista, jopa alankomaalaisista  ja ranskalaisista koraaleista. Seuratuvissa ei useinkaan ollut ammattitaitoista kanttoria valvomassa, että ko-raalit laulettaisiin Nuotti-Kirjan mukaan.

Sionin Wirret jäi sellaisenaan rukoilevaisten laulukirjaksi, evankeliset, lestadiolaiset ja heränneet saivat vähin erin oman, liikkeen erityispainotuksia viljelevän laulukirjansa. Näin ”lahkolinja” jatkui – ja jatkuu yhä. Piispa Jari Jolkkonenkin katsoo, että jokaisella itseään kunnioittavalla herästysliikkeellä on kunnia-asiana oman laulukirjan toimittaminen ja ajoittainen uudistaminen.

Wilhelmi Malmivaarakaan ei tyytynyt kirkon virsikirjaan, vaikka se uusittiin hänen aikanaan ja olisi ollut tuoreeltaan seuraliikkeen käytettävissä. Hän suuntasi ”fennomaanien virsikirjaan” jyrkkää kritiikkiä: siitä puuttuivat raamatullisuus ja nöyryys. Niinpä herännäisyys ei uutta virsikirjaa seuroihinsa kelpuuttanutkaan, vaan lauloi vanhaa (1701). Herättäjä-Yhdistys julkaisi 1914 yhdistelmälaulukirjankin, Malmivaaran uudistamat Sionin Virret ja valikoiman Vanhan virsikirjan virsiä – odotettaessa, että ”Suomen seurakunta saa paremman virsikirjan kuin sen nykyinen on”, kuten kokoelman esipuhe sanoo. Lause paljastaa, että herännäisyys katsoi edustavansa koko Suomen kirkkoa; siitä oli siis tosiaan tullut Malmivaaran tavoittelema kansallis-kirkollinen liike.

Malmivaaran jättiläistyön, Siionin Virsien uudistamisen, linjoitti nöyryys. Linjaviitan oli pys-tyttänyt Malmivaaraa edeltäneen herännäispappipolven edustaja Oscar Wilhelm Forsman (1815-1886), Koskimies-suvun ”kantaisä”. Tämä oli käyttänyt nöyryyttä mittana arvoidessaan virsikirjatyön kuluessa julkaistuja Elias Lönnrotin kokeiluvirsiä. Monikaan niitä ei täyttänyt nöyryysmittaa.

Malmivaaran nöyryysteologiaa edustaa myös Siionin Virsi 59, On tekemättä vielä mun parannukseni. Se liitettiin Siionin virsiin vasta 1938, siis puolitoista vuosikymmentä Malmi-vaaran kuoleman jälkeen, mutta hän oli julkaissut sen jo 1909.

Lyhyt virsi, ehyt virsi, taidokasta Malmivaaraa. Sen sanonta kuulostaa taipaleensa juuri aloittaneen etsijän valitukselta, mutta kuvastanee herännäisyyden kielimaailmaan ja teologiaan malliksi kotiutunutta ”ikävöivää uskoa”. Joka aamu sanotaan Jumalalle, että taipaleeni on vasta alussa ja tie tukossa, enkä osaa Vapahtajan luo. Tielle pääsy ja sillä pysyminen jää tänäänkin Vapahtajan asiaksi.

Miksi sitten en pysy tiellä? No, ”maailma iloinensa minua viehättää”.

Kymmenen vuotta sitten professori Eino Murtorinne tarkasteli tätä ongelmaa Herättäjä-Yhdistyksen vuosikirjassa 2008 muistuttaen, että jo J. W. Snellman piti herännäisyyden keskeisenä ongelmana sen suhdetta maailmaan. Näin Murtorinne heränneistä:

”heidän asenteensa maailmaan ja etenkin tiettyihin maallisiin, ihmiskeskeisiin uudistusliikkeisiin oli – uskonnollista toimintaa lukuun ottamatta – pidättyvä ja osittain vanhan antivallankumouksellisen asenteen sävyttämä. Tämä koski esimerkiksi naisasialiikkettä ja nuorisoseuraliikettä, mutta erityisesti nousevaa sosialistista työ-väenliikkettä...”

Maailma iloinensa viehättää vielä – ihanko totta? Tämän sanoi Malmivaara, pappissäädyn kunnioitettu edustaja jo säätyvaltiopäivillä ja vanhasuomalaisten, sittemin kokoomuksen kansanedustaja yksikamarisessa eduskunnassa. Vanhasuomalainen papisto tarvitsi häntä poliittisena opastajana. Ei siis voi sanoa, että hän olisi vetäytynyt maailmasta, vaikkakin usein edusti pidättyvää, vanhoillista ja joskus kiistoista vetäytyvää kantaa. Poliitikko mikä poliitikko!

Entäpä, jos hän virsissäänkin otti kantaa ajakohtaisiin valtiollisiin kysymyksiin? Liittyykö virren 59 vetäytyvä, maailmanpakoinen asenne sen julkaisuajan, ns. toisen sortokauden al-kutapahtumiin1908-09? On säilynyt Malmivaaran saarna Kuopion herättäjäjuhlilla 6.7.1910. Se kehottaa väkevin, intohimoisin sanoin kaikkia, sekä pappeja että muitakin alas, nöyryyteen, ja todistaa, kuinka nöyryys tuottaa Suomelle kansallista hyötyä. Nöyryydestä oli tullut poliittinen tekijä!

Se näkyy myös tämän virren jatkovaelluksesta.

Maailmasta vetäytymisen teologia luhistui Malmivaaran ajattelussa sisällissodan tapahtumiin. Hänen saarnansa kuvasivat silloin hurjistuneina jumalanpilkkaa harjoittavaa työväenliikkeettä. Pilkan rangaistukseksi Jumala lähetti sisällissodan. Se iski tuhoisimmin siellä, missä eniten pilkattiin, siis Etelä-Suomessa. Lapualla ei eikä Pohjanmaalla. Siellä Jumala pystytti aidan vainolaisen erteeen, koska siellä vielä käytiin kirkossa ja koska siellä veisuu oli ”särjettyjen veisuuta”. Särjettyjen – luen: nöyrien. Malmivaaran mielestä sitä sopi esitellä myös satunnaiselle kirkkovieraalle.

