Siionin virret 214-219

Aamu-osaston virsiä ei paljon siioninvirsiseuroissa veisata, sillä seurat ovat useimmiten illalla. Aamukäreällä äänellä niitä ei oikein jaksa kotonakaan aamulla ensimmäisenä alkaa vetää. Ehkä juuri siksi ne ovat säilyneet niin raikkaina, niitä ei ole kyllästymiseen asti veisattu. Mielestäni niitä voidaan kuitenkin veisata aamujen lisäksi myös kaste-, konfirmaatio- ja hääseuroissa, kaikissa tilanteissa, missä alkaminen on teemana.

SV 214, Ah, herää sydämeni

Virsi avaa päivän varovasti haukotellen ja silmiä siristellen. Se kutsuu kiittämään taivaallista ystävää jo heti aamutuimaan. Leena-Marja Renko on tyylikkäästi uudistanut tätä vanhaa herrnhutilaisvirttä. Edellisessä laitoksessa virsi oli numero 220.

Minulla on mieleen jäänyt muisto tästä virrestä. Herättäjän mies Urpo Karjalainen makasi taannoin sairaalassa erittäin huonossa kunnossa. Puhelimitse olin Kiikoisista käsin häneen yhteydessä ja hän pyysi minua saapumaan Mikkeliin veisaamaan Siionin virren 220 toisen säkeistön hänen sairasvuoteelleen. Vieläkin nolottaa, kun en pystynyt täyttämään hänen toivettaan. Sen täytti silloinen Herättäjän musiikkisihteeri Petra Berghäll (nyk. Perttula). Hän kävi veisaamassa Urpolle tuon pyydetyn virren säkeistön. Virren nykyisessäkin versiossa siinä puhutaan ihan muuttumattomasti siitä, että ”Herra auttoi taaskin terveenä nousemaan”, että avuksi oppisin häntä huutamaan.

Nämä väkevät säkeet ovat puhutelleet minua siitä asti. Se muistuttaa minua joka aamuisesta heräämisen ihmeestä. Elämä ja jokainen hengenveto on Jumalan lahjaa. Se nostattaa halun ylistää Jumalaa ja maailman Vapahtajaa.

SV 215, Taas kiitän, Isä taivaan

Aikamoinen joukko ukkoja on uurastanut vuosien saatossa tämän peräti pieneksi käyneen virsihelmen kimpussa. Lars T. Nyberg sen sanoitti vuonna 1745, ja Elias Lagus sen suomensi vuonna 1790. Ensimmäisen kerran sen uudisti Wilhelmi Malmivaara vuonna 1893, toisen kerran Jaakko Haavio vuonna 1971 ja nyt kolmannen kerran sitä muokkasi Jouko Ikola 2016.

Virteen on kiteytetty kaikki se tärkeä, mistä yksityinen ihminen heti aamutuimaan jaksaa ylöspäin huokaista. Siinä muistetaan kiittää kodin piirin varjelusta, ja armosta, joka kohdistuu veisaajaan, sokeaan ja raukkaan. Sitten siinä pyydetään, että kuurot korvat tulisivat kuuleviksi Jumalan tahdolle, sillä hänen sanansa ruokkii niin kuin ”äidin rinta ravitsee pienoisinta”.

Tämän napakammin ei mielestäni voikaan pakata ihmisen aamurukousta. Hiukan kuitenkin mietityttää virren alun työpainotteisuus, että heti yön jälkeen alkaa tavaton työntekeminen. Eihän se jokaiseen aamuun kuulu. On viikonloput, lomat ja eläkeaika, silloin ei töitä niin kauheasti tarvitse tehdä. Liekö tämä sitä protestanttista työn tekemisen tärkeyden painottamista?

