Siionin virret 178-183

On uljasta, että Siionin virsissä on Oikeus-osasto. Vanhurskaan Jumalan toimenkuvaan jo VT:n mukaankin kuului rauhan ja oikeuden vaaliminen maan päällä. Eikä pelkästään vaaliminen, vaan myös vaatiminen. Myös Jeesuksen toiminnassa oli tärkeänä säikeenä oikeudenmukaisuuden toteutuminen ihmisten kesken. Siksi on oikein, että Oikeus on saanut oman osastonsa Siionin virsissä.

Siionin virret ovat taisteluvirsiä. Niissä perätään, ei pelkästään omia, vaan myös toisten oikeuksia. Niissä kysellään lapsen oikeutta taivasten valtakuntaan, niin kuin Ukko-Paavo sen ilmaisi. Niissä ollaan köyhän ja turvattoman puolella. Ollaan jopa huolissaan ilmastonmuutoksesta, jos tarkkaan luemme tekstit. Veisuun tahti ja hengitys on rauhallista, mutta päättäväistä: me emme anna periksi. Me taistelemme.

SV 178, Me tänään hätäilemme

Tämä Jouko Ikolan teksti oli alun perin viisi säkeistöinen ja siinä oli vahva isänmaallinen klangi. Virsi oli vaarassa pudota uudistuksessa pois, sillä ainakin tekstijaostossa pelättiin sen käyttöä äärinationalistisissa tarkoituksissa. Onneksi joku huomasi virren pitävän sisällään myös paikkaansa etsivän hätääntyneen ihmisen näkökulman. Kun virttä lyhennettiin, niin tämä korostus tuli paremmin esiin. Jouko hyväksyi tällaisen tiivistyksen.

Esittelin virttä joskus Turun Varissuon seuroissa. Varissuo on erittäin monikansallinen kaupunginosa. Siksi seuroissa oli sillä kertaa paikalla Lähi-idästä peräisin oleva perhe. Heidän läsnäolonsa auttoi ymmärtämään tämän virren sisältöä, kun sitä yhdessä veisasimme: ”keskellä muutosta etsimme rukousta, kivulle sanoja”. Kerttu Vihantola tulikin siellä ääneen lausuneeksi, että tämä virsi on tästä lähtien sitten Varissuon virsi.

Muuttuvien aikojen keskellä virsi kokoaa yhteen meidän huolemme, jaksamattomuutemme, juurettomuutemme ja kipumme. Virressä pyydetään toivoa ja uskallusta työhön ja huomiseen rohkeaa luottamusta. Myös läheisille pyydetään siunausta. Kyselevällä mielellä tässä veisataan. Ja hyvä on meidän yhdessä niin tehdä.

SV 179, Herra, kuule niiden huuto

Minulta ilmestyy ensi kesänä kirja, jossa kerron tarkemmin laulujeni syntytarinoita. Tämän virren myös esittelen siinä. En siis käsittele nyt sen syntyä, vaan puhun muuten sen sisällöstä ja sävelestä.

Tämä on rukous kaukana kotoa olevien puolesta. Keitä he ovat? Merimiehiä, ulkomailla työskenteleviä, matkailijoita, omasta maastaan paenneita, turvapaikanhakijoita, vain muutamia mainitakseni. Virren kollektiivinen me-veisaaja rukoilee heidän puolestaan. Samalla veisaaja kyselee omaa tehtäväänsä näiden kaukana kotoa olevien rinnalla. Jopa omaa ennakkoluuloa ja ylpeyttä ollaan valmiita koulimaan niin, että sitoudumme kaikista köyhimpiin ja heidän oikeuksiensa toteuttamiseen. Virsi on muista huolta kantava ja itseä kohtaan ankara. Sopii tähän kuluvaan paaston aikaan. 

Virren melodia pitää sisällään monta mutkaa, niekkua ja hyppäystä. Sen ääniala on laaja, oktaavi ja terssi, ja vaatii veisaajalta paljon. Pahoittelen sävelen osalta virren vaikeutta. Itsellenikin siinä on yksi vaikea kohta, nimittäin lopetus. Virren toiseksi viimeinen sävel on Ais, eli korotettu A. Usein veisatessani sitä itsekseni ilman säestystä, niin kuin körttivirttä pruukataan tehdä, veisaan tuon johtosävelen vahingossa matalana, eli A:na. Joskus teen sen jopa tahallani, kuin kokeillakseni, kuinka matalalle veisaamalla pääsee. Asia ei ole vakava, varsinkin jos sen tekee itsekseen. Se ei haittaa yhteistä veisuuta.