Sisällissodan jälkikuohujen yhä käydessä korkeina kirkolliskokous asetti syksyllä 1918 virsikirjakomitean laatimaan lisävihkoa fennomaanien virsikijaan (1886). Herännäisyyden arvovaltaa kuvastaa, että Malmivaara valittiin komitean puhenjotajaksi, mies, joka  muutama vuosikymmen aikaisemmin oli lytännyt koko virsikirjan nöyryyden puutteen vuoksi.

Herännäisyyden arvovalta jatkui komitean työssä. Lisävihkoehdotuksen 295 virrestä n. 20 % otettiin Malmimaaran Siionin Virsistä (1893), muiden herätysliikkeitten laulukirjoista ei edes yhteensä tuota määrää. Valitut Siionin Virret edustivat vakaasti nöyryyden linjaa, ihmisen pienuutta, mitättömyyttä, syntisyyttä. Laskin niistä kerran näitä sävyjä ja toisaalta ilon tai kiitoksen ilmauksia. Nöyryys voitti 4-1.

Muistutan tässä kohden, ettei virsirunoilija koskaan kirjoita virttä vain itselleen, vaan seurakunnalle. Niinpä tämäkin Siionin virsi 59 on lähtenyt kirjoittajansa kynästä ensin körttiseurakunnalle ja lopulta koko kirkolle malliksi. Jaa-a, kirkolleko vain?

Herännäisyyden teologian arvoa lisävihkon virsiä valittaessa kuvastaa, että mukaan kelpuutettiin Malmivaaran kaksi virttä, joita ei vielä veisattu edes körttiseuroissa; toinen oli tämä SV 59 ja toinen SV 192, joka oli julkaistu vain Hengellisen Kuukauslehden joulunumerossa 1898. Kumpaakaan ei siis ollut koekäytetty. Silti ne haluttiin kirkon virsikirjaan.

Jouluvirren ihmiskuva selittää, miksei jakseta lähteä seimelle iloitsemaan – säkeistössä, joka ei päässyt enää talvisodan virsikirjaan 1938:

Lihan mieli,

mykän kieli

eivät käänny kiittämään,

kamalinta

kuolleen rinta

routaa täynn’ on yhtenään;

sen vuoks’ sinä,

sen vuoks’ minä

tähän jähmeytyksiin hän.

Ei ole vaikea arvata, mihin kirkko tarvitsi herännäisyyden nöyryysteologiaa. Sitä oli tähdennettävä sisällissodan jälkeen koko kansalle, jotta

-  kukaan ei enää ryhtyisi kapinaan; kolmea suuntaa tarkkailtiin: leireiltä vapautuvia punavankeja, itärajan taaksen siirtyneitä punapakolaisia ja Saksasta palaavia ”punaisia jääkäreitä”

-  kukaan ei alkaisi kysellä kenttä- eikä valtiorikosoikeuksien jakamien kuolemantuomioiden eikä teloitusten laillisuuden perään

-  kukaan ei kyselisi vastuullisia sisällisodan jälkeiseen vankileirikatastrofiin.

Nöryyyttä suositeltiin siis sisällissotatulkinnan kansalliseksi malliksi. Herännäisvirret kudot-tiin osaksi kansallista nöyryysohjelmaa, niin tämäkin SV 59.

Kestikin kauan ennen kuin esimerkiksi laittomat kenttäoikeudet nousivat puheenaiheeksi. Teeman otti esiin vasta 1953 lakimies Ensio Hiitonen teoksessaan Vääryyttä oikeuden va-lekaavussa.

Lisävihkoehdotusta 1923 ei onneksi hyväksytty kirkon käyttöön, mutta sen nöyryysohjelma koteloitui ”talvisodan virsikirjaan” 1938.

SV 60 En, Jeesus, rauhaa saa  / Johan Christoffer Holmberg

Markku Kilpiö kirjoittaa Sions Sånger -kokoelman lähtökohdista:

”Laulut synnyttäneen yhteisön teologiset, hengelliset ja aatteelliset juuret ulottuvat kuitenkin vielä kauemmas, Saksan Herrnhutiin, jossa eri maiden vainotut eriuskolaiset saivat turvapaikan. Herrnhutissa kokoonnuttiin päivittäin tutkistelemaan, pitämään kanssapuheita, rukoilemaan ja veisaamaan, kuten yhteisön perustaja, kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf hartauselämän sisältöä kuvasi.”

Jo SS-kokoelman ensimmäisen osan ilmestyminen 1743 hermostutti suuresti Ruotsin kirkon tuomiokapitulien eli konsistorien virkamiehiä, jotka töikseen palvelivat valtiota. Olivat nimittäin valtion asiat luisuneet liukkaaseen alamäkeen jo parikymmentä vuotta.

Ruotsin suurvalta oli luhistunut suuren Pohjan sodan rauhantekooon Uudessakaupungissa 1721. Suurvallan ensimmäinen palautusyritys, 1741 aloitettu hattujen sota, pyrki siirtämään valtakunnan itärajan Karjalassa ”kolmelle kannakselle” – Ruotsin vanha tavoite, johon suomalaiset vielä 200 vuotta myöhemminkin natsi-Saksan liittolaisina pyrkivät. Hattujen yritys hautautui häpeään, venäläismiehitykseen Suomessa, Pikku Vihaan. Haminan, Savonlinnan ja Lappeenrannan kaupungit menetettiin, kelvottomat sotapäällilöt Charles Emil Levenhaupt ja Henrik Markus v. Buddenbrock teloitettiin 4.8.1743 Tukholmassa ja Turun rauha solmittiin elokuun seitsemäntenä. Itäraja ei siirtynyt idemmäs, vaan lännemmäs, Kymijoen läntiseen haaraan, mikä häpeä tallentui paikannimiin Pyhtää ja Ruotsinpyhtää.

Mutta tuossa romahtamisen vaiheessa ainakin Tukholmassa kaikui jo uusi, iloinen ja valtiolle vaarallinen hengellinen laulu.

Aivan poskelleen oli mennyt esimerkiksi 23.8.1741 käyty Lappeenrannan taistelu, jonka J. L. Runeberg tallensi Vänrikki Soolin tarinoidensa Sotilaspoika-runoon. Taistelusta kerrottiin ainakin minun kouluaikanani myös aivan poskettomia tarinoita. Linnoituksesta syöksyi muka katua alamäkeen niin vuolas verivirta, että järeä tukkikin ajalehti mukana ja pysähtyi paikalle, jossa se nyt on – Pikku Vihan muistomerkissä.