SV 216, Niin koitti päivä iloinen

Tämän virren viimeisin muokkaus on allekirjoittaneen käsialaa. Ohjeet uudistukseen sain Siionin virsien uudistustyön tekstijaostolta. Että seuraisin tarkemmin alkuperäistekstin luontokuvia. Aikaa myöten ne oltiin hengellistetty, eli muutettu hengellisiksi kielikuviksi. Auringon valo oli muuttunut armon valoksi jne. Tätä ohjetta seurasin työskentelyssäni ja virsi muuttui aavistuksen verran keveämmäksi ja yksinkertaisemmaksi.

Myös uusi sävelmä korostaa muutosten suuruutta. Sävelmä on mukavan niekullinen ja tunnustelee mielestäni tekstin aamu- ja kevättunnelmaa. Niin, tämä virsi sopii myös keväällä toukotöiden aikaan veisattavaksi, puhutaanhan siinä myös ravinnosta ja leivästä. Mukavaa on ollut saada opetella näitä niekkuja. Pikkuhiljaa virsi alkaa sujua ja siitä tulee suosittu virsi myös seurojen aloitusvirreksi, niin kuin se edellisillä sanoilla usein oli.

Virren alkuperäiseksi kirjoittajaksi epäillään Henrik Renqvistiä, kiivasta pietistiä ja Paavo Ruotsalaisen kiistelykumppania. Hienoa, että me Ukko-Paavon perilliset olemme saaneet tehdä sovintoa menneistä mielipide-eroista huolimatta, ottamalla tämän virren käyttöömme.

SV 217, Ei kanteleeni soi

Edellisiin aamuvirsiin verrattuna tämä on jyrkkä ja ahdistunut virsi, kannel ei soi, eikä ilo löydy, koska mieli on kova ja kylmä. Siksi tässä ei veisata kiitosta ollenkaan. Useimmissa Siionin virsissä on säkeistöjä, joissa kiitetään ja ylistetään Jumalaa, mutta ei tässä. Eihän kaikissa virsissä tarvitsekaan kiittää, eihän?

Herättäjä-Yhdistyksen työntekijäpäivillä tämä oli usein ensimmäinen aamuvirsi. Se kuvasti seuraväen palvelijoiden omaa tunnetta siitä, etteivät taidot riittäneet, eikä voimia ollut riittävästi. Minullekin 17 vuoden ajan tuo körttiyhtiön työ oli kilvoittelua ja parannuksen tekoa aika suuressa määrin. Riittämättömyys ja yksinäisyys olivat usein todellisuutta. Mutta pukee tämä virsi myös ylipäätään sanoiksi körttiläistä ahdistusta.

Kolmannen säkeistön sävy on jopa uhkaileva: ellei Jumala tahdo puhdistaa veisaajan sydäntä, niin hukkaan haihtuu pyhä retki. Tilalle tulee vain ainainen arki. Onneksi viimeisessä säkeistössä uhkailun sijaan siirrytään pyytämisen puolelle: herätä, taluta ja rohkaise. Viimeinen säe, ”armoillesi jään”, on mukavan arkinen. Kiitos Mika Nuorvalle tarkasta uudistustyöstä.

SV 218, Kiitoksen, Isä taivaan

Edellisestä virrestä poiketen tässä on heti aluksi kiitosta. Usein kiitosaiheet tulevat Siionin virsissä vasta viimeisissä säkeistöissä, mutta tässä virressä ne paukautetaan pöytään heti kärkeensä. Lahtelainen esiveisaaja Liisa Pesonen on usein sanonut, että aamut pitää aloittaa kiittäen ja sen jälkeen vasta tulee pyytämisen vuoro. Tässä virressä se toteutuu mahtavasti.

Lopuissa säkeistöissä 2-6 sitten pyydetäänkin kovasti, lista on pitkä. Ensiksi pyydetään Jeesukselta armoa, ”saavu laupiaasti syntistä auttamaan”. Sitten Pyhältä Hengeltä pyydetään uskoa. Myös masennukseen pyydetään apua, että jaksaisi toivoa. Lopuksi vielä rukoillaan koko perheelle ”voimia, niin että osaisimme parhaiten toimia, ja yksimielisesti sinulle, Jumala, eläen ihmisiksi toisimme kiitosta”. No, tulihan se loppukiitoskin sieltä puserrettua.

