Siionin virret 112-117

SV 112 Nyt tuhlaajapoika jo nouse ja käy

Tämän virren kohdalla ajatukseni ja muistoni siirtyvät sekunnissa herkän nuoruuteni Aholansaareen. Siellä ne asettuvat pitkästä aikaa hämärään ja savuntuoksuiseen Paavon pirttiin. Tätäkin Siionin virttä veisattiin seuroissa ja nuorisokokouksissa.

Veisaaminen ei silloin, eikä nytkään, tämän virren kohdalla ole mahtipontista jylinää. Se on maltillista, arkaa ja hiljaisen äänen haurasta hyrinää.

Minulle virsi kertoo oikeasta tuhlaajapojasta, ei vertauksen seikkailijasta. Nyt nouse, nyt käy! Levottoman olon taustalla olevat syyllisyydentunne, häpeä ja jonkinlainen neuvottomuus ovat tuoneet usein haaveen jostakin, jossa minut hyväksytään ja minua rakastetaan. Ehkä silloin pystyisin itsekin ymmärtämään minua ja kulkuani.

Virressä on kaunis sävel ja armahtavat sanat. Hän hoitaa rakkaudellaan. Armahduksellaan. Pois pelko. Hän auttaa. Niin huonoa ei, jonka hylkäisi hän, kun syytä ja syntiä karttuu. Hän kyynelet kuivaa ja suo elämän…

Siionin virsistä voi noukkia säikeitä Raamatun kirjoituksiin. Tuhlaajapoikavirsi on jo sellaisenaan kertomus Raamatun pojasta, monille veisaajalle tosi, ei vertaus. Tuhlaajapojan kotiinpaluussa juhlittiin ja syötiin häränpihviä, tässä virressä viitataan häävaatteisiin, jotka tuovat mieleen taivaalliset juhlat perille päässeille. Jeesuksen risti ja ryövärin taakka tuovat tuulahduksen Golgatalta. Matkalla aukeava helvetin tie ja armahdus muistuttavat kadotuksesta ja pelastuksesta. Aaltoihin uppoava on sulan veden päällä kävelyä yrittänyt Pietari ja vetten päällä kulkija on Jeesus.

Minä itse tunnen syyllisyyden. Minä tiedän kipeimmät tuntoni kohdat. Minulle tämä on lempeä virsi. Se ei syyllistä. Se ei osoittele.

Sitä joskus mietin, mitä ja milloin Jeesus korjaa. Korjaako Hän vaivaiset ja syntiset pois jostakin huonosta tai vaarasta? Vai korjaako Hän meidät paremmaksi? Korjaako Hän nyt ja silloin tällöin elämäni aikana vai kertarytinällä sitten lopuksi?


SV 113 Herran eteen käykäämme

Tämä virsi ei ole ollenkaan muuttunut viimeisessä Siionin virsien uudistuksessa. Se on todettu hyväksi sellaisenaan.

Veisatessa tsempataan yleisellä tasolla kasvotonta ihmisporukkaa Herran eteen, jokainen, muut, etsivät, parannukseen pyrkivät, syntinen, me. Tavoitteena on käydä Herran eteen, tunnustaa synnit ja päästä osalliseksi rannattomasta armosta.

Minulle virren hyvyys / pyhyys näyttäytyy erityisesti kahden henkilön hahmossa. Molemmista kerrotaan myös Raamatussa. Kummankaan elämäntila, osaamattomuus eikä voimattomuus ei luo oivallusta lähteä liikkeelle armoa kohti. Evankeliumeissa kerrotaan, kuinka Kristus itse tuli heidän lähelleen, aivan vierelle kertoen armollisia sanoja.

Kristuksen kohtaaminen pienen lapsen ja ristin ryövärin kanssa ovat rohkaisevia kertomuksia minulle. Kristus etsii ja kohtaa myös meitä, jotka koemme ihmisten joukossa jäävämme piiloon.
”Aivan yksinkertaiset, pienten lasten kaltaiset, olkaamme nyt kaikki me, jotka Herraa etsimme.”
”Syntinen ei Jeesukseen turhaan turvaa vammoineen. Ristin luona päästetään ryövärikin synnistään.”
Edellisessä Siionin virsien kirjassa tämä virsi oli Juhla-ajat-osastossa pääsiäisvirsien kohdalla. Uudessa Siionissa se löytyy Armo-osastosta. Virsi on Kristuksen armon virsi.

Raamatussa huomaan Herraan eteen tulemiseen ainakin kaksi syytä. Ensimmäinen on siunaus ja kaikenpuolinen menestyminen, esim. Snl 16:3. ”Tuo kaikki hankkeesi Herran eteen, niin suunnitelmasi menestyvät.” Siionin virsien motiivi on ihmisen ja Kristuksen kohtaaminen, ja siihen liittyvä sovitus ja anteeksisaaminen, esim. Heb. 4:16. ”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.”



SV 114 Jeesuksen rakkaus syntistä kohtaan

Tämän virren veisaaminen päätyy joskus ”penkin alle”. Virren voi aloittaa mahtipontisesti, korkealta ja isoon ääneen veisaten. Silloin se etenee aivan hyvin puoli lausetta. Mutta ainakin minulle tulee seinä vastaan jo ensimmäisen lauseen loppuosassa. Alhaalla, toisella apuviivalla asti käynyt sävel nousee oktaavin huippuun, jonne on vaikea päästä. Veisuu muuttuu toivottomalta kuulostavaksi huutamiseksi, kasvot punaiseksi ja olo noloksi. Virsi loppuu alkuunsa ja on aloitettava uudelleen, tarkasti oikea aloituskorkeus varmistaen.

Helposti käy myös niin, että viiden säkeistön virressä ääniala laskee ja kolmannen, neljännen säkeistön kodalla veisataan jo niin matalalta alimmat nuottikuvat, että harva sinne pääsee!
Musiikillisesti kaunis, mutta myös vaikea virsi!

Nyt uusitussa virressä minun veisaamistani helpottaa uudet nuotteihin merkityt pari apuniekkua entisten niekkujen lisäksi.

Virsi on rukoilevaisen herätysliikkeen virsi Halullisten sielujen hengellisten laulujen kokoelmasta vuodelta 1790. Sieltä se on kulkeutunut Malmivaaran Siionin virsiin 1893 ja pysynyt suosittuna virtenä myös körttiväelle. Pekka Kivekäs on tehnyt pro gradu -tutkielman Halullisten Sieluin Hengellisistä Lauluista ja todennut "koko kirjan syntyneen herätyksen riemun pakottamana". Heränneiden ymmärrystä pinenestä ihmisestä suuren Jumalan vierellä kuvaa erityisesti viides säkeistö:

Jeesuksen rakkaus kaikille riittää. 
Heikon hän hoivaa ja ahdistuneen.
Hellästi kantaa hän sen, jonka löytää, 
kyynelten laaksosta kirkkauteen.
Vaivojen tiellä 
Herramme kiellä 
rakkauttansa ei raadolliseen.


SV 115 Kaikkivoipa Kuninkaani

Harrastan tarinoitten kirjoittamista ja kertomista. Tämä virsi on minulle Siionin virsien selkein tarina. Tämä tarina on kaksijakoinen.

Tarinan alussa olen jossakin, pienenä ja pelokkaana, jostakin syystä syyllisyyttä kokien. En edes tiedä, missä olen. Sen tiedän, että tilanteeni ei ole oikein. On ahdistava, levoton olo. Virressä veisataan Kaikkivoivasta Kuninkaasta, mutta en tiedä edes sitä, kuka kuningas on.

Aavistan, että hän on Jumala. Mutta onko hän Jeesus Kristus, ihmiseksi tullut Jumala? Hän, jolle oli annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hän, jonka sanottiin olevan juutalaisten kuningas.
Tai onko hän kolmiyhteinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki? Tunteeni sanoo, että Jumala on koko olemuksessaan, koko kalustolla, liikkeellä. Hän tietää salaiset ajatuksenikin. Hän pitää kaikki vallassaan; kuninkaat, ruhtinaat ja minun sydämeni kovuuden. Jumala näkee kaiken ja musertaa kaiken, mikä ei ole hyvää.

Olen ahdistunut, koska minä haluaisin olla Jumalan luoma, jossa on myös hyvää, kehittymiskelpoista ja kaunista. En haluaisi koko elämäni olevan synkkää ja epäonnistunutta!

Minulla virren alussa näyttäytyy ankara, kaikkinäkevä ja tuomitseva Jumala.

Mutta virren loppusäkeistöissä juoni muuttuu. Katse siirtyy vihaisesta Jumalasta minun tilanteisiini. Tarina kertoo minun harhailevan eksyneenä tiettömään viidakkoon. En tunnista, onko viidakko oikea, vai suomalainen metsän erämaa tai urbaani betonitiheikkö. Oikeasti nautin luonnosta ja metsästä, mutta tässä tarinassa olen hukassa. Ei ole polkua, ei tietä.

Säkeistöissä 3–6 minulle, eksyneelle ja apua tarvitsevalle, näyttäytyy lempeä Jumala. En tunnista maastoa, en osaa mennä, en tiedä. Tarina jotenkin johdattaa viimeisen säkeistön tilanteeseen; saavun Jeesuksen luo. Hänelle saan jättää kaiken.

Edellisessä Siionin virsien laitoksessa tässä oli vielä yksi säkeistö. Sitä käytettiin paljon ruokavirtenä ja sitä vieläkin veisuutan vanhoilla sanoilla leireillä ja vastaavissa tilanteissa. ”Oikeutta puuttuu multa pyytää sulta lasten leipää, Kuningas. Rakas Herra, suothan murun, pidät surun päivistäni, laupias.” Tuo säkeistö on uudessa Siionissa siirretty osaksi ehtoollisvirttä 102.


SV 116 Nyt kuule kutsuvasti

Tämä virsi poikkeaa kokemukseni mukaan muista Siionin virsistä kevyenkepeän sävelmän johdosta. Sitä on helppo laulaa nopeahkolla tempolla, mutta virren voi myös veisata etenemällä hitaammin ja vakaasti. Joskus olen ajatellut, että tämän virren tahtiin voisi myös tanssia!

Virsi on siirtynyt muuttumattomana edellisestä Siionin virsien laitoksesta tähän uuteen kokoelmaan. Muistan virttä veisatun Aholansaaressa valtakunnallisissa nuoriskokouksissa 1970-luvulla sen ajan uutta virsikokoelmaa opetellessamme. Ajattelin silloin, että tämä on herätysvirsi. Ei ajatukseni ole siitä ajasta muuttunut, sillä vieläkin koen tämän virren olevan kutsu parannukseen.

Kun pohdin tämän virren menoa uudempien herätysliikkeiden ja helluntaiherätyksen lauluihin, huomaan eroavaisuuden. Lauluissa tullaan hyvin lähelle ihmistä ja hänen henkilökohtaisuuksiaan, ihmisen tekoja ja syntejä.

Tämä Siionin virsi lähestyy ihmistä toisesta näkökulmasta. Virsi ikään kuin tietää veisaajan elämän tilanteen, syyllisyyden ja häpeän. Virsi ei kaivele niitä esille, vaan tutkii ihmisen tuntoja. Itkuista oloa, nuoruuden kaunista hetkeä, toiveita, onnen kaipuuta, turvattomuutta ja kaipausta. Ihminen tuntee kaipausta Jumalan lähelle ja ikävää taivaaseen.

Sanojen toinen huomio keskittyy Jeesukseen. Virsi kertoo monella tavoin Jeesuksen hyvyydestä. Viimeinen säkeistö tuo esille sen, että herätyksessä ja parannuksen teossa on kysymys Jumalan teosta. Jumala kääntyy ihmisen tykö ja kantaa.


SV 117 Kun luottamuksen kadotan

Kahden pirteän säikeen virsi!

Säie 1: Vanha Saksassa alkunsa saanut sävel on mainittu toisinnoksi Kalajokilaaksosta. Kotiseudultani on muutama virsi Siionissa. Niiden veisaaminen on aina hyvä kokemus.

Säie 2: Leena Ravanttin sanat tässä virressä sopivat hyvin urbaaniin aikaan. Niissä sanoissa on mukana vahva herännäisteologia.

Erityisesti toinen säkeistö tuo esille seikan, joka on uskomaton tai epäilyttävä. Moni kysyy onnettomuuden, ahdistuksen ja tuskan aikana: ”Missä olit Jumala?” Se on oikea tunne ja kokemus, että Jumala on unohtanut ja kääntänyt selkänsä.

Virsi muistuttaa sanan lupauksesta: ahdistus ja tuska eivät irrota Jumalaa ihmisestä! Vapahtajaan ja ristin salaisuuteen saa turvata. Hän elää vierellä kauhuissakin!

Mauno Nivala

Siionin virret 106-111

SV 106 En voi saada lepoa

”En voi saada lepoa maailmasta sielulleni.” Anders Odheliuksen virsi asettaa välittömästi alussa veisaajan eteen pietistisen maailmakielteisyyden perusasetelman: maailma on rauhaton ja levoton. Lepo ei löydy sieltä, vaan Jumalasta.

Maailmaan negatiivisesti suhtautuva uskonnollinen asenne löytyy sieltä täältä uskonnollisesta kielestämme ja Siionin virsistäkin. Sen pohjat löytyvät erityisesti Johanneksen evankeliumista.
Maailmakielteisyys niin virsissä kuin hengellisessä puheessa on eräänlaista teologista nuorallatanssia. Se korostaa Jumalan suuruutta, synnin todellisuutta ja ihmisen perimmäistä, luomiseen perustuvaa kutsumusta olla Jumalan yhteydessä. Toisaalta, maailmakielteisyys ei voi mennä liian pitkälle, jotta se pysyy linjassa vakiintuneen kristillisen opetuksen kanssa. Kristillinen kirkko on jo varhaisina vuosisatoinaan muotoillut harhaopiksi sellaisen opetuksen, missä materiaalinen todellisuus nähdään pahana tai jonkin muun kuin hyvän Jumalan luomana todellisuutena. Kristillisen käsityksen mukaan materiaalinen maailmakin on hyvän Jumalan luoma ja heijastaa jollakin tavalla myös ikuisuutta.

Maailmakielteisyys on ollut viime vuosikymmeninä voimakkaasti läsnä herännäisyyteen ja Siionin virsiin liittyvässä keskustelussa. Herännäisyyden parissa on ymmärrettävästi haluttu tehdä pesäeroa historiassa olleelle maailman kieltämiselle, joka on joillekin jopa aiheuttanut traumoja. On ollut selkeästi tarvetta korjausliikkeelle.

Tästä keskustelusta huolimatta kaikkea maailmaan kielteisesti suhtautuvaa puheenpartta ei ole Siionin virsistä viimeisimmässä uudistuksessakaan poistettu. Vaikka me joudumme katsomaan kriittisesti historiaamme, missä ihmisiä on painostettu sekä jaettu oikeisiin ja vääriin maailmakielteisyyden nojalla, on silti syytä pitää mielessä tätäkin traditiota, jossa maailma voi näyttäytyä viettelevänä, levottomana, turvattomana ja rauhattomana.

Mikäli kaikki nämä piirteet poistettaisiin uskonnollisesta puheestamme, näyttäytyisi uskomme vain rikkaiden ja hyvinvoivien länsimaalaisten uskona, jossa ei edes haluta kuulla siitä mahdollisuudesta, että elämä maailmassa voi mennä, ja monella meneekin, siihen jamaan, missä kaipaus tästä maailmasta pois, rauhaan ja lepoon, nousee päällimmäiseksi.

Näin voi käydä jopa meille itsellemmekin. ”Rauhan minulle hän suo, peittää armoon erehdykset”.


SV 107 Se autuas on aivan

Tämä Anders Odheliuksen virsi koki viimeisimmässä Siionin virsien uudistuksessa näkökulmamuutoksen. Vielä aiemmassa kokoelmassa virsi alkoi toteamuksella, jonka mukaan autuas ja siunattu on se, joka pienen lapsen lailla kiirehtää Vapahtajan luokse. Nykyisessä versiossa ei kiirehdetä, vaan autuaaksi todetaan hänet, joka Vapahtajan luona ”huoletta levähtää”. Rientäminen on vaihtunut paikallaan olemiseksi. (alkuperäisessä versiossa: ”som hwilar i ro, wid frälsarens fötter i barnligen tro”).

Molemmat kielikuvat, Vapahtajan luokse rientäminen ja hänen jalkojensa juuressa lepääminen, sopivat mainiosti lapsen toimintaan. Rientämisen poistaminen on kuitenkin tehty tietoisena valintana. Tämä virsi on monessa säkeistössä nimenomaan Jumalan armossa lepäämisen virsi. Siina monin kielikuvin vakuutetaan, kuinka Jumalan lapsi voi levätä hänen armossaan.

Ehkä meille olisi hyvinkin tarpeellista huomata paremmin, että uskossa ja Jumalan yhteydessä ei ole niinkään kyse rientämisestä ja tekemisestä, vaan levosta.


SV 108 Minun päiväni paljon kantaa

Tämä Mika Nuorvan Siionin virsien lisävihkoon vuonna 2005 tullut virsi on noussut melko suosituksi virreksi seuroissa. Virren kertosäe vakuuttaa Jumalan kaikkivaltiutta ja hänen voimakkuuttaan. Tämähän on kauhistuttavaa ja pelottavaa.

Luulen kuitenkin, että virsi tuo usein meille veisaajille Jumalan vallasta ja voimasta esille toisen puolen: kun oma voima ja valta ei riitä, on armollista, että Hänellä on voima ja valta.


SV 109 Olen, syntinen, painojen alla

Tämän virren kirjoittajaksi on merkattu Bengt Björn ja virren julkaisuajankohdaksi 1745. Siionin virsien perusjuurena on Tukholman herrnhutilaisten 1740-luvulla tekemä Sions Sånger kokoelma. Sions Sångerista peräisin olevien Siionin virsien julkaisuajankohdaksi useimmiten on uusimmassa Siionin virret -kokoelmassa merkattu virren sanoittajan perään joko vuosi 1743 tai 1745. (Mikäli virren tekovuosi on tiedossa, merkitsee sanoittajan perässä oleva vuosiluku sitä. Useimmiten tekovuosi ei ole tiedossa, jolloin merkitään julkaisuvuosi)

Tämä kahtalaisuus Sions Sångerien julkaisuvuosissa johtuu ko. kokoelman kahtalaisesta julkaisusta. Herrnhutilaiset julkaisivat Sions Sångerien ensimmäisen osan vuonna 1743 (Första samling). Tässä julkaisussa oli yhteensä 90 virttä. Kokoelma sai jatkoa vuonna 1745, jolloin julkaistiin kokoelman toinen osa (Andra samlingen), yhteensä 130 virttä. Mikäli nykyisessä kokoelmassa Siionin virren kirjoittajan perässä on vuosiluvut 1743 tai 1745, on virsi silloin peräisin alkuperäisestä Sions Sånger -kokoelmasta. Vuosiluku paljastaa, kummassa osassa virsi on julkaistu.

Ilmeisesti kahdesta kokoelmasta veisaaminen oli hankalaa. Pian Tukholmassa haluttiinkin päästä yhteen kokoelmaan. Vuonna 1747 julkaistiin yhdistetty kokoelma (Bägge samlingarne), johon päätyi yhteensä 223 virttä. Tässä vaiheessa kokoelma sai siis vielä sisäänsä toistakymmentä uutta virttä. Tämä kokoelma on se, jota Elias Lagus käytti suomentaessaan Siionin virret (julkaistu 1790).

Siionin virsien historian harrastajat ovat itselleen haalineet antikvariaattireissuiltaan Ruotsista Siionin virsien ruotsinkielisiä laitoksia. Vuonna 1747 julkaistusta Bägge samlingarnesta otettiinkin seuraavina vuosikymmeninä useita painoksia, ja sen käsiin haaliminen ei ole hiukan ruotsin kieltä osaavalle antikvariaattiharrastajalle mahdoton tehtävä. Sen sijaan ensimmäinen ja toinen osa vuosilta 1743 ja 1745 ovat harvinaisempia. Kyseisiä kokoelmia en itse ole nähnyt muuta kuin Tukholman kuninkaallisen kirjaston sähköiseen muotoon digitoimasta versiosta.

Ruotsinkielisiin Siionin virsiin pääsee kuitenkin käsiksi, vaikka kyseistä kirjaa ei hyllystä löytyisikään. Google on digitoinut kaikkien käytettäväksi Sions Sångerin (Bägge samlingarne) vuoden 1810 painoksen ja julkaissut sen Google Booksissa. Valitettavasti Google ei ole osannut tulkita muinaista fraktuuraa oikein. Siksi ko. kirja löytyy internetin syövereistä kirjoittamalla hakusanaksi ”Sions Tanger”.

Tämä Siionin virsi 109 on Bengt Björnin kirjoittama ja se on julkaistu Sions Sångerin ensimmäisessä osassa vuonna 1743. Monet Siionin virsien kirjoittajat olivat hyvin nuoria, vähän yli 20-vuotiaita, kun he tekivät näitä virsiä. Björn oli tässä joukossa poikkeus. Hän oli jo yli 40-vuotias, kun tämä virsi julkaistiin.


SV 110 Ristillä loppuun asti

Tämä Lars Nybergin virsi oli edellisessä Siionin virsien kokoelmassa osastossa Juhla-ajat. Se oli sijoitettu pitkäperjantaivirsien joukkoon (edellisessä kokoelmassa jaettuna virsiin 45 ja 53). Siionin virsien osastot ovat hiukan vaihdelleet eri laitosten mukaan. Monissa Siionin virsissä puhutaan Jeesuksen kärsimisestä ja kuolemasta. Historiassa joitakin Siionin virsiä on päätynyt pitkäperjantaivirsien joukkoon, vaikka alun perin ne olisivatkin olleet jossakin muussa, uskonkilvoituksen jotakin vaihetta kuvastaneessa osastossa.

Tämä virsi kuitenkin noudattaa toisenlaista kulkusuuntaa. Se on nykyisessä kokoelmassa ensimmäistä kertaa siirtynyt pois kärsimysvirsien osastosta, osastoon Armo. Virressä on edelleen voimakas liittymäkohta Kristuksen kuolemaan. Tästä kuolemasta nousee vahva armon ja Jumalan rakkauden vakuutus. Tästä Jumalan armon vakuutuksesta johtuen virsi päädyttiin liittämään osastoon Armo. Ehkä näin virsi voisi löytää tiensä peremmin myös pääsiäisajan ulkopuolisiin seuroihin.

