torstai 29. marraskuuta 2018

Siionin virret 82-87



Ilta oli aika kylmä, ja kohtalaisen kauan siitä on, oli tiistai 21.1.1986. Saavuin Herättäjä-Yhdistyksen työntekijäkokoukseen ensimmäistä kertaa. Paikka oli Editin Sali Hyvämäen talossa Aholansaaressa: ”Tee Israelin vartija, Immanuel sen auttaja, nyt ihme kaipaamani.”  Jaakko Elenius, Väinö Maunumaa, Markku Hovikoski, Uljas Luostarinen, kunnioitettu olkoon heidän muistonsa, olivat muiden muassa paikalla. Tämä virsi otti minut vastaan. Kaikki olivat miehiä tuohon aikaan. En ollut koskaan aiemmin kuullutkaan tätä virttä saati veisannut. Sen jälkeen kananealainen, muinainen vaimo, joka avun sai, ja muut kuvitellut ja todelliset hahmot ovat pääni sisälläni tämän virren myötä vierailleet. Uusitussa virressä on myös yhdistettynä aiempi SV 105, Sun lähellesi Herrani. Virren sanat ovat täynnä keskeistä kristinuskon mystiikan kuvausta: jalo runko, Jerusalem Herran viinitarha, tai meille kristityille Kristus, on keskuksena. Veisaaja pyytää saadakseen tulla liitetyksi tähän ikuiseen elämän versoon, uuteen kasvualustaan, elämän puuhun. Tämä ei kuitenkaan käy helposti: veisaajan täytyy tulla irrotetuksi elämän kannalta tuhoavista versoista. Virren ensimmäisessä säkeessä on ainakin omaa sieluani ravitseva partitiivi: suo osaa elämästä. Siinä ei pyydetä kokonaisuutta, ei pyydetä kerralla, runon muoto tapailee aiemman kirkkovuoden yhden pyhän otsaketta: Jeesus antaa elämää. Nykyisin osa ei enää riitä, vaan kirkon kirjassa kirjoitetaan, että Jeesus antaa elämän. Ai niin, syksyn 2001 terrori-iskujen jälkeen oltiin jälleen kerran Aholansaaressa, Erkki Tuppurainenkin oli paikalla. Olin tuolloin kiinnostunut vuoden 1701 virsikirjan virrestä Jerusalemin tuhoutumisen historia ja sen opetus sielulle, noin 47 säkeistöä. Hyvin nopeaan tahtiin Tuppurainen selvitti, millä sävelmällä muinainen suomalainen tuota kohtalaisen pitkään sielun opetusvirttä veisasi: Tee Israelin vartija se oli. Sitten veisattiin koko pumaska.


Tässä kohtaa Siionin virsiin on osunut peräkkäisiin virsiin kaksi vanhaa sävelmää, toisinnot Etelä-Pohjanmaalta. Tämän virren sävelmän vuodeksi kerrotaan 1533: hieman erikoisempi sävel, duurissa kulkeva, vie meidät lähes Augsburgin tunnustukseen aikaan, vuosi oli 1530. Tällä tavalla myös sävelaiheet liittävät meidät muistamiseen välttämättömään ja pitkään ketjuun. Emme ole ensimmäisiä ja ainoita ihmisiä. ”Jos et voi enää armahtaa, jos laupeuttasi en saa, niin hukun synteineni.” Tämän riimin takana on vakaa uskomus tai oletus, että tähän asti Jeesus on armahtanut veisaajaa. Jostakin on kuitenkin noussut esiin varjo tai epäilys: joko nyt alkaa sellainen aika tai hetki, jolloin armon kello, tai tiimalasi on kulunut loppuun. Tämä pelko näyttää nousevan veisaajalle mittaamattoman velan takia. Tämä velkakirja kaikkineen on lohduton. Eikä asian tilaa helpota, että runoilija tai veisaaja huomaa itse aiheuttaneensa, jopa tahallisesti lisänneensä taakkaa. Asetelma on siten selvä kolmatta säkeistöä varten. Jumalan viha on syntisen ihmisen päällä. Tässä tullaan nykyisin aika usein unohdettuun perinteisen hengellisen ajattelun keskukseen. Jumalan majesteetti ei siedä ihmisen lankeemusta, Jumalan viha ei väisty ihmisen pysyvän syntisyyden vuoksi. Siksi runoilija odottaa ja toivoo Kristuksen tulevan esiin, muistavan syntistä sekä heittävän pois tai repivän velkakirjan. Tämänkaltaiset seikat paljastavat, että Siionin virsissä, ja erityisesti uudistettuna, on säilytetty keskeisiä kristinuskoon ja sen kilvoituselämään sisältyneitä yksilöhurskauden pysyviä osia. Olen iloinen, että pitkäaikainen ystäväni Heimo Lipiäinen tuli mukaan virsiä uudistaneiden runoilijoiden joukkoon.