Veisaamalla pääsee siis alas. Tässä on minulle tämän virren opetus tänä paastonaikana. Matalin paikka maailmassa on Kuollut meri. Sen alemmaksi ei ihminen maan päällä pääse. Siellä on alatien kulkijan ”hyvä” olla. Siionin virret kulkevat Pyhän maan pinnanmuotoja myöten. Tässä virressä käydään matalalla, mutta myös korkealla, melkein Siionin vuoren korkeudella. Kiipeilyhommaa.

SV 180, Suo, Jeesus, hellä mieli

Lempeän miehen lempeä virsi, näin ajattelen tästä Jaakko Haavion tekstistä. Kuinkahan monta kertaa olen veisannut tätä virttä Turussa, opistolla ja muutenkin? Nimittäin, siellä erityisen paljon pidetään näistä Haavion virsistä. Se on ymmärrettävää, kun hän suurimman osan elämästään vaikutti nimenomaan Turun seudulla. Haavion takia ajattelen Turusta lempeästi, vaikka me tamperelaiset usein heitä kiusoittelemmekin.

Haavio oli ns. asevelipappi, joka sodasta tuomisena toi matalakirkollisuuden. Kirkko laskeutui kansan pariin sotien jälkeen. Syntyi mm. seurakuntien diakoniatyö ja perheneuvonta. Enää ei kirkko tahtonut nousta korokkeelle, vaan palvella ruohonjuuritasolla, asian lyhyesti ilmaistakseni. Ei ole itsestään selvää, että siinä olisi aina hyvin onnistuttu, mutta Haavion myötä oli ainakin yritystä siihen suuntaan.

Joskus olen ajatellut, että Haavio keksi virsilyriikkaamme hellyyden ja vastuun ottamisen sanat ja kieliopin. Tietenkin on muita runoilijoita, jotka tätä taitoa ovat jalostaneet, mutta Haavio oli mielestäni pioneeri. Hän sanoitti oman aikansa kielelle kultaisen säännön ja rakkauden kaksoiskäskyn. Tämä virsi on Haavion teologian prototyyppi. Tässä ei mestaroida, vaan kilvoitellaan, että Jumalan rauha virtaisi meidän kauttamme lähimmäisiimme.

SV 181, Tuuli työntää kulkijaa

Tästäkin virrestä on tarkempi syntytarina kesällä ilmestyvässä kirjassani. En siis käsittele tämän virren alkuvaiheita, vaan sen myöhempiä vaiheita.

Olimme lähdössä Senegaliin lähetyksen hommiin, kun tein tämän virren. Siinä pohdiskelin lähdön edellä motivaatiotani lähtemiseen. Enkä arvannut, että törmään erääseen kohtaan tekstissä myöhemmin Senegalissa. Nimittäin, toisen säkeistön maan suolana olemisen idea tuli tyrmäävästi eteeni Senegalin maisemissa.

Siellä ”suola kukkii ja kukoistaa”, näin sanotaan paikallisen sananlaskun mukaan. Asuimme alueella, joka on hyvin matalaa ja lähellä meriveden korkeutta. Pohjavesi on useimmiten erittäin suolaista, ja se nostaa suolan maan pinnalle. Usein näki talojen seinissä suolan kuvioittamia ”kukkasia”. Suola oli erittäin voimakas, sitä ei betonikaan estänyt nousemasta ylös. Ammoisista ajoista karavaanit ovat hakeneet suolaa tältä alueelta kaukaisiinkin paikkoihin. Suola on ollut kauppatavaraa. Se on vaurauden merkki paikallisille.

Tätä virttä tehdessäni ajattelin Jeesuksen vertauksen maan suolasta tarkoittavan maustamista, niin kuin ruoka suolataan sopivan makuiseksi. En tiennyt silloin vielä, että maan suolana oleminen on paljon mullistavampaa ja voimakkaampaa, kuin tuo makuna oleminen. Jeesus kaikesta päättäen itse näki suolan voiman Kuolleen meren alueella, ei hän pelkästä mausta voinut puhua. 

Eli, maan suolana oleminen tarkoittaa sitä, että väkevästi nousee betoninkin läpi, kukkii ja kukoistaa. Tämä on radikaali evankeliumi itsensä likoon panemisesta!

