Heräämisaiheiset virret oli alkuperäisessä Sions Sånger –kokoelmassa (1745) sijoitettu aivan alkuun, ja tämä virsi (Vak, syndare, opp) oli koko virsikirjan aloitusvirsi.
Edellisessä laitoksessa (1971) tämä virsi alkoi ”Miks nukut sä vaan? Miks sielusi Herralta suljet?” Tuntuu paljon helpommalta asettua tämän virren maailmaan nyt, kun tuokin kysymys kohdistuu minulle itselleni. ”Päin kuolemaa, syntinen, kuljen!”
Virren säkeistöt ovat lyhyitä. Taustalla vaikuttaa varmasti oppimani veisuutapa ja tuttu sävelmä (on oikein vaikea lukea sanoja kuulematta säveltä mielessäni), mutta hahmotan jokaisen säkeistön omana kokonaisena ajatuksenaan, aforismina, jota jään säkeistön jälkeen pohtimaan, ja seuraavasta säkeistöstä muodostuu taas oma erillinen kokonaisuutensa. Mielessäni jokainen säkeistö omalla tavallaan herättelee lukijaa välinpitämättömyydestä ja välttelystä.
Tämä virsi löytyy virsikirjasta numerolla 407.
SV 47 Kiusaukset synteihin
Tämä virsi kuulosti minusta kovin erilaiselta silloin, kun tarkkailin kristittyjen menoja itseni ulkopuoliseksi kokien, silloin kun lapsekkaasti mielsin hengellisen puheen ”synnistä” tarkoittavan kiinnostusta kanssaihmisten taipumuksiin pelata uhkapelejä, juoda viinaa tai käydä tansseissa. Tuosta näkökulmastahan tämä virsi on hiukan huvittava, lähinnä mitäänsanomaton ja jossain määrin kummallinen.
Merkitykselliseksi tämän virren säkeet käyvät, kun synnin ymmärtää kaikeksi, mikä rikkoo hyvän yhteyden toiseen ihmiseen ja Jumalaan, kun synti on jotain, joka saa meidät suhtautumaan toisiin ihmisiin asioina - esteinä, hyödykkeinä, välineinä – joilla on arvoa vain siinä, kuinka he minulle ja asialleni ovat hyödyksi tai haitaksi. Silloin virsitekstin kauhistus synnin edessä ei tunnu lainkaan liioitellulta.
Ja vielä tämän virren ymmärtämiseen tarvitsin havainnon siitä, että kristittyjä oli heräämisen suhteen ainakin kahta sorttia: toiset ovat heränneet pyhyyteensä, toiset pahuuteensa. Tämän virren kirjoittaja on jälkimmäistä lajia, ja kuvaa hyvin sitä maailmojen törmäystä, kun huonouteensa havahtunut katselee puolittain kateellisena, puolittain epäuskoisena toisten uskonvahvuutta. ”Toiset Herraa kiittävät, riemuvirsillänsä. Minun vain on kieleni vaiti, siteessänsä.”
SV 48 Jo joudu, mun sieluni, nousta nyt saat
Tämäkin virsi löytyy myös virsikirjastamme: 311.
Virsi on esimerkki sielupuheesta, josta myös Katariina Airas kirjoitti aikaisemmassa virsiesittelyssä (SV 34 On luja herran sana). Kyse on virsirunouden tyylilajista, jossa puhutellaan omaa sielua. ”Vaan vieläkö sieluni, piileskelet, ja Herrasi kasvoja taas pakenet? Hän ryysysi vie, puvun lahjaksi tuo ja seurassaan rauhan ja armonsa suo.” Jos tuota puhuttelutapaa ei virressä tunnista, saattaa äkkinäinen harhautua ihmettelemään, miksi virren veisaaja moittii toisten ihmisten ulkonäköä (Ja vaikka on muotosi kerjäläisen, niin Jeesus on laupias, voimallinen), vaikka tuossa edelleen puhutellaan omaa sielua, ei muita ihmisiä.
Väärinymmärryksen riski sielupuheessa on kiusallisin niissä virsissä, joissa omalle sielulle kohdistetaan moitetta ja patistellaan heräämään (esim. SV 46). Siionin virsien uudistuksessa (2016) pyrittiinkin selventämään asiaa muuttamalla sinä-puhetta omalle sielulle minä-puheeksi omalle itselle.