Siionin virsi ”Salli Jeesus että saisin” tuli jostakin syystä hyvin suosituksi Herättäjä-Yhdistyksen nuorisotyön piirissä 1980-luvun loppupuolella. Sävelmää ei aluksi kovin hyvin osattu, mutta jokin virressä puhutteli siinä määrin, että siitä tuli lähes pysyväisveisattu silloisissa nuorisotapahtumissa. Muistan itse aloittaneeni tämän virren Eero-Juhani Huttusen kotona seuroissa vuodenvaihteen tienoilla 1987. Edesmennyt Erkki Huttunen muisteli tätä tilannetta joitakin vuosia ennen kuolemaansa lähestyttäessä vuotta 2010. ”Synnin laihan laitumen tyhmyyttäni valitsen”, kenties tämä puhutteli aikoinaan, uusitussa versiossa ”ohdakkeisen laitumen”. Ehkä kuitenkin sekä sävelmän että sanojen yhteinen kaunis harmonia, ”armosi on kestäväinen, ethän hylkää milloinkaan”, uudessa muodossaan ”armosi on pysyväistä, etkä hylkää milloinkaan”, puhutteli. Mutta tämäkään Jumalan hyvyyden pysyvä ominaisuus ei saa itsepäisen sielun sisintä muuttumaan: häilyväinen, epäilevä ja rauhaton mieli pitävät pintansa. Kiinnostava armon määritelmä osuu silmiin ja tulee veisuuna ulos neljännessä säkeessä. Ilmiön nimi on armon ylösnousemus. Jollakin tavalla tulee vaikutelma, että ylösnousemuksella olisi erityinen armonsa. Onko se jotenkin erilainen kuin syntiselle naiselle tullut armo? Onko tämä nyt samaa armoa kuin ryövärille Luukkaan evankeliumissa luvattu? Lukija ja veisaaja jäävät ihmettelemään tällaista armon avaruutta.


Yhden hieman nuoremman sävelmän, edellisessä virressä on vuosiluku 1640, palataan jälleen Lutherin elinaikaan ja Saksan talonpoikaiskapinan aikoihin, vuoteen 1524, eteläpohjalaiset jälleen nuottia muokkaamassa. Itse virsiruno on oikeastaan hurja. Se on kovimpia ja selkeimpiä kuvauksia siitä, kuinka kovaluontoinen ja parantumaton ihminen on. ”Näin itsekästä sydäntä ei liene kellään muulla.” Ihmisen luonne on parantumaton. Me peitämme pahuuttamme, peittelemme aikomuksiamme ja punomme juoniamme. Kun runo kirjoitetaan monikon ensimmäiseen persoonaan preesensissä, saamme käsityksen siitä, kuinka holistinen, kokonaisvaltainen vuosisatain takainen käsitys ihmisen syntisyydestä ja lankeemuksen voimasta on. Oikeastaan koko olemisen kurjuus ja surkuteltavuus huipentuu siihen, ettei sielu lopulta sure edes Jeesuksen kuolemaa. On kuin so what, mitäs sitten, näin vain kävi. Kylmä ja kankea mieli ei osoita lämpenemisen ja kääntymisen merkkiä. Kuitenkin pehmenemisen elkeet alkavat vaivihkaa tulla näkyville säkeistössä 4: sait jo kyllin kärsiä tähteni, suo etten enää uutta ristiä sinulle rakentaisi. Tämä on merkkinä, niin ainakin luen siitä, että synnintunto on alkanut tehdä tehtävänsä: ihminen alkaa saada kylliksensä omasta piittaamattomuudestaan, ja alkaa hakea lääkettä tunnolleen. Lopulta, kuudennessa säkeistössä sielu alkaa olla, ainakin hetkellisesti vakuuttunut tai oivaltanut jotakin siitä, ettei Vapahtaja kosta tuomiolla. Jotakin ehkä liiallisesta on runoilijan huojennuksessa, kun hän jää itkemään iloansa Kristuksen kostamattomuuden ideasta: Viivyn siinä aina. Itse olen niin paatunut, että epäilen tällaista kestävyyttä, että aina viipyisin.