SV 182, Jos katseemme nostamme kaivaten

Jukka Hautalan teksti klonksuttaa jylhästi hyvää sanomaa. Kolke tulee siitä, että se poikkeaa normaalista virsilyriikasta loppusoinnuttomuudellaan. Tämä riisuttu runopuku sopii virren sisältöön erinomaisesti. Virsi on vapautuksen huokaus ja luomakunnan ääni täällä pimeässä maailmassa. Tätä veisaamalla löytää eksyvä tien ja toivon.

Virren toisintosävelmä on vanhaa mallia. Edellisissä Siionin virsissä niekkuista sävelmää oli hiukan oiottu ja näin yritetty saada sitä ”kirkkokelpoiseksi”. Onneksi nyt kokoelmaan on otettu tämä sävelmämuoto vanhoine koristeineen. Ajattelen, että vanhan ajan käsityöperinne ylsi virsisävelmiinkin. Ne koristeltiin talonpoikaiseen tapaan. Ne olivat käyttöesineitä, kuten saman ajan penkit, kaapit ja pöydät. Niiden kulmat pyöristettiin ja varustettiin sopivin koristein. Samoin tehtiin virsille. Jotta niitä saattoi käyttää säestyksettömässä veisuussa, piti niiden olla rytmikkäitä ja kulmista pyöreitä. Niekut ja tauot tekivät virsistä arkisia käyttöesineitä. 

Myös sävelmän duurimeiningissä on jotain fanfaarinomaista, ylentävää. Sävelmähän esiintyy myös virressä 45, ”Ah vuodata, Herra jo Henkesi”. Hienoa, että melodia on kahdessa Siionin virressä. Opin sävelmän näine vanhoine niekkuineen jo lapsena Namibiassa. Lähetyssaarnaaja Heikki Saari oli kääntänyt satakunta Siionin virttä ndongan kielelle ambolaisten veisattavaksi. Sanoja en lapsena ymmärtänyt, mutta sävelmä iski sydämeen lähtemättömän jäljen.

Nyt nämä sanat ja tämä lapsena opittu sävelmä yhdistyvät yhdeksi kokonaisuudeksi. Kun veisaan: ”Voi ihmisten kasvoilta tunnistaa / värit vaaleat, tummat ja mustat”, niin palaan lapsuuteni maisemiin. Saviseinäinen kirkko ääriään myöten moniäänisesti veisaavia ihmisiä soi mielessäni edelleen. Siinä soi vapautuksen huokaus ja luomakunnan ääni edelleen.

SV 183, Sävyisä Paimenemme

Tämän virren kohdalla voisi kopioida lähes samat ajatukset, kuin kirjoitin SV 180:sta. Sama sävyisyys ja lempeys tässäkin. Nostan kuitenkin tämän tekstin toisesta säkeistöstä esille avoimin silmin avaralle katsomisen teeman. 

Siionin virsiä on moitittu siitä, että ne mustasukkaisesti vaalivat vain syntisen ja Syntisten Ystävän suhdetta, niin ettei niihin mahdu muita näkökulmia. Näin ehkä aiemmin olikin. Yksilön pelastusahdistus oli se ensimmäinen aihe, jota virsissä käsiteltiin. Se on pietismin peruja virsilyriikassamme. 1700-luvun herrnhutilaisissa virsissä rohkeasti sinuteltiin Jumalaa, sitä ennen oli tarvittu välimiehiksi kirkon auktoriteettia. Sitä perua on kaiketi vanhojen Siionin virsien yksilökeskeiset painotukset, jotka joskus saivat aika tunteellisia ja liioitteleviakin muotoja.  

Wilhelmi Malmivaara hiukan raikasti virsiä omassa toimitustyössään. Hän poisti liiat veren roiskeet ja morsiusmystiikan kummallisuudet. Mutta silti tuonkin ajan virsissä oli ykkösteemana yksilön kilvoitus ja parannuksen tekeminen. Jaakko Haavio toi Siionin virsiin uuden tulokulman. Hän ei enää ollut niin huolissaan omasta puolestaan, vaan enemmänkin lähimmäisestä. Hän toi virsiin palvelun ja lähetyksen näköalat. Haavion Siionin vuorelta näkee kauas, kun katsoo avoimin silmin. Sieltä ”laumaasi tarkkailemme, se mittaamaton on”.

Avoimin silmin katsominen on tässä ajassa tärkeä ominaisuus. Täytyy nähdä syyt, että ymmärtää seuraukset. Täytyy kulkea silmät avoinna, että näkee, minne mennä. Kristityiltä vaaditaan aivan erityistä näkökykyä, että voisi tuoda merkitystä tämän päivän merkityksettömyyteen.

Jaakko Löytty