Kattia kanssa! Harmaa pystyparru muistomerkin sisällä, kunniapaikalla, on tolppa, josta lähdettiin mittaamaan peninkulmia Haminaan johtavalla tiellä. Siinä se oli seissyt miesmuistien ajat. Nykyinen tolppa ei kylläkään ole alkuperäinen, mutta verinen tarina väkevöittää mukavasti hattujen sodan katastrofin muistelua.

Katastrofista alkoi Ruotsin suuravallan sisäinenkin luhistuminen – laulukirjan vaihdittamana!

Sions Sånger -kokoelman ensimmäinen vihko oli nimittäin ilmoitettu ilmestyneksi jo huhtikuun 18. päivän Stockholms Posttidningenissä samana vuonna 1743. Ilmoituksessa annettiin ymmärtää, että kirkon virallinen virsikirja (1695) ei ”korottanut Jeesuksen kallista sovitustyötä eikä uskonvanhurskautta hänen veressään”. SS lupasi sen tehdä. Näin se nähdäkseni myös ilmoitti edustavansa toista, määrätietoisesti rakennettua kielimaailmaa kuin virsikirja.

Valtion ideologinen muurilaasti, puhdasoppinen luterilaisuus uskontopakkoineen ja virallisine virsikirjoineen lohkeili pahasti, valta- ja tunnustuskuntien rajat ylittävää kaikkien veljeyttä Kristukksessa julistava herrnhutilaisuus rynnäköi suosittujen laulujensa voimin. SS oli suurvallalle tuhon airut: toistasataa vuotta suurin sotauhrauksin, kaatuneiden joukoin ja siviiliväestön mittaamattomin kärsimyksin rakennettu, tehokkaaksi järjestetty pohjoinen, luterilainen linnoitus haukkoi henkeään hattujen sodan Lappeenrannan tavoin.

Sions Sånger ei alkuun herättänyt suurta huomiota, mutta täysi taistelu roihusi, kun sen lopullinen versio viisi vuotta myöhemmin ilmestyi. Kaikkiaan SS:ia levisi 1740-luvun Ruotsiin 18.000 kappaletta!

SS:n pilottiosan 1743 laulut kokosi ja toimitti painoon Johan Christoffer Holmberg, köyhä, mutta lahjakas ja oppinut pappismies, joka vähin erin oli kiinnostunut herrnhutilaisuuden iloisesta ja tunteikkaasta sanomasta. Vihdoin hän sai laulukirjantoimittajan luottamustehtävän. Hän kirjoitti itsekin lauluja: SS:n lopullisesse eli kolmannessa versiossa 1748 oli 32 hänen kirjoittamaansa laulua ja 3 Zinzendorfin laulun ruotsinnosta.

Siionin Virsi 60 on Johan Holmbergin sepittämä. SS:ssa laulu päätti pienen Om JEsu Blod -(Jeesuksen verestä) -osaston ja sen aiheesta se puhuukin: kahdeksassa säkeistössä Jeesuksen veri, blod, esiintyy lihavoituna 9 kertaa. Tässä 8. säkeistö:

Twå, JEsu, hjertat mit

Wäl rent i blodet dit,

At jag min tro kan trygga

Och saligheten bygga

På blodet du utöste,

Då du min själ förlöste.

(Jeesus, pese hyvin sydämeni puhtaaksi veressäsi, jotta voisin turvata uskoni ja rakentaa autuuteni verellesi, jonka vuodatit sieluani lunastaessasi).

SS:n painoksissa lihavoitiin usein teologisesti keskeiset sanat.

SV:n nykyinen versio on vaeltanut Malmivaaran, Jaakko Haavion ja Heimo Lipiäisen kirjoi-tuspöytien kautta ja pyyhekumin pyyhkäisyissä kadottanut peräti 7 veri-sanaa; suurimman osan niistä kumitti jo Malmivaara lahkomaisuutta siivotessaan. Muutenkin virsi on etääntynyt aika kauas Holmbergin tekstistä.

Harmi – sillä virsitoimittaja Holmberg oli tässä virressä puhunut juuri siitä, mistä ilmoitus Posttidningenissä lupasikin. Vaan eipä ollut virsillä hänen aikanaan eikä myöhemminkään kuluttajansuojaa!

Holmberg teki lauluja taidokkaasti. SV:n 60 alkutekstiä runoillessaan ja sijoitti blod-sanan jokaiseen säkeistöön. Yhtä vakuuttavasti hän sai toistetuksi si- (katso) sanan toisessa kahdesta katsomisvirrestä (SS/SW) 90. Sen seitsemässä säkeistössä si esiintyy 12 kertaa. Tässä kenties vaikuttavin ja sanonnaltaan herrnhutilaisin kolmas säkeistö:

Si den män’skowännen kär,

Som upfylte lagen:

Si, han ju den skön’ste är

Fast han hårt blef slagen:

Si, hwad strimor, si hwad blod

På hans fagra leder:

Si, hans dyra nådes-flod

Flyter til dig neder.

(Katso lain täyttänyttä ihmisystävää, katso, hänhän on kaunein, vaikka häntä lyötiin kovasti, katso, millaisia naarmuja, katso, millaista verta hänen kauniilla ihollaan, katso: hänen kallis armonvirtansa vuotaa alas luoksesi).

Holmbergin keskeislyriikka pani Elias Laguksen suomennustaidot koetteelle: yksitavuisen si-sanan tilalle aina kaksitavuinen katso. Viisi kertaa Lagus onnistui, ja Holmbergin pääteema varjeltui vaivoin. Malmivaara sai säilymään saman määrän, Jaakko Haavion työryhmä lyhensi virttä ja jätti jäljelle vain yhden katso-sanan eli kadotti virren pääaiheen, ja viimeksi työskennellyt SV:ien uudistusryhmä lajitteli virren jätteisiin.

Kummallista!

Karitsan katsomisen kehotushan saatiin Raamatusta, Johannes Kastajalta (Jh 1: 29). He-rännäisyyden varhais- ja myöhemmin kuihtumisvaiheessa, 1830-40 -luvulla, sitä toistamistaan toisti Pohjanmaan merkittävin herännäsipappi Jonas Lagus kirjeissään harvenevalle uskollisten joukolle. Hänelle se näyttää merkinneen suunnilleen samaa kuin jokapäiväinen parannus: ei pidä itse ruveta ponnistelemaan pyhitykseen, on katsottava Karitsaan, jossa kaikki pyhyys on.