Virren tekijä on rukoilevaisuuden maallikkojohtaja Matti Paavola (1786-1859) Nakkilasta. Tauno Väinölä kertoo hänestä näin:
Aikalaisensa Paavo Ruotsalaisen tavoin Paavola luki ahkerasti Raamattua ja hengellisiä kirjoja. Toisin kuin Ukko-Paavo hän osasi myös kirjoittaa. Hänen muistiinpanoissaan ja pohdinnoissaan on "sekä oppineille että yksinkertaisille ohjetta Raamatun tarkkaan tutkimiseen ja varoitusta pitämästä oman ymmärryksen keksinnöitä ja oman mielen huikentelevaisia arveluita autuuden perustuksena" (Akiander). Siispä: erilaiset hyppy- ja nauruherätykset tulevat ja menevät, mutta Raamatun sanan tarjoama perusta kestää. Keskenään eripuraisia kristittyjä Paavola neuvoi elämään sovinnossa. Hän oli keskinäisen rakkauden saarnaaja.
SV 49 Syntien paulasta irrota meidät
Tällä kertaa käsittelemissäni kuuden virren sikermästä tämä on toinen, jossa minun on vaikea lukea sanoja kuulematta mielessäni veisuun pauhua.
Virren kielikuvat kytkeytyvät vertaukseen Jeesuksesta hyvänä paimenena, jota pyydetään irrottamaan meitä lampaita ansasta (syntien paulasta), ja kantamaan horjuvat lauman luo, johtamaan vihreille niityille (Sanan luo) ja veden ääreen (armon ja laupeuden lähteelle).
SV 50 Rakas Herrani, lahjaksi suothan
Virsi on ilmestynyt ensi kerran vuonna 1839 Viipurissa arkilla ”Kolme Hengellistä virttä”. Siionin virret 50, 53 ja 250 on kaikki muodostettu näistä yhdestä, ”Mont’ syntist’ armon henki herättää”.
”Ota pois oma voima ja kunto, anna selkeä itseni tunto” -- on hyvä, että Siionin virsissä annetaan valmiit sanat tähän rukoukseen. Osaisiko tuota itse pyytää? Useammin kai sitä juuri pyytää voimaa ja kuntoa, ja uskoo niin itsensä tuntevansa kuin kaiken muun tietävänsä.
Tämä on yksi niistä Siionin virsistä, jotka sopivat hyvin tiettyyn kirkkovuoden pyhään: valvomisen sunnuntaihin. Siihen sunnuntaihin sopii koko Havahtuminen –osasto, koska kyseisen pyhän teema on varoittaa väsymisestä ja välinpitämättömyydestä.
SV 51 Te muistakaa, kulkijat
Virsi on laulukokoelmasta Halullisten sielujen hengelliset laulut (1790), jossa se alkaa sanoin ”Sielut kun kuljette autuuden tiellä”. Wilhelmi Malmivaara otti virren uudistamiinsa Siionin virsiin (1893), hänen virtensä alkaa ”Te jotka kuljette autuuden tiellä”. Jaakko Haavio uudisti (1971) virttä edelleen, ja Jaakko Löytty (2013) on muotoillut sen nykyiseen muotoonsa.
Kirkon virsikirjassa samasta ”Sielut kun kuljette autuuden tiellä” -virrestä on polveutunut virsi 408: Joutukaa, sielut, on aikamme kallis. Tämä virsi tuli Simo Korpelan (1863-1936) muokkaamana laulukirjaan Hengellisiä lauluja ja virsiä (1903) ja siitä vuonna 1938 virsikirjaan.
Tämä virsi on yksi ”matkamiehen virsistä”, joissa ollaan matkalla elämän halki, kilvoittelemassa kaidalla tiellä kohti taivasta. Tässä virressä matkataan joukolla. Ensimmäisessä säkeistössä puhutellaan monikon toisessa persoonassa: ”te muistakaa, kulkijat”. Kolmannessa säkeistössä käy ilmi, että puhuttelija on osa samaa joukkoa, nyt rohkaistaan ”meitä”: Me palkkamme saamme, kun kestämme hetken. Viimeisessä säkeistössä käännytään vielä Jeesuksen puoleen: ”Suo Henkesi, Jeesus, ja vahvista meitä”.
Hanna Tuura
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti