Siionin virret 238-243

SV 238 Vakaasti valmistua

Vuosia sitten muistan eräiden hautajaisten valmistelut. Erityisen vaikealta silloin tuntui sopivan virren löytäminen. Tuntui, ettei sopivaa virttä niihin ole olemassakaan. Monessa virressä soiva maallisten riemujen hylkäämisen into tuntui falskilta ja ainakin vainajan persoonaa muistellessa aivan sopimattomalta. Maallisen ajan lyhyydestä varoittelu tuntui liian kipeältä, kun vainaja oli lähtenyt kesken parhaan ikänsä. Joidenkin virsien iloinen itsevarmuus taivaallisiin iloihin päätymisestä ei sekään tuntunut sopivan vainajan eikä surevien mielenmaisemaan. Mutta lopulta tämän virren osuessa kohdalle kaikki nyökkäsivät hyväksyvästi. Tämä se on.

Tämä virsi erottuu Siionin virsien hautajaisvirsien joukosta omanlaisekseen. Virren ydin on säeparissa "Valmistumaton kanna / luoksesi valmiina". Ja usein tuo on osuva rukous. Sillä oli kuolema odotettu tahi ei, harva kokee olevansa valmis.

Monessa iankaikkisuusvirressä kuvataan taivaan riemua ja perille päässeiden joukkoa. Tässä ollaan tällä puolella, kuoleman kynnyksellä - kuten tässä elämässä koko ajan ollaan, koska kenenkään viimeistä hetkeä emme tiedä. Realismiakin riittää: kuolla ei ole helppo. Mutta kuoleman kynnyksellä pyydämme Jeesusta puoltajaksi, anteeksi antajaksi, valmistajaksi ja lopulta kantajaksi.


SV 239 Nyt yhdessä jo lähtekää

Tässä virressä mennään porukalla taivaaseen. Puhuttellu on kuin ainakin ison joukon kesken. "Me" olemme tässä jo menossa, ja kehottelemme seisoskelijoita "lähtekää, pyrkikää, tulkaa". Sitten luodaan yhteishenkeä "Kun maailman me jätämme ja tyhjän riemun hylkäämme, niin jäävät turhat murheemme, ne esteenä on matkalle."

Virsi asettaa veisaajansa sisälle raamatulliseen vertauskuvaan: seurakunta on morsian, Kristus sulhanen. Vaikka minulle henkilökohtaisesti "iäiset häät" kuulostavat kaikkea muuta kuin houkuttelevilta (minulla häihin assosioituu kiusaantunutta keskustelua puolituttujen kanssa, noloja tutustumisleikkejä ja huonosti istuvat juhlavaatteet), ymmärrän että vertauksessa tavoitellaan jotain muuta. Uusi liitto Jeesuksen veressä rinnastuu kahden ihmisen avioliittoon. Täällä elämme kihlauksen ja odotuksen aikoja, ja "häät" ja Jumalan rakkauden täyttymys odottaa iankaikkisuudessa.

Ovatkohan vertauksen esittämisen aikoihin häät olleet houkuttelevampi tapahtuma kuin nykyään? Käsittääkseni ainakin Välimeren pohjukan kulttuuripiirissä häiden tarjoilut olivat (ja ovat) runsaat. Ehkä pitkään kestävät häät ovat olleet eräänlainen paratiisikokemus: ei työtä eikä vaivaa, vaan herkkuja yllinkyllin.


SV 240 Maailmassa, alla vainon

Mikko Katilan hieno virsi, jota soisi veisattavan enemmänkin. Tässä sanoitetaan Herran kansan elämä maailmassa vaellukseksi. Näitä virsiä on paljon. SV 2, 40, 41, 43, 51, 59, 86, 95, 118, 243, 248, 251 ja 254 tulevat etsimättä mieleen, ja etsien (esim. Siionin virsien sanahaulla "matka" tai "tie") löytyy melkein määrättömästi lisää. 