Mitä kirjoittikaan Johan Holmberg ystävilleen vajaa kuukausi ennen kuolemaansa?

”olen jo kauan seissyt valossa ja hävennyt itseäni... Nyt ovat Jeesuksen suuri kärsivällisyys, armo ja rakkaus pakottaneet minut uskomaan juuri niin köyhä-nä kuin olen. Ei käy päinsä elää evankeliumi päässä, mutta laki sydämessä, ei, vaan tulee astua esiin niin kurjana kuin on, ottaa Jeesus, hyväksyä Jee-sus kokonaisesti, iloita hänessä. Yhtäkään hetkeä ei tule voida huonosti, ei, koskaan ei pidä olla poissa hänen pöydästään, vaan tulee siemailemistaan siemailla Jeesuksen rakkauden verenpunaista viiniä – näin Jeesus tahtoo...”

Siinä silmäys herrnhutilaiseen kielimaailmaan, teologiaan, jota koko SS edusti. Ei ihme, että Ruotsin valtiollis-kirkolliset viranomaiset hermostuivat – eihän tuollainen kieli mitenkään soveltunut vallanpitoon! Nuhteet ja kuri siitä ainakin puuttuivat täysin, mutta juuri niitä luhistunut suurvalta olisi tarvinnut.

Johan Holmberg kuoli 11.11.1743. Hän ei siis nähnyt tätä lauluaan (=SV 60) SS:iin painettuna. Virren tekijätiedoista näkyy, että se julkaistiin vasta 1745, SS:n toisessa vihkossa.

SV 61 Olen vankina täällä ja ymmärrän sen / Eemil Ponsimaa

Kangasalan kirkkoherra Eemil Ponsimaa kuului edellistä Siionin Virsien laitosta työstäneeseen ns. Haavion komiteaan, jonka pohjatyön hän ensin teki yksinään varovaisen korjaamisen periaattein. Runoilijana hän oli Herättäjä-Yhdistyksen kustannuksella julkaissut jo 1947 Vaeltaja - nimisen runokokoelman. Se on mielestäni jokseenkin kannesta kanteen tavanomaista körttirunoutta, paljon valitusta omasta kurjuudesta, joitakin ilon välähdyksiä, isänmaallisuutta, äsken päättyneen sodan tuntoja. Jokunen teksti olisi sattanut tulla ehdolle Siionin Virsiin, jos niitä olisi uudistettu jo tuossa vaiheessa.

Eräs kielikuva on ollut Ponsimaalle läheinen. Pään painaminen Jeesuksen helmaan esiintyy SV 61:n lisäksi SV 116:n neljännessä säkeistössä ja myös runokokoelman sivuilla 48, 57, 119 ja 120.

Ponsimaan molemmat Siionin Virret julkaistiin kokoelman toisessa lisävirsiosastossa 1938. Lisäosat 1933 ja 1938 seurasivat samaa osastojakoa kuin Wilhelmi Malmivaaran tuottama alkuperäisteoskin (1893) ja se taas ainakin osittain SS:n (1748) / SW:n (1790) osastojakoa. SV 61 sijoittui osastoon Syntiviheliäisyyden tunteminen (Synda-Eländets Kännedom). Nykyisin virsi on Ahdistus-osastossa.

Virsi oli kuitenkin julkaistu Wanki-nimiesnä runona jo 1921 Hengellisen Kuukauslehden numerossa 11. Lehden päätoimittajana oli vielä silloin Wilhelmi Malmivaara, joka kuoli seuraavana vuonna.

Syntiviheliäisyyden tunteminen – kyllähän se virttä väritää. En voi mitään vaikutelmalle, että sen alkuteksti 1921 on tunnelmaltaan paljon vahvempi, tunteeltaan syvempi kuin Vaeltaja-kokoelman runoista yksikään. Sitä voi luonnehtia erityismalmivaaralaiseksi, äärimmäisnöyräksi. Se on sanonnoiltaan dramaattisempi kuin virsi lopullisessa asussaan 1938. Toinen säkeistö kertoo, mikä runoilijaa omassa viheliäisyydessä raskaimmin painaa:

Näin mailmaa wain /

minä rakastan taiwahan matkallain.

Mitä sanoikaa Eino Murtorinne: 1900-luvun alkupuolen herännäisyyden suuri ongelma oli suhde maailmaan.

Runon kolmaskin säkeistö valittaa syntiviheliäisyyttä rajummin kuin lopullinen virsi. Kurjuus kärjistetään:

Waikk’ on kilwoitus weltto ja wilpillinen

ja sydämessä synnillä walta,

olen kristitty keskellä kristittyjen,

otan kiitosta maailmalta,

Oi kurjuutta mun!

Tätä turmelustani taas kauhistun.

Maailma, maailma – runoilijan suuri ongelma. Maailman antama kiitos miellyttää, vaikka ei saisi. Neljännen säkeistön loppu on kuin kirjoituskäden toivoton huitaisu:

Yhä lankean vaan /

ja noususta ei ole tietoakaan.

Viidennessä säkeistössä vuotaa vihdoin verikin, muttei herrnhutilaisittain Karitsan, vaan laulajan oma:

Siis langenneena sun luoksesi käyn

kuin syntinen nainenkin ammoin.

Taas silmäsi nähdä saa saman näyn:

sydän särkyvä verisin vammoin

nyt nyyhkyttää

ja syliisi painuu syntinen pää.

Runo päättyy näin Vapahtajan syliin eikä taivaaseen kuten myöhemmin lisätty 6. säkeistö.

Eemil Ponsimaan runo kulkee tässä komeana, runomitta on ainakin virsissä harvinainen, kansanrunon alkusointua viljellään tyylikkästi. Mielestäni runoilija ei esim. Vaeltaja-kokoelmassaan yllä taiteellisesti siioninvirtensä tasolle.

Virren dramatiikka tuntuu toisaalta aidolta, toisaalta laskelmoidulta. Onko runoilija loppujen lopuksi suunnitellut, millaisin sanakääntein lukija tiukimmin vedettäisiin kunnon körttiläisen syntiviheliäisyyteen?