Virressä rukoillaan Pyhää Kolminaisuutta, Pyhää Kolmea, niin kuin kelttikristityt sanovat. Kaiken kaikkiaan virsi on mielestäni komea. Alun kiitos ja lopun nöyrä pyyntö tekee virrestä kestävän ja ikiaikaisen jylhän. Virren sävel tukee sanomaa erittäin hyvin.

SV 219, Jokainen päivä alkava

Viimeiseksi aamuvirreksi on Siionin virsien nykyiseen kokoelmaan laitettu tämä Jaakko Haavion virsi, joka toisen ja kolmannen säkeistön osalta sopii myös illalla veisattavaksi. Tämä on siis sekä aamu-, että iltavirsi, kattaa sisälleen koko päivän kierron.

Olen jo aiemmin maininnut Jaakko Haavion lempeäksi mieheksi. Hänen tämä piirteensä tulee myös tässä virressä hyvin esille. Jo se, että hän puhuttelee Jumalaa me-muodossa, tekee tästä yhteisöllisen. Kyseessä on meidän aamumme, päivämme ja iltamme. Hän puhuu sekä sielumme ravinnosta, että syntimme tuomiosta melkein samaan hengenvetoon. Tunnelma on levollinen, kun ”aukeaa taas tie ja suunta parhain”. Haaviolainen henki tekee virrestä rauhoittavan ja hoitavan.

Näitä aamuvirsiä tutkiessani tulee mieleen itselleni pieni parannuksen teon aihe. Aion tästä eteenpäin ottaa yöpöydälleni Siionin virret, ja sieltä heti aamuisin katsella jokusen värssyn päivän alkajaisiksi. Jospa jaksaisin sen takia muistaa sen kiittämisen asian, että ensiksi kiittäisin vaikka siitä, että ylipäätään olen hengissä, ja sitten vasta alkaisin pyytää. Ja vaikken aina saisi kirjaa heti aamulla auki, niin se kertoisi minulle jo olemassaolollaan, että elämä on lahjaa.

Jaakko Löytty

 

Siionin virret 178-183

On uljasta, että Siionin virsissä on Oikeus-osasto. Vanhurskaan Jumalan toimenkuvaan jo VT:n mukaankin kuului rauhan ja oikeuden vaaliminen maan päällä. Eikä pelkästään vaaliminen, vaan myös vaatiminen. Myös Jeesuksen toiminnassa oli tärkeänä säikeenä oikeudenmukaisuuden toteutuminen ihmisten kesken. Siksi on oikein, että Oikeus on saanut oman osastonsa Siionin virsissä.

Siionin virret ovat taisteluvirsiä. Niissä perätään, ei pelkästään omia, vaan myös toisten oikeuksia. Niissä kysellään lapsen oikeutta taivasten valtakuntaan, niin kuin Ukko-Paavo sen ilmaisi. Niissä ollaan köyhän ja turvattoman puolella. Ollaan jopa huolissaan ilmastonmuutoksesta, jos tarkkaan luemme tekstit. Veisuun tahti ja hengitys on rauhallista, mutta päättäväistä: me emme anna periksi. Me taistelemme.

SV 178, Me tänään hätäilemme

Tämä Jouko Ikolan teksti oli alun perin viisi säkeistöinen ja siinä oli vahva isänmaallinen klangi. Virsi oli vaarassa pudota uudistuksessa pois, sillä ainakin tekstijaostossa pelättiin sen käyttöä äärinationalistisissa tarkoituksissa. Onneksi joku huomasi virren pitävän sisällään myös paikkaansa etsivän hätääntyneen ihmisen näkökulman. Kun virttä lyhennettiin, niin tämä korostus tuli paremmin esiin. Jouko hyväksyi tällaisen tiivistyksen.

Esittelin virttä joskus Turun Varissuon seuroissa. Varissuo on erittäin monikansallinen kaupunginosa. Siksi seuroissa oli sillä kertaa paikalla Lähi-idästä peräisin oleva perhe. Heidän läsnäolonsa auttoi ymmärtämään tämän virren sisältöä, kun sitä yhdessä veisasimme: ”keskellä muutosta etsimme rukousta, kivulle sanoja”. Kerttu Vihantola tulikin siellä ääneen lausuneeksi, että tämä virsi on tästä lähtien sitten Varissuon virsi.

Muuttuvien aikojen keskellä virsi kokoaa yhteen meidän huolemme, jaksamattomuutemme, juurettomuutemme ja kipumme. Virressä pyydetään toivoa ja uskallusta työhön ja huomiseen rohkeaa luottamusta. Myös läheisille pyydetään siunausta. Kyselevällä mielellä tässä veisataan. Ja hyvä on meidän yhdessä niin tehdä.

SV 179, Herra, kuule niiden huuto

Minulta ilmestyy ensi kesänä kirja, jossa kerron tarkemmin laulujeni syntytarinoita. Tämän virren myös esittelen siinä. En siis käsittele nyt sen syntyä, vaan puhun muuten sen sisällöstä ja sävelestä.

Tämä on rukous kaukana kotoa olevien puolesta. Keitä he ovat? Merimiehiä, ulkomailla työskenteleviä, matkailijoita, omasta maastaan paenneita, turvapaikanhakijoita, vain muutamia mainitakseni. Virren kollektiivinen me-veisaaja rukoilee heidän puolestaan. Samalla veisaaja kyselee omaa tehtäväänsä näiden kaukana kotoa olevien rinnalla. Jopa omaa ennakkoluuloa ja ylpeyttä ollaan valmiita koulimaan niin, että sitoudumme kaikista köyhimpiin ja heidän oikeuksiensa toteuttamiseen. Virsi on muista huolta kantava ja itseä kohtaan ankara. Sopii tähän kuluvaan paaston aikaan. 

Virren melodia pitää sisällään monta mutkaa, niekkua ja hyppäystä. Sen ääniala on laaja, oktaavi ja terssi, ja vaatii veisaajalta paljon. Pahoittelen sävelen osalta virren vaikeutta. Itsellenikin siinä on yksi vaikea kohta, nimittäin lopetus. Virren toiseksi viimeinen sävel on Ais, eli korotettu A. Usein veisatessani sitä itsekseni ilman säestystä, niin kuin körttivirttä pruukataan tehdä, veisaan tuon johtosävelen vahingossa matalana, eli A:na. Joskus teen sen jopa tahallani, kuin kokeillakseni, kuinka matalalle veisaamalla pääsee. Asia ei ole vakava, varsinkin jos sen tekee itsekseen. Se ei haittaa yhteistä veisuuta.

Veisaamalla pääsee siis alas. Tässä on minulle tämän virren opetus tänä paastonaikana. Matalin paikka maailmassa on Kuollut meri. Sen alemmaksi ei ihminen maan päällä pääse. Siellä on alatien kulkijan ”hyvä” olla. Siionin virret kulkevat Pyhän maan pinnanmuotoja myöten. Tässä virressä käydään matalalla, mutta myös korkealla, melkein Siionin vuoren korkeudella. Kiipeilyhommaa.

SV 180, Suo, Jeesus, hellä mieli

Lempeän miehen lempeä virsi, näin ajattelen tästä Jaakko Haavion tekstistä. Kuinkahan monta kertaa olen veisannut tätä virttä Turussa, opistolla ja muutenkin? Nimittäin, siellä erityisen paljon pidetään näistä Haavion virsistä. Se on ymmärrettävää, kun hän suurimman osan elämästään vaikutti nimenomaan Turun seudulla. Haavion takia ajattelen Turusta lempeästi, vaikka me tamperelaiset usein heitä kiusoittelemmekin.

Haavio oli ns. asevelipappi, joka sodasta tuomisena toi matalakirkollisuuden. Kirkko laskeutui kansan pariin sotien jälkeen. Syntyi mm. seurakuntien diakoniatyö ja perheneuvonta. Enää ei kirkko tahtonut nousta korokkeelle, vaan palvella ruohonjuuritasolla, asian lyhyesti ilmaistakseni. Ei ole itsestään selvää, että siinä olisi aina hyvin onnistuttu, mutta Haavion myötä oli ainakin yritystä siihen suuntaan.

Joskus olen ajatellut, että Haavio keksi virsilyriikkaamme hellyyden ja vastuun ottamisen sanat ja kieliopin. Tietenkin on muita runoilijoita, jotka tätä taitoa ovat jalostaneet, mutta Haavio oli mielestäni pioneeri. Hän sanoitti oman aikansa kielelle kultaisen säännön ja rakkauden kaksoiskäskyn. Tämä virsi on Haavion teologian prototyyppi. Tässä ei mestaroida, vaan kilvoitellaan, että Jumalan rauha virtaisi meidän kauttamme lähimmäisiimme.

SV 181, Tuuli työntää kulkijaa

Tästäkin virrestä on tarkempi syntytarina kesällä ilmestyvässä kirjassani. En siis käsittele tämän virren alkuvaiheita, vaan sen myöhempiä vaiheita.

Olimme lähdössä Senegaliin lähetyksen hommiin, kun tein tämän virren. Siinä pohdiskelin lähdön edellä motivaatiotani lähtemiseen. Enkä arvannut, että törmään erääseen kohtaan tekstissä myöhemmin Senegalissa. Nimittäin, toisen säkeistön maan suolana olemisen idea tuli tyrmäävästi eteeni Senegalin maisemissa.

Siellä ”suola kukkii ja kukoistaa”, näin sanotaan paikallisen sananlaskun mukaan. Asuimme alueella, joka on hyvin matalaa ja lähellä meriveden korkeutta. Pohjavesi on useimmiten erittäin suolaista, ja se nostaa suolan maan pinnalle. Usein näki talojen seinissä suolan kuvioittamia ”kukkasia”. Suola oli erittäin voimakas, sitä ei betonikaan estänyt nousemasta ylös. Ammoisista ajoista karavaanit ovat hakeneet suolaa tältä alueelta kaukaisiinkin paikkoihin. Suola on ollut kauppatavaraa. Se on vaurauden merkki paikallisille.

Tätä virttä tehdessäni ajattelin Jeesuksen vertauksen maan suolasta tarkoittavan maustamista, niin kuin ruoka suolataan sopivan makuiseksi. En tiennyt silloin vielä, että maan suolana oleminen on paljon mullistavampaa ja voimakkaampaa, kuin tuo makuna oleminen. Jeesus kaikesta päättäen itse näki suolan voiman Kuolleen meren alueella, ei hän pelkästä mausta voinut puhua. 

Eli, maan suolana oleminen tarkoittaa sitä, että väkevästi nousee betoninkin läpi, kukkii ja kukoistaa. Tämä on radikaali evankeliumi itsensä likoon panemisesta!

SV 182, Jos katseemme nostamme kaivaten

Jukka Hautalan teksti klonksuttaa jylhästi hyvää sanomaa. Kolke tulee siitä, että se poikkeaa normaalista virsilyriikasta loppusoinnuttomuudellaan. Tämä riisuttu runopuku sopii virren sisältöön erinomaisesti. Virsi on vapautuksen huokaus ja luomakunnan ääni täällä pimeässä maailmassa. Tätä veisaamalla löytää eksyvä tien ja toivon.

Virren toisintosävelmä on vanhaa mallia. Edellisissä Siionin virsissä niekkuista sävelmää oli hiukan oiottu ja näin yritetty saada sitä ”kirkkokelpoiseksi”. Onneksi nyt kokoelmaan on otettu tämä sävelmämuoto vanhoine koristeineen. Ajattelen, että vanhan ajan käsityöperinne ylsi virsisävelmiinkin. Ne koristeltiin talonpoikaiseen tapaan. Ne olivat käyttöesineitä, kuten saman ajan penkit, kaapit ja pöydät. Niiden kulmat pyöristettiin ja varustettiin sopivin koristein. Samoin tehtiin virsille. Jotta niitä saattoi käyttää säestyksettömässä veisuussa, piti niiden olla rytmikkäitä ja kulmista pyöreitä. Niekut ja tauot tekivät virsistä arkisia käyttöesineitä. 

Myös sävelmän duurimeiningissä on jotain fanfaarinomaista, ylentävää. Sävelmähän esiintyy myös virressä 45, ”Ah vuodata, Herra jo Henkesi”. Hienoa, että melodia on kahdessa Siionin virressä. Opin sävelmän näine vanhoine niekkuineen jo lapsena Namibiassa. Lähetyssaarnaaja Heikki Saari oli kääntänyt satakunta Siionin virttä ndongan kielelle ambolaisten veisattavaksi. Sanoja en lapsena ymmärtänyt, mutta sävelmä iski sydämeen lähtemättömän jäljen.

Nyt nämä sanat ja tämä lapsena opittu sävelmä yhdistyvät yhdeksi kokonaisuudeksi. Kun veisaan: ”Voi ihmisten kasvoilta tunnistaa / värit vaaleat, tummat ja mustat”, niin palaan lapsuuteni maisemiin. Saviseinäinen kirkko ääriään myöten moniäänisesti veisaavia ihmisiä soi mielessäni edelleen. Siinä soi vapautuksen huokaus ja luomakunnan ääni edelleen.

SV 183, Sävyisä Paimenemme

Tämän virren kohdalla voisi kopioida lähes samat ajatukset, kuin kirjoitin SV 180:sta. Sama sävyisyys ja lempeys tässäkin. Nostan kuitenkin tämän tekstin toisesta säkeistöstä esille avoimin silmin avaralle katsomisen teeman. 

Siionin virsiä on moitittu siitä, että ne mustasukkaisesti vaalivat vain syntisen ja Syntisten Ystävän suhdetta, niin ettei niihin mahdu muita näkökulmia. Näin ehkä aiemmin olikin. Yksilön pelastusahdistus oli se ensimmäinen aihe, jota virsissä käsiteltiin. Se on pietismin peruja virsilyriikassamme. 1700-luvun herrnhutilaisissa virsissä rohkeasti sinuteltiin Jumalaa, sitä ennen oli tarvittu välimiehiksi kirkon auktoriteettia. Sitä perua on kaiketi vanhojen Siionin virsien yksilökeskeiset painotukset, jotka joskus saivat aika tunteellisia ja liioitteleviakin muotoja.  

Wilhelmi Malmivaara hiukan raikasti virsiä omassa toimitustyössään. Hän poisti liiat veren roiskeet ja morsiusmystiikan kummallisuudet. Mutta silti tuonkin ajan virsissä oli ykkösteemana yksilön kilvoitus ja parannuksen tekeminen. Jaakko Haavio toi Siionin virsiin uuden tulokulman. Hän ei enää ollut niin huolissaan omasta puolestaan, vaan enemmänkin lähimmäisestä. Hän toi virsiin palvelun ja lähetyksen näköalat. Haavion Siionin vuorelta näkee kauas, kun katsoo avoimin silmin. Sieltä ”laumaasi tarkkailemme, se mittaamaton on”.

Avoimin silmin katsominen on tässä ajassa tärkeä ominaisuus. Täytyy nähdä syyt, että ymmärtää seuraukset. Täytyy kulkea silmät avoinna, että näkee, minne mennä. Kristityiltä vaaditaan aivan erityistä näkökykyä, että voisi tuoda merkitystä tämän päivän merkityksettömyyteen.

Jaakko Löytty