Sama virsirunoilija Katila on suositun "Soi, virteni, kiitosta Herran" tekijä. Tuon virren kohdalla ajattelen usein sanoittajan kamppailua melankolian ja masennuksen kanssa: tuossa virressä hän käskee virttä soimaan kiitosta, kun se ei tahdo itsestään riemua helkkyä. Tässä virressä (240) tummat sävyt sanoitetaan suoremmin. "Peittyy kulkijalta armo, / painuu maahan usko, tarmo / suurten epäilysten taa."

Matkalla on siis rasituksia, jotka johtuvat Paholaisesta ja ihmisen taipumuksesta langeta. Uuvumme epäilyksiin. Rohkaisua etsitään siitä, että vaiva ja kärsimys kuuluu ihmisen elämään (taivaan tiehen), ja että Jeesus on sen saman kokenut - ja voittanut. "Katso Herraan tuskan alta. / Hänellä on voima, valta / kantaa sinut perille."

Tämä virsi tuntuu kerrassaan uskottavalta rohkaisuvirreltä, joka ei liikoja veisaajalta tai kuulijaltaan odota.


SV 241 Vaikka polku näin

En ole koskaan lukenut virren tekijän Bunyanin "Kristityn vaellusta". Tätä virttä veisatessani usein ajattelen sitä. Se on minulle tuttu Louise Alcottin tyttökirjasta "Pikku naisia", jossa neljä sisarusta kyseistä teosta kodissaan näytelmäksi sovittaa.

Tämän virren itselleni hengellisesti mielekäs sisältö on kahdessa ensimmäisessä säkeistössä: sinnikkäästi pyritään perille, juhlaan, vuorelle vaikka olisi turhaa työ eikä oikein näkisi määränpäätä. Sen sijaan viimeinen säkeistö jättää minut ymmälle. Annetaanko tässä oikeasti ymmärtää, että murehtimalla taivaaseen mennään ja riemulla helvettiin? Tekisi mieleni opastaa, ettei tunnetiloihin tarvitse niin vakavasti suhtautua. Heränneen mielen tapa suhtautua tunnetiloihin kai olisi käyttää ne viittoina Kristuksen luo. Hyvä murhe on sellaista, joka vie Jeesusta kohti. Hyvä riemu samoin. Itsessään ja sellaisenaan tunnetilat eivät lie hyvästä tai pahasta.


SV 242 Ah, saavus, Jeesus, seuraksemme

Tässä virressä ollaan Emmauksen tiellä. Alakuloiset opetuslapset kohtasivat ylösnousseen Jeesuksen tiellä matkatessaan. He eivät Opettajaansa tunnistaneet, mutta kun tämä selitti sanaa, heidän sydämensä hehkuivat innosta. He pyysivät häntä jäämään aterialle kanssaan, ja tunnistivat lopulta leipää murrettaessa.

Tämä Raamatun tuokio asetetaan tässä virressä veisaajan, meidän kaikkien kohdalle. Päivä on illassa, edessä oleva yö on iäsyyden yö, on aika kuolla. Tähän matkan kohtaan pyydetään Jeesusta rinnalle, kulkemaan matkaa kanssamme, jotta meistä olisi rakastamaan ja uskomaan. Kuten Emmauksen tien opetuslapsille ovat Jeesuksen kasvot salatut meille täällä tässä ajassa - mutta kun hänet kohtaamme, sydämemme hehkuvat innosta ja saamme toivon takaisin. Siitä Kristuksen voimme tunnistaa.

SV 243 Edessä reitti tuntematon

Tämä on nykyään yksi veisatuimmista virsistä, ja usein se, jonka Siionin virsiä tuntemattomatkin virsikokoelmastamme tunnistavat. Se syntyi Jaakko Löytyn ja Kaija Pispan yhteistyönä yhteislauluksi vuoden 1995 Lahden lähetysjuhlille.

Jaakko Löytty on uudessa kirjassaan "Tilkkutäkki" kertonut laulujensa syntytarinoita. Tämän laulun kohdalla hän päästää puolisonsa, laulun sanoittajan ääneen. Näin Kaija Pispa ko. kirjassa: "Halusin, että kuvat maisemista ja polun varteen putoilevista elämän jäljistä olisivat kouriintuntuvia, ei yleisluontoisia virsiruokuvia, ja kahden maan kansalaisuus avautuisi kuulijan/laulajan kautta myös uskon kuvaksi."

"Kahden maan kansalaisen" sävelestä Jaakko kirjoittaa mm. näin: "Melodia päättyy sävellajin johtosäveleeseen, ei perussäveleeseen, niin kuin normaalisti laulut lopetetaan. Tällä halusin korostaa yhteisen veisuun päätymättömyyttä ja ajattomuutta, ikuista kahden maan kansalaisuutta."

Virren käyttäjän näkökulmasta voi vain sanoa, että tekijät ovat onnistuneet pyrkimyksissään.


Hanna Tuura

Siionin virret 46-51

SV 46 Nyt nukunko vaan

Heräämisaiheiset virret oli alkuperäisessä Sions Sånger –kokoelmassa (1745) sijoitettu aivan alkuun, ja tämä virsi (Vak, syndare, opp) oli koko virsikirjan aloitusvirsi.

Edellisessä laitoksessa (1971) tämä virsi alkoi ”Miks nukut sä vaan? Miks sielusi Herralta suljet?” Tuntuu paljon helpommalta asettua tämän virren maailmaan nyt, kun tuokin kysymys kohdistuu minulle itselleni. ”Päin kuolemaa, syntinen, kuljen!”

Virren säkeistöt ovat lyhyitä. Taustalla vaikuttaa varmasti oppimani veisuutapa ja tuttu sävelmä (on oikein vaikea lukea sanoja kuulematta säveltä mielessäni), mutta hahmotan jokaisen säkeistön omana kokonaisena ajatuksenaan, aforismina, jota jään säkeistön jälkeen pohtimaan, ja seuraavasta säkeistöstä muodostuu taas oma erillinen kokonaisuutensa. Mielessäni jokainen säkeistö omalla tavallaan herättelee lukijaa välinpitämättömyydestä ja välttelystä.

Tämä virsi löytyy virsikirjasta numerolla 407.

SV 47 Kiusaukset synteihin

Tämä virsi kuulosti minusta kovin erilaiselta silloin, kun tarkkailin kristittyjen menoja itseni ulkopuoliseksi kokien, silloin kun lapsekkaasti mielsin hengellisen puheen ”synnistä” tarkoittavan kiinnostusta kanssaihmisten taipumuksiin pelata uhkapelejä, juoda viinaa tai käydä tansseissa. Tuosta näkökulmastahan tämä virsi on hiukan huvittava, lähinnä mitäänsanomaton ja jossain määrin kummallinen. 

Merkitykselliseksi tämän virren säkeet käyvät, kun synnin ymmärtää kaikeksi, mikä rikkoo hyvän yhteyden toiseen ihmiseen ja Jumalaan, kun synti on jotain, joka saa meidät suhtautumaan toisiin ihmisiin asioina -  esteinä, hyödykkeinä, välineinä – joilla on arvoa vain siinä, kuinka he minulle ja asialleni ovat hyödyksi tai haitaksi. Silloin virsitekstin kauhistus synnin edessä ei tunnu lainkaan liioitellulta.

Ja vielä tämän virren ymmärtämiseen tarvitsin havainnon siitä, että kristittyjä oli heräämisen suhteen ainakin kahta sorttia: toiset ovat heränneet pyhyyteensä, toiset pahuuteensa. Tämän virren kirjoittaja on jälkimmäistä lajia, ja kuvaa hyvin sitä maailmojen törmäystä, kun huonouteensa havahtunut katselee puolittain kateellisena, puolittain epäuskoisena toisten uskonvahvuutta. ”Toiset Herraa kiittävät, riemuvirsillänsä. Minun vain on kieleni vaiti, siteessänsä.”

SV 48 Jo joudu, mun sieluni, nousta nyt saat

Tämäkin virsi löytyy myös virsikirjastamme: 311.

Virsi on esimerkki sielupuheesta, josta myös Katariina Airas kirjoitti aikaisemmassa virsiesittelyssä (SV 34 On luja herran sana). Kyse on virsirunouden tyylilajista, jossa puhutellaan omaa sielua. ”Vaan vieläkö sieluni, piileskelet, ja Herrasi kasvoja taas pakenet? Hän ryysysi vie, puvun lahjaksi tuo ja seurassaan rauhan ja armonsa suo.” Jos tuota puhuttelutapaa ei virressä tunnista, saattaa äkkinäinen harhautua ihmettelemään, miksi virren veisaaja moittii toisten ihmisten ulkonäköä (Ja vaikka on muotosi kerjäläisen, niin Jeesus on laupias, voimallinen), vaikka tuossa edelleen puhutellaan omaa sielua, ei muita ihmisiä.

Väärinymmärryksen riski sielupuheessa on kiusallisin niissä virsissä, joissa omalle sielulle kohdistetaan moitetta ja patistellaan heräämään (esim. SV 46). Siionin virsien uudistuksessa (2016) pyrittiinkin selventämään asiaa muuttamalla sinä-puhetta omalle sielulle minä-puheeksi omalle itselle.

Virren tekijä on rukoilevaisuuden maallikkojohtaja Matti Paavola (1786-1859) Nakkilasta. Tauno Väinölä kertoo hänestä näin:

Aikalaisensa Paavo Ruotsalaisen tavoin Paavola luki ahkerasti Raamattua ja hengellisiä kirjoja. Toisin kuin Ukko-Paavo hän osasi myös kirjoittaa. Hänen muistiinpanoissaan ja pohdinnoissaan on "sekä oppineille että yksinkertaisille ohjetta Raamatun tarkkaan tutkimiseen ja varoitusta pitämästä oman ymmärryksen keksinnöitä ja oman mielen huikentelevaisia arveluita autuuden perustuksena" (Akiander). Siispä: erilaiset hyppy- ja nauruherätykset tulevat ja menevät, mutta Raamatun sanan tarjoama perusta kestää. Keskenään eripuraisia kristittyjä Paavola neuvoi elämään sovinnossa. Hän oli keskinäisen rakkauden saarnaaja.

SV 49 Syntien paulasta irrota meidät

Tällä kertaa käsittelemissäni kuuden virren sikermästä tämä on toinen, jossa minun on vaikea lukea sanoja kuulematta mielessäni veisuun pauhua.

Virren kielikuvat kytkeytyvät vertaukseen Jeesuksesta hyvänä paimenena, jota pyydetään irrottamaan meitä lampaita ansasta (syntien paulasta), ja kantamaan horjuvat lauman luo, johtamaan vihreille niityille (Sanan luo) ja veden ääreen (armon ja laupeuden lähteelle).

SV 50 Rakas Herrani, lahjaksi suothan

Virsi on ilmestynyt ensi  kerran vuonna 1839 Viipurissa arkilla ”Kolme Hengellistä virttä”. Siionin virret 50, 53 ja 250 on kaikki muodostettu näistä yhdestä, ”Mont’ syntist’ armon henki herättää”.

”Ota pois oma voima ja kunto, anna selkeä itseni tunto” -- on hyvä, että Siionin virsissä annetaan valmiit sanat tähän rukoukseen. Osaisiko tuota itse pyytää? Useammin kai sitä juuri pyytää voimaa ja kuntoa, ja uskoo niin itsensä tuntevansa kuin kaiken muun tietävänsä.

Tämä on yksi niistä Siionin virsistä, jotka sopivat hyvin tiettyyn kirkkovuoden pyhään: valvomisen sunnuntaihin. Siihen sunnuntaihin sopii koko Havahtuminen –osasto, koska kyseisen pyhän teema on varoittaa väsymisestä ja välinpitämättömyydestä.

SV 51 Te muistakaa, kulkijat

Virsi on laulukokoelmasta Halullisten sielujen hengelliset laulut (1790), jossa se alkaa sanoin ”Sielut kun kuljette autuuden tiellä”. Wilhelmi Malmivaara otti virren uudistamiinsa Siionin virsiin (1893), hänen virtensä alkaa ”Te jotka kuljette autuuden tiellä”. Jaakko Haavio uudisti (1971) virttä edelleen, ja Jaakko Löytty (2013) on muotoillut sen nykyiseen muotoonsa.

Kirkon virsikirjassa samasta ”Sielut kun kuljette autuuden tiellä” -virrestä on polveutunut virsi 408: Joutukaa, sielut, on aikamme kallis. Tämä virsi tuli Simo Korpelan (1863-1936) muokkaamana laulukirjaan Hengellisiä lauluja ja virsiä (1903) ja siitä vuonna 1938 virsikirjaan.

Tämä virsi on yksi ”matkamiehen virsistä”, joissa ollaan matkalla elämän halki, kilvoittelemassa kaidalla tiellä kohti taivasta. Tässä virressä matkataan joukolla. Ensimmäisessä säkeistössä puhutellaan monikon toisessa persoonassa: ”te muistakaa, kulkijat”. Kolmannessa säkeistössä käy ilmi, että puhuttelija on osa samaa joukkoa, nyt rohkaistaan ”meitä”: Me palkkamme saamme, kun kestämme hetken. Viimeisessä säkeistössä käännytään vielä Jeesuksen puoleen: ”Suo Henkesi, Jeesus, ja vahvista meitä”.


Hanna Tuura

Siionin virret 1-3

1 Seisomme ovellasi 

Siionin virsien ensimmäinen virsi on Martti Rautasen (1845-1926), Inkerinmaalla syntyneen ja Namibiassa kuolleen lähetyssaarnaajan, ndongan kielellä runoilema. Kaija Pispa on virren suomentanut, ja Siionin virsien lisävihkoon virsi tuli mukaan vuonna 2005. Virsi muistetaan Haapajärven herättäjäjuhlien (2013) tunnusvirtenä.

Sisällöltään virsi sopii Siionin virsien ensimmäiseksi virreksi, samalla siis osaston ”Ikävä” avausvirreksi. Virren sävy on kaipaava ja pyytävä. Varsinkin ensimmäisen säkeistön sanoitus on hyvin visuaalinen, se luo kuvan ovesta ja kolkuttavasta lapsesta. Virren kokonaisuus asettaa veisaajan anovaan asemaan, turvallista, luotettavaa vanhempaa odottamaan. Virressä puhuttelemme Jumalaa suoraan sinuna, Isänä, kuin lapset.

Tässä virressä veisaaja – rukoilija – myös asettuu joukkoon: me seisomme, luotamme, olemme vajavaiset. Kuka on virren me? Koska virren rukous muuttuu eläväksi aina kullekin rukoilijalle erikseen ja aina jossakin tietyssä tilanteessa, me ovella kolkuttajat olemme varmasti milloin mitäkin. Usein juuri sillä hetkellä koolla oleva veisaajajoukko, mutta myös kirkko, kristikunta, perhe, rukoilijan läheiset.

2 Käy kohti isänmaatansa

Tämä virsi julkaistiin tuntemattoman tekijän (mahdollisesti Henrik Renqvist) sepittämänä arkkivirtenä 1827, ja myöhemmin liitettiin Halullisten sielujen hengellisiin lauluihin. Wilhelmi Malmivaara uudisti virren, mutta kaikki 26 säkeistöä säilyivät. Vuoden 1935 Siionin virsien painoksessa tämä pitkä virsi on pilkottu erillisiksi virsiksi 100 (8 säkeistöä), 100a (7 säkeistöä), 100b (5 säkeistöä) ja 100c (6 säkeistöä). Nykyisessä Siionin virsien kokoelmassa tuosta alkuperäisestä virrestä on tämän virren lisäksi peräisin virsi 119 (Luo Jeesuksen me riennämme).

Virsi kertoo kristityn koti-ikävästä. Säkeistöissä 1-5 kuvataan matkanteon vaikeuksia ja vaaroja. Säkeistöissä 6-9 käännytään Jeesuksen puoleen, ja viimeiset säkeistöt 10-11 luovat näköalan perillepääsyyn, matkan vaivoista taivaaseen. Virsi on rukousta alusta loppuun.

Joskus veisatessani olen miettinyt, miten veisaaja-minä asemoituu virren maisemaan. Alun vaelluskuvastossa puhutaan ”heistä”: ”kotinsa he tietävät saavansa tuolla puolen” ja ”vihollisia on heitä vaivaamassa”. Veisaaja on ikään kuin tarkkailija. Tähän tulee muutos säkeistössä 6-10, kun veisaaja rukoilee, ja pyytää päästä muiden kanssa tietä kulkemaan ja apua matkantekoon. Viimeisessä säkeistössä taas vaatimattomasti tarkkaillaan, kuinka Herra hoitaa ”heitä”, ja nämä toiset vie asuntoihin ihaniin, Karitsan häihin iäisiin. ”Meitä” perillä ei vielä nähdä, vaan pyydetään: ”myös meitä saata sinne”.



3 Uutta aikaa autuasta 

Tämä virsi ilmestyi jo ensimmäisessä herrnhutilaisessa Siionin virsien painoksessa (Sions Sånger, första samlingen) Tukholmassa 1743. Virren tekijä, Jonas Hellman, oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin. Hellman oli pappi, syntynyt Nyköpingissä vuonna 1697. Hän oli mukana tuon ajan hengellisessä liikehdinnässä. Ensin hän liittyi pietisteihin, ja toimi tunnetun pietistisaarnaaja Eric Tollstadiuksen apulaisena, mutta kääntyi pian tätä vastaan. Hän luopui pappisvirastaan vuonna 1735. Vaikean sairauden jälkeen hän liittyi herrnhutilaisiin 1730-luvun lopulla, ja ehti vielä saada pappisvirkansa takaisin ennen kuolemaansa. Siionin virsissä on kuusi Hellmanin virttä. Käsittääkseni hänen virtensä eivät ole säilyneet missään ruotsinkielisessä virsiperinteessä. Suomen kirkon virsikirjassakaan Hellmanin virsiä ei ole, enkä ole varma, onko herätysliikkeillämme herännäisyyttä lukuunottamatta käytössä Hellmanin virsiä.

Ehkä hänen virsiensä sävy on sopinut parhaiten heränneiden mielenmaailmaan. "Jonas Hellmanin virsituotannossa kuvastuu jotakin (…) epäonnistumisien aiheuttamasta sisäisestä ahdistuksesta ja hädästä. Mutta siinä on myös köyhän syntisen kiivailua heikon syntisen puolesta; niiden puolesta, jotka ovat joutuneet parannuksessa ja uskossa onnistuneitten ihmisten painostuksen alaisiksi." (Tutustumme Siionin virsiin, toim. Minna Saarelma-Maunumaa, 1993, s. 21)

Virsi 3 on lyhyt, ytimekäs virsi. Kun nyt olen edellisissä virsissä kiinnittänyt huomiota persoonapronominien käyttöön, niin tässä virressä nimenomaan veisaaja itse ja yksin puhuu. Tämän virren maailmassa on vain "minä" ja Jeesus.

Ensimmäisessä säkeistössä toivotaan, että osattaisiin lakata luottamasta omaan voimaan, ja turvattaisiin sen sijaan Jeesuksen. Toisessa pyydetään Jeesukselta ”että heikko usko kestäisi”. Kolmannessa viitataan Markuksen evankeliumiin (Mark. 9:22-25), missä Jeesus ajaa saastaisen hengen pojasta. Pojan isä pyytää Jeesukselta apua, jos tämä jotain voi, Jeesus vastaa, että kaikki on mahdollista sille joka uskoo. Pojan isä huutaa: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Ja Jeesus parantaa pojan. Virsi antaa rukoilijalle tilaisuuden samastua tuohon Markuksen evankeliumin mainitsemaan isään, joka luottaa, kamppailee uskon kanssa, ja toivoo. Virsikin päättyy toivoon. Alussa odotettiin uutta aikaa, ja lopuksi ”uuden päivän ensi säteen kohta lohdukseni saan”.


Keskustelun ja virsien pohdinnan virittelyksi:
- Mihin tilanteisin virsi mielestäsi sopii? Onko eroa siinä, miten virsi toimii yksin luettuna tai joukolla koolla ollessa, esimerkiksi seuroissa veisatessa?
- Jos tunnet virren ennestään, onko sinulla siitä muistoja?


Hanna Tuura