Tämä virsi on sekä sävelmänsä että sanojensa puolesta ainutkertainen kokonaisuus. Piae cantiones sävelmä noin vuosikymmentä ennen Täyssinän rauhaa, vie meidät uuden ajan alkamiseen täällä Pohjoisen tienoillakin. Esi-isäni asuivat tuolloin jo Väätäjänniemellä, missä tätä virsiselontekoani kirjoittelen. ”Turmeltumus, sen asumus, on ristiriitaisessa rinnassani.” Voiko kukaan paremmin laittaa ihmisen olemisen? Tämä lyhyt lausuma osoittaa, kuinka mahdotonta ihmisen on parantua siitä pysyvästä tilasta, jonka lankeemus on koko ihmissuvulle ja jokaisen yksilölle langettanut. Turmeltumus, erikoinen substantiivi, johdettu aktiivisesta verbistä turmella, samoin refleksiivisestä verbistä turmeltua. Hieman saman oloinen ja kenties saman sukuinen sana kuin vieraantua, vierastaa. Mutta turmeltumus, sen voimaa ei mikään tavoita, kumoa tai sitä ei kukaan epäile. Ja missä se on?  Vielä kerran, sen koti on ristiriitaisessa rinnassani. Vain kaipuu kahlehtii sielun toiseen todellisuuteen turmeltumuksen kumoamiseksi. Olen ollut viehättynyt Paavo Ruotsalaisen korostuksesta kun hän sanoi: et tule valmiimmaksi, siis sydämen muuttamisessa, tämä kestää sinun koko ikäsi, tämä on talonpoikainen järjestys. Tämä alkujaan Halullisten sielujen hengellisiin lauluihin runoiltu virsi on meille kulttuurisesti parhaita vakuuttajia siitä, kuinka vaikea ihmisen sisäisen parantumisen tie on.


”Jaksatko vielä kärsiä maan päällä tämänlaista, ja nuhteillasi etsiä kahtaalle ontuvaista.” Tämä mieleen syöpynyt riimi on kuin piste iin päälle tämänkertaisen Siionin virsi -blokin viimeisimmän virren tarkastelussa. Uusitussa versiossa tämä kohta menee ”Jaksatko vielä kärsiä, maan päällä minunlaista, kun väärään suuntaan elämä, vie jälleen turhamaista.” Tässä kohtaa on syytä huomata, että uusittu Siionin virsi näyttää kadottavan sen aiemman idean, että ihmisen, kristityn, suurin ongelma on jaettu mieli. On halu kuulua Kristukselle, mutta tämä ei onnistu, vaan turmeltumuksen tie vie voiton. Tällainen sielun kahtaalle suuntautuva, jakomielinen tila, on ihmisen pahin tila. Selityksenä tällaisen jaetun tilan vaarallisuudelle on siinä, että sielu vilpillisesti pyrkii osoittamaan itselleen, että kuitenkin Kristus ja taivaan pelastus ovat mielessä, vaikka ”toinen tie” osoittaa muuta. Tästä sielun kahtaalle jakautumisen idean kadottamisesta tai häivyttämisestä, kyllä aihepiiriä tosin tapaillaan virren alkusäkeissä, huolimatta Siionin virsi 87 on vaikuttava. Erityisesti mieleen osuu toiseen ihmiseen kohdistuvan moraalisen vaateen huomaaminen ja kieltäminen: ”Niin etten muilta vaatia, elämää saata sellaista, mihin en pysty.” Tämä on kova läksy. Se on yksi Siionin virsien ja herännäiseetoksen vaikeimmista ja armollisimmista ytimistä. ”Minulle risti rakkaaksi, tee etten pakoon juokse.” Tästä eivät sielulle tulevat neuvot parane.

Urpo Karjalainen 

maanantai 19. marraskuuta 2018

Siionin virret 76-81

SV 76 Sinua, Jeesus, lähestyn

Virressä on paljon, mihin tarttua.

Virsi sopii hyvin osastoonsa, Ahdistus, sillä mitä muuta tämä kuvaa, kuin Jumalan edessä ahdistuneen ihmisen hätää!

Siinä pyydetään rauhaa kaikesta siitä, mikä aiheuttaa levottomuutta ja rauhattomuutta Luojan edessä. Virrentekijä lähestyy kuitenkin Jeesusta, syntien sovittajaa ja lunastajaa, jotta tämä lahjoittaisi armonsa ja rauhansa kiusatulle ja epäuskoiselle.

Runoilija kokee olleensa tottelematon Jumalan tahtoa kohtaan. Erityisen painavaksi hän tuntee oman tekopyhyytensä muiden edessä: 5. säkeistössä hän tunnustaa olleensa muita kohtaan ankara ja juoruilleensa muiden tekosista, vaikka omiin vikoihinsa pitäisi ennemmin kiinnittää huomio.
Muistelen tätä virttä veisatun usein, ehkä juurikin tuon viidennen säkeistön takia, joka oikeastaan summaa körttiläistä teologiaa: "Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä." (Matt. 7: 1-5)

Virren sanoituksessa voi havaita vaikutteita katumuspsalmeista. Kuitenkin monissa psalmeissa rukoilija/laulaja kokee ahdistuksen ja pahuuden olevan itsensä ulkopuolella ja pyytää vapautusta näistä muista vihollisista. Tässä virressä pahuus on selkeästi itsessä ja omaa sisäistä kaduttavaa riittää. Toisaalta juuri katumuspsalmeissa näkyy vanhatestamentillinen ajatus sairaudesta synnin ja Jumalan tahdon rikkomisen merkkinä: "Armahda minua, tee minut terveeksi! Minä olen tehnyt syntiä sinua vastaan." (Ps. 41: 5) Sairaus oli merkki, ja parantuakseen ihmisen tuli tutkistella itseään ja elämäänsä, ja havaita rikkomuksensa. Tätä katumalla ja pyytämällä Jumalalta anteeksi hän saattoi saada armon ja parantua. Siksi Jeesuskin julisti sairaille synnit anteeksi, sillä se oli lähtökohta tervehtymiselle. Tässä virressä veisaajalla on kaikki mahdolliset vaivat: hitaus ja huonous, sokeus, kuurous, jakomielisyys, ahdistus.

Nykyaikana me tiedämme monen somaattisen sairauden fyysisen ja kemiallisen syyn. Kuitenkin monen tilan syntyyn voi vaikuttaa psyyke ja stressi. Masennus ja huolet tappavat ihmisen joko hitaasti tai nopeasti riippuen niiden jäytävyydestä ja kestosta. Tähänkin tilaan ihminen tarvitsee evankeliumia: "Mene rauhassa, sinun syntisi annetaan anteeksi. Jumala on kanssasi, et ole yksin. Sinä riität ja sinä kelpaat."

Epäuskoinen ja heikko ihminen tarvitsee Jumalan läsnäolon kokemusta, armoistuinta, jonka luokse saa paeta oman mielen sisäisiä levottomuuksia ja epäilyksiä.


SV 77 Nyt Jumalalle nöyrästi

Tämäkin on And.Odelin virsi. Syntiviheläisyyden tunto vaivaa runoilijaa syvästi. Tässä on samaa ajatusta kuin edellisessä virressä, katumuspsalmin pyyntöjä ja halua päästä takaisin syvään yhteyteen Vapahtajan ja Luojan kanssa.

Hän on havainnut haluavansa eroon Jumalasta, torjuvansa kutsut ja avuntarjoukset.

"Lienenkö sinun armosi torjunut tyhmyydessä? Lahjaksi elämäni sain, sen kevyesti tuhlaan vain, on tyhjää sydämessä." - viittaako säe etsikkoaikaan, joka olisi mennyt ohi?

Vieläkö herännäisyydessä puhutaan etsikkoajoista vai onko se siirtynyt kokonaan ratkaisukristilliseen puheeseen? Miten etsikkoaika pitäisi ymmärtää?

Evl.fi-sivuston Sanasto kertoo: "Etsikkoaika on aika, jolloin Jumala katsoo kansansa puoleen (Luuk. 1:68, 19:44) ja kutsuu ihmisiä. Etsikkoajalla voidaan viitata sekä yksityisen ihmisen elämänkaaren vaiheeseen että seurakunnan tilanteeseen, jolloin koetaan Jumalan erityisesti puhuttelevan. Kirkkovuodessa etsikkoaika on esillä erityisesti 11. sunnuntaina helluntain jälkeen."

Katekismuksemme opettaa mm.: "Oma rikkinäisyytemme ja elämän ristiriitaisuudet herättävät meissä kysymyksiä ja pakottavat etsimään niihin vastauksia." (Katekismus, luku 3)

Ajatus etsikkoajasta ja erityisesti sen mahdollisesta hukkaamisesta tuntuu ahdistavalta. Ikään kuin meillä olisi jokin aikaikkuna, pieni tulokulma kuin avarauuslennolta palaavalla sukkulalla ilmakehän läpi pääsemiseksi, johon meidän pitäisi ymmärtää sijoittaa itsemme, kuulla kutsu ja toimia sen mukaan.

Mietin, voisiko etsikkoaikoja olla erilaisia: ruuhkajunassa odottava äiti alkaa tuntea kipuja, mutta hän yrittää pärjätä tuskansa kanssa itse ja huomiota herättämättä. Asemalla tultaessa jää pois muiden mukana, mutta jääkin laiturille hengittämään ja kestämään. Vieressä vartijat kääntävät selkänsä. Oliko minun etsikkoaikani siinä, että havaitsin jotain erikoista, mutta en osannut avata suutani ja kysyä, mikä hätänä tai nousta penkiltäni ja rynnätä ulos itsekin kysymään, tarvitaanko apua? Eihän oma tapaamiseni nyt niin tärkeä ollut, etten olisi voinut auttaa. Mutta kun junan ovet sulkeutuvat, ja kulkuneuvo nytkähtää liikkeelle, on liian myöhäistä ja tilanne on mennyt ohi. Minun osaltani ei ole enää mitään tehtävissä tässä kohtaa. Voin vain rukoilla, että vartijat ymmärtävät odottavan äidin tuskan.

Onneksi veisaaja saa katsoa kyynelten läpi Auttajan kasvoihin. Tässä on samaa ajatusta kuin myöhemmässä Lars Stenbäckin virressä "Silmäisi eteen, Jeesus" (Sv 20).

Hän muistuttaa itseään: "Et, Isä, hylkää minua. Kun Jeesuksen sain veljeksi, hän vapautti, ja pahan voima raukesi."


SV 78 Karitsa kallis, kuulethan

Nybergin virsi edustaa Jumalan Karitsa -mystiikaa (Agnus Dei). Vanhan testamentin ja Jeesuksen ajan juutalaisuudessa uhrattiin temppelissä Jumalalle erilaisia uhreja ja näin ikään kuin "ostettiin" Jumalan suosio. Eri asioista on Mooseksen kirjoissa määrätty erilaiset uhrit. Jes. 53:7 kuvaa Herran kärsivää palvelijaa, joka on kuin karitsa tai lammas, joka uhrataan. Vanhan testamentin syntikäsityksen mukaan synti on jotain, joka tulee ihmisen ja Jumalan väliin ja rikkoo tuon suhteen. Sairaus tai onnettomuus kertoo, että ihminen on jollain tavalla rikkonut Jumalan tahtoa vastaan. Paraneminen on mahdollista katumuksen ja synnin tunnustamisen myötä. Uhraaminen oli osa tätä välien sovittamisen tietä. Papin tehtävä oli todistaa, että synnin tila oli poistunut.

Jeesuksen sovitusuhri on Jumalan Karitsa, kertakaikkinen uhri, jonka jälkeen ei enää muuta uhria tarvita. Augustinuksen mukaan: " Kuolemallaan, joka todella on ainoa tosi uhri meidän puolestamme, hän puhdisti, posti ja kuoletti kaiken sen syyllisyyden, josta meitä vallassaan pitäneet henkivallat ja voimat estivät meitä maksamasta oikeutettua rangaistusta. -- Hän uhrasi uhrinsa meidän syntiemme tähden. Ja mistä hän löysi tämän viattoman uhrin uhrattavakseen? Hän uhrasi itsensä, koska hän ei voinut löytää ketään toista." (Kristillisen uskon perusteet, s. 422)

Nykyään uhrista puhuminen ei ole kovin suosittua, koska siihen liittyy ikäviä mielleyhtymiä. Olen silloin tällöin kuullut kysymyksen, miksi Jeesuksen piti kuolla meidän puolestamme. Eikö pelastusta olisi voinut tuoda tarjolle jotenkin muuten? Miksi Jumalan piti antaa oma Poikansa kuolemaan?
Mietin, tuleeko tässä kuva siitä, että sotatilanteissa vanhemmat joutuvat lähettämään lapsensa rintamalle taistelemaan puolestaan, antamaan (mahdollisesti) henkensä muiden vapauden puolesta? Kenties me siksi haluamme käydä rauhanneuvotteluja ja pyrkiä rauhaan, että kenenkään ei tarvitsisi (enää) uhrata lapsiaan/itseään toisten puolesta. Tässäkin kohtaa Jeesuksen uhri voi olla viimeinen, kertakaikkinen uhri, joka tuo meille rauhan.


SV 79 Tuomitse, Herra, tee niin kuin tahdot

Jaakko Löytty on tehnyt virren vuonna 1988, jolloin hän ja puolisonsa Kaija Pispa aloittelivat lähetystyöntekijöinä Senegalissa. Siellä hänen tehtäviinsä kuului toimittaa sereerin- ja wolofinkielisiä virsikirjoja ja jumalanpalvelusmusiikkia, jotka perustuivat paikalliseen kansanmusiikkiin eivätkä niinkään eurooppalaiseen katedraalilauluun ja urkusoittoon. Virsi on selkeä synnintunnustus, joka soveltuu hyvin myös jumalanpalveluksen lauletuksi synnintunnustukseksi. Sitä ei oikein voi ajatella Kyrie-hymniksi (Herra armahda), vaan sanoitus vastaa Jumalanpalvelusten kirjan synnintunnustusliitteen tekstejä (700-714).

Kahdessa ensimmäisessä säkeistössä veisaaja tunnustaa syntinsä ja rikkomuksensa, viimeisessä säkeistössä pyydetään armoa ja anteeksiantoa. "Tuomitse, tuomitse. Armahda!"
Mikä olisi tähän virteen sopiva synninpäästön julistava virsi?

SV 80 Ristin luona ankkurissa

Vuoden 1983 herättäjäjuhlat Oulussa vietettiin tunnuksen "Ristin luona ankkurissa" alla. Ilmeisesti Oulu satamakaupunkina halusi käyttää tällaista laivaliikenteeseen liittyvää kuvaa.

Runoilija And. Odel vaeltaa taas päämäärättömästi syntiviheläisyyden tunnossaan. Meri ja myrsky kuvaavat niitä vaikeuksia ja kiusauksia, joihin ihminen joutuu, jos tukeudu Jeesuksen ristinkuolemaan.

Myrskyn jälkeen kuitenkin seuraa yleensä tyyni ja aurinkoinen sää, kun tuulet ja pilvet väistyvät. Virsi on kuin piinaviikko ja pitkäperjantai, joka päättyy viimeisen säkeistön armon auringon säteisiin, pääsiäisen tyhjään hautaan ja enkelin sanomaan ylösnousemuksesta. Vielä viimeisessä säkeessä Ylösnoussut tulee ja vakuuttaa seuraajansa siitä, että kuolema on voitettu ja synnin valta kukistettu.

SV 81 Pitääkö täällä ruuatta

Tämä virsi veisattiin Vantaan herättäjäjuhlien vuoroveisuissa ja Jaakko Löytty kuvasi tätä virttä: "Miksi juuri tämä virsi on mielivirteni, saatatte vielä kysyä. Minäpä kerron. Ylensyöntiin ja kaikenlaisiin turhiin nautintoihin taipuvaisena tämä virsi herättää minussa nälkää armon perään. Se kertoo, mistä saan oikeanlaista ravintoa ja elämän vettä. Virsi opettaa sielua tyytymään Pyhän Hengen johdatukseen, että vain Vapahtajan luona vaeltaja voi viimein vaivansa unohtaa. Tämä virsi muistuttaa minua siitä, että olen kahden maan kansalainen, jalat tukevasti maassa samalla kun sydän kurottautuu kohti taivasta. Saan uudestaan ja uudestaan rukoilla virren sanoin Taivaan Herraa: 'Rakastamaan ja uskomaan / sytytä sydämeni'. Täällä Baabelin virtain vierilläkin saa turvapaikanhakija lohdutusta hänen voimastaan." Löytty viittaa Siionin virteen 9 "Olen maan päällä muukalainen" ja sen herättämiin ajatuksiin.

Kaiken kaikkiaan kaikissa kuudessa virressä toistuu jossain muodossa ajatus siitä, että Kristus on ainoa toivomme, Hänessä on pelastus, iankaikkisuus ja elämä. Hänen ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa välittävät meille armona ja autuuden, jota ilman jäisimme synnin ja kuoleman valtaan, ikuiseen eroon Jumalasta.

Kun veisaa osaston Ahdistus virsiä, on hyvä, että sitä seuraa välittömästi Armo. Mutta ennen sitä meillä on vielä parin blogin verran virsiä kuvaamassa pienen ihmisen syyllisyydentuntoa suuren Jumalan edessä.

Leena Väyrynen-Si

maanantai 12. marraskuuta 2018

Siionin virret 70-75



Ihmisen paikka


Tutkimani virret kuuluvat Ahdistus – osioon. Ahdistusta on ihmiskunnan historian aikana kuvattu vahvoilla kuvilla ja vertauksilla. Inhimillinen ahdistuneisuus on jokaiselle tuttua. Vanhoista kirjoituksista, kuten psalmeista, löytyy ajattoman ravistelevia tekstejä, joihin ahdistunut ihminen pystyy  samaistumaan. 

Ahdistuksen kuva

Ihminen kokee olevansa kova ja syytöksen alainen. Syyllisyys täyttää koko elinpiirin, se on ilmassa, maassa ja taivaassa. Ihminen on hylätty, yksin jätetty. Arkihuolet painavat maahan, kulku on horjuvaa, uupumus voittaa. Vaikeroin päivin ja öin, näen vain varjoni, huudan hätääni. Olen maan mato, melkein kuollut. Pelkään kuolemaa, makaan paaden alla. En saa ääntä, säikyn varjoani. Synnin kierre sitoo tiukasti, syyllisyys runtelee ja salpaa sydämen. ”Minne voisin päästä pakoon?” kysytään virressä 70. Ahdistuksen paikkoja on kaikkialla: korven pimeässä ja meren kuohuissa. 

Ihminen etsii levon paikkaa. Ristin luona ahdistunut näkee toivon. Etsitään Kristuksen siunaavaa syliä, käännetään katse paaden alla kohti Kristusta. Pyydetään aamun sarastusta. Polvistutaan toisten ihmisten kanssa Vapahtajan edessä. ”Suo sydämesi suojassa minulle rauhan maja” (71).

Jäin miettimään tämän päivän ihmisen ahdistusta. Mitkä asiat synnyttävät nimettömän ahdistuksen ja toivottomuuden tunteen? Mikä vie mielen ja merkityksen elämältä?  Kaikki eivät välttämättä kuvaa synti - käsitteellä oman ahdistuksensa tuntoja. Ehkä puhutaan enemmän uupumuksesta, riittämättömyydestä, kovuudesta, tuomiosta ja hylätyksi ja kiusatuksi tulemisesta.  Toisaalta ihminen voi nähdä oman toimintansa vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden sekä yksilötasolla että yhteisönä. Uskon, että ahdistuksen kokemuksessa tulee ilmi sekä synnin että häpeän tuottamia tunteita. 

Ihminen kärsii helposti itsesyytöksistä silloin, kun ei täytä ympäristön asettamia odotuksia. Syyllistäviä tahoja löytyy lähiyhteisöstä, julkisesta keskustelusta ja omasta sisimmästä. Epäonnistumiset ja syytökset saattavat murskata terveen itsetunnon ja aiheuttaa psyykkisen sairastumisen.  Uskon, että erityisesti häpeän kokemus painaa ihmisen helposti maahan ja synnyttää rakkaudettomuutta omaa itseä kohtaan. Jos ihminen joutuu häpeämään sitä mikä hän on, tarvitaan lämpöä ja vastaanottamista: ”Tule yönkin teille, syli uupuneille avaa siunaten” (72).  ”Pelkään päivää tulevaa – tule, Kristus, huomiseenkin, kaikkeen, mitä teenkin” (72).  ”Uskollinen auttaja, pysy aina vierelläni, että muita rakastaisin, armahdettu olla saisin” (75).

Ihmisen pienuus luonnonilmiöiden, poliittisten ja taloudellisten voimien edessä vie voimattomuuden ja toivottomuudenkin kokemukseen. Usko inhimillisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin saattaa hävitä.  Ahdistuksen lähdettä on vaikea tunnistaa. Kenen puoleen käännyn voimattomuudessani?

Eksynyttä etsitään

Virsissä ihminen etsii apua Vapahtajalta. Hän etsii armollista syliä ja vastaanottamista, kun joutuu kamppailemaan häpeän kanssa. Hän etsii anteeksiantoa pahoille teoilleen, ajatuksilleen ja tekemättä jättämisilleen. Ahdistunut ihminen katsoo kohti auttajaa. Vapahtaja kutsuu, käy rinnalla. Taivaan Isä huutelee lastaan lempeästi. Jeesus kirvoittaa pahan pauloista. Vapahtaja antaa itsensä. Hän on veli, hän on armon ruhtinas. Hän on uskollinen auttaja. Keskellä synkintä pimeyttä, silloinkin kun tuntuu ettei apua saa veisaaja pyytää: ”Jumalani, Jumalani, älä jätä minua. Olet ainut auttajani. Muista minut, armahda!” (73).

Virsi 71 keskittyy Jeesuksen ristinkuolemaan ja peilaa siihen ihmisen syntisyyttä: ”Pahuuttani kannoit”,  ”Voi sydäntäni ylpeää ja itsevarmuuttani”,  ”Nyt laskeudun häveten ristisi juureen maahan.” Tässä virressä mainitaan häpeä. Veisaaja näyttää häpeävän omaa itsekkyyttään ja ylpeyttään. Kuitenkin hän kokee, että syvältä sydämestä soi ”ylistyksen ääni”. Virren viimeisessä säkeistössä kuvataan: ”Saan silloin työssä, levossa veljenä sinut tuntea ja armon ruhtinaana”.

Että muita rakastaisin

Tunnistan hyvin tarpeen veisata ahdistuksesta, sen piinaavuudesta ja jatkumisesta. Ahdistunut ihminen ei piristy kevyellä vakuuttelulla tai iloon vaatimalla. Uskon että jokaisella ahdistuksella on aikansa. Minulle parasta lääkettä ovat olleet ahdistuksen virret ja aidot, läsnäolevat ihmiset.

Tunnistan samalla myös sisäänpäin kääntymisen ja omien mielenliikkeiden ympärillä viipyilyn ansan. Rikkinäisessä maailmassa ja rikkinäisessä ihmisyydessä eivät ahdistuksen aiheet ole milloinkaan kokonaan poissa. Tämän kaiken keskellä sykkii juuri nyt toteutuva elämä, lähi-ihmiset ja ihmisyhteisöt. Käännänkö selkäni omassa ahdistuksessani juuri sille elämälle, johon minut on kutsuttu? Näenkö rakkauden ja yhteyden mahdollisuuden elämän yllättävissä käänteissä ja kohtaamisissa? Muistanko arkisen työn pyhyyden?  Etsinkö sovintoa ja yhteyttä niiden ihmisten ja yhteisöjen kanssa, joiden kokemusmaailma on aivan erilainen kuin omani? Käännänkö katseen kohti hyvää, uskonko ihmiskunnan mahdollisuuksiin vaikuttaa elinmahdollisuuksien parantamiseen maapallolla?

Anna aamun sarastaa

Kaikissa näissä virsissä elää mukana toivo. Jos ahdistus ei helpota, veisaaja kuitenkin pyytää rohkeasti: ”Auta, Herra, tästä”, ”Anna aamun sarastaa”, ”Rakkaus voiman tuokoon”, ”Etkä minuakaan voisi hädässäni unohtaa”. Luottamus rakastavan Vapahtajan läsnäoloon ja hänen veljenrakkauteensa kulkee ihmisen tuntemuksien vaihtelun alla syvänä ja rohkaisevana. Paikka ristin luona on karu ja riisuva. Samalla se on lohdutuksen, toivon ja ilon paikka. 

Kristillistä perinnettä tuntevalle löytyy virren sanoista tuttuja kuvia, joiden avulla voi katsoa omaa sisimpäänsä ja Vapahtajan rakkautta. Hengellistä kieltä tuntemattomalle voi olla vaikeampaa samaistua virren rukoukseen. Miten osaan sanoittaa pelkoani, hätääni, ahdistustani ja kaipaustani. Kuuleko kukaan, kun huudan. Ihminen tarvitsee toisen ihmisen kunnioittavaa ja aitoa läsnäoloa, jotta rohkenisi olla omana itsenään toisen rinnalla, jotta uskaltaisi kääntyä Vapahtajaa kohti kipujensa kanssa.

Veisaaja jakaa toisten kanssa ihmisyyden kipua ja rikkinäisyyttä. Parhaimmillaan hän rohkaistuu elämään ja toimimaan yhteisen hyvän puolesta. Ihmisyyden paradoksi ja uskon kokemuksen ristiriitaisuus ja hämmennys voidaan ehkä parhaiten kohdata ottamalla ne vastaan elämään kuuluvina. Ihminen haastetaan valppauteen, rohkeuteen ja liikkeelle lähtemiseen. 

Siionin virsissä elää toivo ja usko siihen, että Vapahtaja ei ole vain siellä, missä onnistutaan, parannutaan ja selvitään ihmeellisellä tavalla vaikeuksien keskellä. Hän on läsnä myös (ehkä erityisesti) siellä, missä epäonnistutaan, hävitään, petytään, sairastetaan ja kuollaan.

Leena-Marja Renko