Virren tehoa lisää Lapuan kanttorin Kustaa Penttilän sävellys. Penttilä tunsi kyllä pohjalaiset koraalitoisinnot, oli itsekin kirjoittanut niitä muistiin ja toimitti hyvin soivina kuorosovituksina sekä Wanhan Wirsikirjan Sävelmiä (1921) että Sionin Wirsien Nuotit (1933). Ponsimaan runon hän kuitenkin mielestäni sävelsi pohjalaisen kansanlaulun sävyyn, äärihaikeaksi – ja sehän osuu runon viheliäisyysviritykseen kuin sormi sieraimeen.

Tekstiltään Ponsimaan runo olisi mainiosti sopinut Virsikirjan lisävihkoehdotuksen (1923) nöyryyshöykytyksen jatkeeksi, mutta Penttilän sävellys syntyi vasta 1928.

Edustiko virsi harkittua körttiläisyyttä? Jotenkin vaistoan siinä huolella suunnitellun, malmi-vaaralaisen nöyryyslinjan.

Mutta nöyryys edusti virren julkaisuaikaan vallanpitäjiä, sisällissodan voittajia. Se oli osa heidän kielimaailmaansa, ja sen odotettiin tempaamaan piiriinsä kaikki suomalaiset. Yksi voittajien unelmista oli herätysliike, joka levittäisi nöyryyden sanomaa, vallanpitäjien nöy-ryyskielellä operoiva liike.

Monet kirkolliset kirjoittajat, Wilhelmi Malmivaara sarnoissaan, vielä Väinö Malmivaarakin 1930-luvun virsissään ja myös 1918 asetettuun virsikirjan lisävihkokomiteaan kuulunut rovasti J. W. Vallinheimo kirjoittivat uuden herätysliikkeen odotuksista. Sen olisi tietenkin kuulunut korostaa nöyryyttä tavoiteltavana käyttäytymismallina, ns. kansalaisuskonnon hyveenä.

Nousihan se herätysliike, mutta toisissa merkeissä: herännäisyys ja nationalismi liittoutui-vat, syntyi ensin akateemisen nuorison herätysliike Akateeminen Karjala-Seura  (AKS) ryssänvihoineen ja Suur-Suomi -unelmineen, sen jälkeen lapuanliike ja lopulta isänmaallinen kansanliike IKL. Nationalistinen uho ja epärealistiset suuruusunelmat tallasivat kan-sallisen nöyryyden ihanteen sotasaappaan alle.

Jokapäiväisen köyhyyden ja halveksituksi tulemisen pakollista nöyryyslinjaa taivalsivat sisällissodan hävinneet, ns. toinen Suomi, maanpettureiksi ja hylkiöiksi luokitellut. Nöyryydellä he selviytyivät Suomessa ja – mikä karmeinta – nöyryydellä myös Neuvostoliittoon loikanneina, kun poliittinen järjestelmä siellä rappeutui hirmuhallinnoksi. Heidän nöyryys-linjaansa kirjailija Sirpa Kähkönen on kuvannut romaanissaan Graniittimies.

Se linja kulki hyvin etäällä SV 61:n syntiviheliäisyyden maailmasta. Sen löysi Jaakko Haavio toistakymmentä vuotta viime sotien jälkeen muutettuaan maalta Raunistulan työväen papiksi Turkuun:

Linjoja

Suora ja selkeä linja:

helvetti tulinen

olkoon sijana sillä,

ken vei Kristuksen

tyhjien kirkkojen kuoriin

messua kuuntelemaan,

unhoittaen, missä

Kristusta tarvitaan:

linjoilla ilottomilla,

kujilla irstauden,

siellä on tauti ja köyhyys,

ihminen.

Menen, palkattu paimen,

ihmisen siunaamaan.

Linjoilla ken eli,

linjaan haudataan.

            (Jaakko Haavion kokoelmasta Suven maa, 1956)

SV 62 Jeesus Kristus, sankarimme / Lars T. Nyberg

Papin poika ja itsekin parikymppinen pappi Lars Thorstensson Nyberg (1720-92) alkoi edetä ”virsirikollisella” urallaan muutettuaan Pohjois-Amerikkaan, luterilaisen seurakunnan papiksi. Jo siellä hän herätti levottomuutta herrnhutilaisilla mielipiteillään. 1750 hän saapui Englantiin.

Siinä vaiheessa, 1750-luvulla,  Nyberg oli jo Ruotsin viranomaisten mielestä hyvin vaarallinen.  Pelättiin, että hän palaisi levittääkseen herrnhutilaisia harhaoppeja. Hänen paluunsa kiellettiin, mutta ei oltu varmoja kiellon tehosta. Siksi Lontoosen asetettiin oikeauskoisia vakoilijoita ottamaan selvää, mitä Nyberg puuhaili ja oliko hän mahdollisesti aikeissa palata Ruotsiin. Suurta vihaa herätti, että varjostajiaan eksyttääkseen Nyberg käytti peruukkia ja valepukua; peruukkia Ruotsin arkkipiispa kirjelmöidessään tapauksesta Kuninkaalliselle Majesteetille piti osoituksena herrnhutilaisten yleisestä petollisuudesta.

Muttei vain kirjelmiä! Tarvittiin myös kovia otteita. Varjojakin pelättiin. Erään herrnhutilais-veli Holmquistin saapuessa matkailijana Ruotsiin hänet asetettiin ankaraan poliisivalvontaan, yöksi ja päiväksi kotiarestiin, kunnes oikeuskansleri pettyneenä joutui toteamaan, että mies tosiaan varmaankin oli Holmquist eikä pelätty Nyberg.

Mitä Nyberg oli tehnyt?

No, jo Amerikasta hän oli lähettänyt herrnhutilaisille uskonystävilleen Ruotsiin lauluja, selvästikin Sions Sånger -kokoelmaa varten.

Kenties Nybergin saattoi epäilyttäväksi myös hänen vilkas liikkuvuutensa. 1751 hän matkusti Alankomaihin ja vihittiin siellä Bristolin herrnhutilaisseurakunnan papiksi.  Kahdeksikymmeneksi viideksi vuodeksi hän jäikin Englantiin. Palattuaan 1776 Ruotsiin hän katkaisi yhteytensä herrnhutilaisiin ja päätyi Ruotsin kirkon papiksi, mutta se on jo toinen juttu.

Toisen syyn Nybergin ajojahtiin ovat saattanet antaa hänen laulunsa. Niitä kertyi SS:n kolmanteen laitokseen 1748 lähes neljäkymmentä. Useissa niistä hän aidon herrnhutilaisen tapaan kääntää selkänsä kaikelle muulle kuin ristiinnaulitulle Karitsalle – siis maailmalle, opille ja sivistyksellekin, mutta muutamissa suoremmin kuin monet muut SS:n runoilijat käy Ruotsin valtakoneiston kimppuun. Hänen teologiakseen riittää, että turvautuu köyhänä rakkaaseen Vapahtajaan ja lukeutuu hänen lunastamiinsa; muuta ei tarvitse tietää:

Låt fienden då

I wapen framgå:

Låt afgrundens träl

I trotsande rasa

Och harmas ihjäl;

Jag är utan sorg:

Behöver ej fasa,

Ty Gud är min borg (SS 89:11)

(Astelkoon siis vihollinen aseissaan, raivotkoot kadotuksen orjat uhmaavasti ja kiukutelkoot kuollakseen; minä olen huoleton, minun ei tarvitse kauhistua, sillä Jumala on linnani)

Ehdottomassa pitäytymisessään vain ristiinnaulittuun Karitsaan, mutta myös runoteknisesti taidokkaana ja iskevänä nuoren runoilijan SS 136 edustaa erinomaisesti herrnhutilaista, vallanpitäjien kirkon haastavaa kielimaalimaa; jokaisessa säkeistössä lauletaan ruotsin sana enda, ainoa, kolmeen kertaan, yhteensä 27 kertaa, tähän tapaan:

Det enda nöje, som jag wet,

Den enda glädje jag har sedt,

Den enda sällhet, som är till,

Är den oß Jesus gifwa will.

Den enda tröst i alla nöd,

Den enda hjelp mot ewig död,

Den enda fröjd i all beswär,

Är bli och bo hos Jesum kär.

(Ainoa tietämäni huvi, ainoa näkemäni ilo, ainoa olemassa oleva autuus on se, jonka Jeesus tahtoo antaa meille. – Ainoa lohtu kaikessa hädässä, ainoa apu iankaikkista kuolemaa vastaan, ainoa ilo kaikessa vaivassa on tulla rakkaan Jeesuksen luo ja asua siinä).

Tuttu, monille kaikkein rakkain virsi yhä sekä SV:ssä (122) että virsikirjassa (299).

Voisin tähän lainata myös säkeistön SS 113:sta, Nybergin rytmiikkaa ja riimitaituruutta Katso Jumalan Karitsaa -aiheesta. Nyt kuitenkin Siionin Virteen 62, sen alkutekstiin, SS 164, joka panee kysymään, uhmasivatko Ruotsin nuoret herrnhutilaiset valtiollis-kirkollista esivaltaa tieten tahtoen.

Mäktigaste segerhjelte!

Lejon utaf Juda stam!

Bind nu swärdet wid dit bälte.

Träd för allas åsyn fram;

Så at hela werlden ser

Du äst GUD och ingen mer.

(Voimakkain voitonsankari! Juudan heimon Leijona! Sido nyt miekka vyöllesi ja astu kaikkien nähtäväksi, jotta kaikki maailma näkee: sinä olet Jumala, muita ei ole)

Seuraavissa säkeistöissä Nyberg valittaa, että Herran työ maailmassa käy liian hitaasti: vain pientä osaa ihmisistä armo kiinnostaa, suurmimalla osalla ei ole aikaa. Pahempaakin:

Sädesman! si, säden qwäfdes

Utaf törn’ och snärjeband.

Wingårdsman! Låt jorden gräfwas.

Tistel tar ju öfwerhand.

Säden blir med föttren trädd,

Innan hon wäl blifwit sädd.

(Kylvömies! katso, sato tukehtuu ohdakkeeseen ja risukkoon. Viinitarhan mies! Huolehdi maan kääntämisestä, tai ohda-ke saa yliotteen. Kylvö polkeutuu jalkoihin ennen kuin on kunnolla kylvettykään).

Raamatusta tutuin kylväjä- ja viinitarhakuvin säkeistö arvioi Ruotsin kirkon tilan jokseenkin lohduttomaksi. Niinpä seuraa rukous:

Stig då nerder uppå jorden,

Som en seger-winnare,

Du, som äst befogad worden,

som en allmän Frälsare,

Fordra ut för det du dödt,

Och ditt blod för själar blödt.

Wisa dig uti den prydna,

Du från Bozra fordom gått.

Winn med orden allas lydna.

Låt, för dina kärleks skott,

Stora hopar falla nid

Och med tårar tigga frid.

(Astu maan päälle voitonvoittajana, sinä kaikkien oikea Vapahtaja, vaadi itsellesi se, minkä puolesta kuolit ja vuodatit sielujen tähden veresi. – Näytä itsesi asussa, jossa muinoin astuit Bosrasta. Voita sanallasi kaikki kuuliaisiksi, salli rakkautesi ansiosta suurten joukkojen langeta maahan ja kyynelin kerjätä rauhaa).

Maininta Bosrasta (Bozra) juontuu Jesajan 63. luvun alusta:

– Kuka on tuo, joka tulee Edomista,

joka tulee Bosrasta kirkkaanpunaisessa puvissa,

tuo, joka astuu tietään voimaa uhkuen

komeassa aussaan.

– Minä se olen, oikeuden julistaja,

suuri pelastaja.

Lars Th. Nyberg pyytää siis Herralta sellaisia rakkauden tekoja, että suuret joukot vaipuvat maahan ja kyynelin kerjäävät armoa. Tärkeää lienee myös, että sankarin miekka on verinen, sillä laulun seuraavissa säkeistöissä veri mainuitaan usein:

-   verenpunainen armokirja, joka kirjoitit ristillä, 8. säk.

-   Kun Mooses on saanut lakinsa avulla raivata verelle tilaa, pyydä Johannesta kiireesti     saapumaan ja saarnaamaan: Katso, Jumalan Karitsa , 9. säk.

-   Salli kaikkien sydänten maistaa veren purppuramehun makeutta, 10. säk.

-   Laulakaa Karitsalle kiitosta ja ylistystä te, jotka olette löytäneet elämnän veressä, 13. säk.

-   Saalemin tyttäret, kunnioittakaa kaikin tavoin verisulhastanne, 14. säk.

Nybergin laulu on herrnhutilaisen verievankeliumin ohjelmajulistus, määrätietoinen, uhmakas, ylimielinenkin. Poliittisesti keskeiseksi osoittautuu 11. säkeistö:

Inwig Präster, som predika

Utaf kärlek för din hjord.

Bjud, at alla tala lika,

Lika hjertan, lika ord;

Lejon utaf Juda stam,

Låt dit upsåt städs gå fram.

Pappeja, jotka saarnaavat laumalleen rakkaudesta sitä kohtaan, puhuvat samaa, ovat sydämeltäänkin samaa – niitä vihi meille! Juudan leijona, salli aikeesi edistyä!

Tällainen säkeistö keskellä verievankeliumin ohjelmaa arvioi Ruotsin kirkon papit ynnä heidän julistuksensa, opetuksensa ja oppikiistansa ihan heppoisiksi.

Päälle päätteeksi herrnhutilainen verievankeliumi ei kuulunut vain Ruotsille, vaan koko maailmalle, kuten laulun 1. säkeistö ilmoittaa. Noin laajaan valloitukseen Nyberg olikin kenties muita SS:n runoilijoita valmiimpi uskomaan, olihan hän työskennellyt herrnhutilais-pappina Pohjois-Amerikassa, Englannissa ja Alankomaissa.

Lars Th. Nyberg vastaa kysymykseemme SS 164:llä: kyllä, kyllä nuoret herrnhutilaiset tiesivät, kyllä he uhmasivat Ruotsin kirkollis-valtiollista esivaltaa tieten tahtoen. Omalaatuisine  kielimaailmoineen SS luotiin tietoisesti Ruotsin puhdasoppisen valtion ja sille alistetun kirkon kriitikoksi.

Rohkeita he olivat: silloinen Ruotsin valtion rikoslaki määräsi oikeasta luterilaisesta opista poikkeavat ja väärässä opissa tietoisesti pysyvät maasta karkotettaviksi ja perinöttä ja kansalaisoikeuksitta jätettäviksi.

Rippeitä Nybergin ohjelmajulistuksesta voi löytää virsikirjamme virrestä 250, jos kaivaa niitä kuin tikulla lattianraosta. Alkutekstissä veri mainitaan 7-8 kertaa, virsikirjan versiosta sitä ei tihku tippaakaan, SV 62 palaa sen verran juurilleen, että mainitsee sentään haavat, jos ei verta mainitsekaan.

Mitähän Lars Thorstensson Nyberg tuumaisi nähdessään nimensä SV 62:n alla? Tunnistaisiko yhtäkään sen ajatuskuluista omakseen?

Mutta miksipä Siionin virret vallan kritiikiä harjoittaisikaan? Jo Malmivaaran suuren projektin mukana Lars Th. Nybergkin kesytettiin vallan kriitikosta sen kiltiksi myötäilijäksi.

Siitä tempusta hän ei olisi pitänyt.

SV 63 Valitan vaivojani / Hans v. Gottingen 1529, Ruotsi 1572

Hemminki Maskulaisen suomennos 1605

Hemminki Maskulaisen  suomennos 1605 VAevaenen valitan vaickjast               Ett olen syndinen suur                         Vaevoill väsytett yliaica                       Jo joutumall muldan olen juur             En idzen voi synnist pois pitä              Josei Jumal armollans auta                 Suo Jumal viel vähä mull ikää            Parat pyydhän auus cautta.                Ehk meno on ain minull cova Moned murhed ja tuscad tuimad        Caikeld curild kiusauxed ovad            Mun päällän juur puuttumat                Cuiteng en epäel sentähdhen            Sä Jumal oled tuskis tarva Tyghös tuskis turvata tahdhon  Oleps apu vaevois vahva.                   Mua pelghosas pyhäs pidhä               Käänä caick parhaxem                        Olem oudhod culcu vierad                  Ann armos jota tarvidzem                      Est eten ripuis catovas cunnjas          Muus mailman menos turhas  Cust suutun sun sanois ja saarnois  Jost Jumal mua varjel vaarnjast.        En apuu löedhä lääkärten lughuist  Kirjoist / konsteist caikist  Vastan vaevoi / suurii surui  Paidz sinua Jesu Christ.                      Sinä paras lääkär lääkidzed                Sekä sielud / ett ruumid ruped            Meit idze loid / lunastid callist             Mun elon hilidz / holho / hallidz.         Huudhan tyghös Isä Jumal Poica / pyhä Hengi paras                    Mua pelast peicold rumald  Vahingost varjel vaaras. Ettän pääsisin pois pahoist  Mailman ja pirun paoloist                     Christe mua autuuten auta  Pyhän piinas voiman cautta.

SV 63 Valitan vaivojani edessä Jumalan, kun huokaan huolissani kourissa kuoleman. Vaan synti sitoo yhä. Armahda, Herra pyhä, ja lisää päiviäni, uudista elämäni. Päiväni vaikka ovat niin täynnä murhetta ja kiusaukset kovat alati huolena, luonasi silti pysyn ja turvapaikkaa kysyn, olethan avun tuoja, tuskissa varma suoja. Kuin outo, muukalainen nyt pyydän almua tai sairas, horjuvainen rukoilen: paranna. En etsi menestystä, kunniaa, ylennystä, vaan sanaa, joka kantaa ja turvan, levon antaa. Ei taito lääkäreiden                               voi tässä parantaa, syy näiden kyyneleiden syvältä korventaa. Sielun ja ruumiin haavat sinulta, Jeesus, saavat hoidon ja parannuksen, syntinen armahduksen. Jumala, Vapahtaja, nyt huudan hädässä: Pois pahat henget aja Hengellä Pyhällä.    Pelasta hukkumasta ja hoida niin kuin lasta. Suo elää toiveikkaana ja kuolla autuaana.

Asetin virren vanhimman ja nuorimman suomennoksen rinnatusten. Kuka tahansa pystyy havaitsemaan, kuinka Hemminki pitkällä, usein laulamiskelvottomalla suomellaan sanoo enemmän kuin laulettavaksi kirjotettu, kieleltään moitteeton suomennos.

SV 63:n kirjoittajana pidetään Hans von Gottingenia, mutta Kustaa Hallion mukaan Hem-minki on hänen 16-säkeistöisestä kuolemaanvalmistautumisvirrestään suomentanut vain 1. ja 16. säkeistön. Muut säkeistöt ovat ruotsalaista alkuperää vuodelta 1572.

Hemmingin virsikirja ilmestyi todennäköisesti 1605. Voisi varmaan nykytermiä väärin käyt-täen sanoa, että Hemmingillä oli kosketusnäyttöä sille, mitä suomensi tai mistä itse runoili. Tässäkin virressä elämän katoavuus ja 1600-luvun ”lääketieteen” arvaamattomuus nouse-vat Hemmingin omista kokemuksista. Sanatarkasti hän suomensi ruotsinkielistä tekstiä. Kolmannen säkeistön virke Alle äre vi främmande gäster, / Gif oss dina helga nåd sai muodon ”Olem oudhod culcu vierad / Ann armos jota tarvidzem.

Kulkuvieraat, juuri niin. Sana kuvaa osuvasti olojen häilyvyyttä ja surkeutta. Hemminki kokosi virsikirjansa sen keskellä, valitsi suomennettavat virsirunot sen pohjalta ja itsekin kirjoitti siitä.

Katovuosia. Ruttoja; yksi niistä tappoi hänen opettajansa, ensimmäisen virsikirjamme toimittajan Jacobus Finnon 1588, seuraava iski 1603-1605.

Sotaa; kansanmurhaan päättynyt nuijasota käytiin 1590-luvun lopulla. Sitä ennen pahin sota, Pitkäksi Vihaksi nimitetty 25-vuotinen, oteltiin Iivana Julman Venäjää vastaan; siihen liittyivät linnaleirit eli sotilaiden majoittaminen ja ruokkiminen pysyivät pitkään talonpoikien rasitteena ja johtivat nuijasodan kauhuihin. Pitkä Viha liittyi Ruotsin suurvaltapyrkimyksiin, vaikka Venäjä onkin historiankirjoituksessa leimattu lännen ”ikiaikaiseksi viholliseksi”.  Nui-jasodasta Hemminki liitti surullisen maininnan erääseen suomennokseensa:

Cadz capin ja sota suur Suomen maall 

Tarvetten puuttumus packo pääll 

Keng vaevad caick valitta voipi.

Tulipaloja: 1565 paloi osa Turun kaupungista, samoin 1569, 1592 Mätäjärven kortteli, 1594 kaupunki ja kirkko kelloineen, 1603 yksi osa luostarista, Karjakadulta ja Mätäjärveltä, 1614 Turun linna.

Hemminki seurasi maan ja eritoten Turun surkeutta Maskusta, 16 km:n etäisyydeltä.

Hemminki Henrikinpoika Hollo, Maskun kirkkoherra, oli turkulaisporvarin poika. Hänen myötätuntonsa köyhiä, sorrettuja, maahan tallottuja ja toivottomia kohtaan käy selväksi hä-nen virsisuomennoksistaan ja omistakin virsistään. Mutta ennen kaikkea tulee myötätunnon ohella mainita hänen armoton kritiikkinsä öykkärimäisiä herroja kohtaan. Kukaan virsi-runoilija ei hänen jälkeensä ole kyennyt tai uskaltautunut läheskään sellaiseen, eivät edes Ruotsin nuoret herrnhutilaiset 1740-luvulla. Tässä yleiskatsaus 1600-luvun alun ”herroiksi elämisestä”, Hemmingin omaa runoa kuningas Herodeksesta ja Johannes Kastajan kuolemasta - ja siinä sivussa Suomen ja Ruotsin herrojen julmuuksista:

O pito kirottu kiucuinen

Cusa veri viatoin vuota 

Cans cauhjad muud työd tehtänen 

Qvin paljon pahutta tuotta.

Suured ei salli synneins soimat 

Eik idzens ojeta anna 

Saarnait vainovad väkeväll voimall 

Joill maxavad pahoin palcan.

Herodes huorans cans tuli

Hyvild päevild pois perät 

Culcuin* elid / cunnjat cuolid                                                              * kodittomina

Caadhuid cadhotuxen ijät.

Siin Castaja caickein pyhäin cans 

Elämän cruunua canda .

Jost kiitos Jesuxen ainostans 

Qvin idcust ilon anda.

Johannes Kastaja siis on taivaan ilossa, mutta Hemminki selvästi ajatteli, että oikeuden pi-täisi toteutua jo maanpäällisessä elämässä, siinä määrin ankarasti hän käsittelee sortajia muutamassa muussakin virressään.

Mielenkiintoinen teologinen ajatuskulku syntyy, jos yhdistää sortavat herrat ja Hemmingin järkyttävän ”katsomisvirren”. Se on nykyvirsikirjassakin (62), mutta pilaantuu heti alussa: Elias Lönnrot meni ja muotoili Hemmingin 1. säkeistön uudelleen tajuamatta katsomisvir-ren ideaa. Samaa aikamuotoa, imperfektiä, hän sitten jatkoi läpi virren. Hemminki kirjoitti koko virren kuin seisoen juuri nyt itse Golgatalla Jeesuksen tuskaa katselemassa, siis preesensiin: O Jesu cuings oled piinattu .

Katsomisvirren raatelevimpiin säkeistöihin tullaan, kun Hemminki alkaa vertailla omaa syn-tisyytään ja ristillä kituvaa Kristusta – harvoin pieni välimerkki, kaksoispiste, sisältää näin paljon:

Minä synnin siteill sidottu:

Jongs edhest sinä kiinotett / fangittu

Minä tuonen nuorill nivottu:

Sä cuoleman kivuill rangoittu.

Minä perkelen cahlein culjennu 

Ja Jumalan vihan all oljennu:

Sinä joid vihan maljan edhestän.

Minä ain ylpjä : sinä hiljainen 

Puusteill ja purpurall pilcattu.

Minä covacorvain : sinä cuuljainen.

Minä röyhkjä : piikeill sä cruunattu.

Minä turhas cunnjas : sinä syljetty .

Minä juomar : sapell sinä juotettu.

Minä hecumas : sä sidhott naulittu.

Tätä katsomisen hehkua voisi luulla Hemmingin yksityiseksi ripiksi. Sitäkin se on – mutta jälleen: virsirunoilija ei kirjoita itselleen, vaan seurakunnalle. Kenelle siis Hemminki, millai-selle seurakunnalle?

Varsinkin viimeksi lainaamani säkeistöä lukiessani kysyn: eikö vain siinä luetellakin isojen, leveästi elävien herrojen syntejä, eikö kuvatakin sortavien öykkäreiden riekkumista?

Ajattelen, että Hemminki toivoi heitä rinnalleen Golgatalle katsomaan, mitä he olivat Kristukselle tenheet.  

Pekka Kivekäs