Virren lopussa on armon kerjäläisten jumaluusoppi, joka on minua aina puhuttanut:

Näin olkoon tästä lähin
uskoni oppini:
myös viimeinen ja vähin
saa olla omasi.


SV 111 Laupias Jeesus parantaa

Siionin virren 111 neljännessä säkeistössä virsi vie yhtäkkiä katsomaan Pietaria. Koko virren keskeisenä teemana on vakuuttaa omaa turmeltuneisuuttaan ja syntisyyttään kauhistuneelle Jumalan armoa. Tähän teemaan sopii erinomaisesti ekskursio Pietariin, erityisesti Pietarin pelkuruuteen Jeesuksen kärsimyshetkillä. ”Koska hän armahti ja sääli myös kieltäjäänsä, hän voi armahtaa myös sinua”, vakuuttaa virsi veisaajalle.

Siionin virsissä siellä täällä liitytään jonkin Raamatun henkilön tilanteeseen tai elämään. Raamatun henkilöt ovat erinomaisia esikuvia meille kristityille. Kun katsomme niitä ihmisiä, joita Jeesus kohtaa, tai joita Jumalan kansan vaelluksella on Raamatun lehdillä mukana, emme löydä sieltä yhtään täydellistä ja puhtoista vaeltajaa. Kaikilla on vikansa, puutteensa ja hairahduksensa. Kaikki ovat armon varassa. Vaikka uskomme peruskirja sisältää epätäydellisten ihmisten kavalkadin, miksi ihmeessä me usein tunnumme itseltämme ja ehkä huomaamatta myös toisilta vaativan täydellisempää ja nuhteettomampaa Jeesuksen seuraamista?

Entistä enemmän kristillisestä uskosta pitäisi meidän osata tuoda esiin tämän virren välittämää sanomaa: juuri epätäydellisyys on Jumalan silmissä kaunista.

Ken tuskiensa tunnossa
kauhistuu turmelustansa,
sen Jeesus etsii, nostaa.

Kalle Hiltunen

Siionin virret 100-105

Salattu Jumala

SV 100 Salattu voima

Siionin virsissä on kaksi salaisuusvirttä peräkkäin, nrot 99 ja 100. Näitä virsiä voisi kutsua oman kansamme savolaisiksi Taize-lauluiksi. Jokaisessa säkeistössä sävelkulku toistetaan kahteen kertaan. Veisuu ja sanat synnyttävät turvallisen ja melkein mystisen mielikuvan. On kuin äiti laulaisi kehtoa kiikuttaen iltavirttä.  Jokainen säepari vie syvemmälle ja syvemmälle Jumalan salaisuuksien maailmaan.

Arvoitus ja salaisuus ovat eri asioita. On sanottu, että jokaiseen arvoitukseen voi löytyä ratkaisu. Mutta salaisuus, mysteeri, ei ratkea koskaan. Jotain siitä voi välähdyksenomaisesti aueta, mutta koskaan se ei kokonaisuudessaan antaudu ymmärryksellemme. Jumala on salattu ja olemassaolomme on suuri mysteeri.

Virren mukaan salatun Jumalan ja olemassaolomme kohtaamispiste on usko, joka täällä ajassa ei vielä ole näkemistä. Mutta Jumala ilmaisee Pojassaan pelastukseen tarvitsemamme ja me saamme avun ja turvan. Tuo usko ei ole kiinni järjestä, yksinkertaiselle se aukeaa jopa paremmin kuin kaikkitietävälle uskontotieteen professorille. Maailman kirjoista, sanan tiedosta ei ole Jumalan salaisuuden ymmärtämisessä apua. Paavalinkin mukaan uskomme on pakanafilosofeille hullutusta. Sitä se on myös meille, tämän ajan ihmisille. Augustinuksen mukaan levoton sydämemme etsii Salattua, kunnes se löytää levon.

Ihminen on olemassaolossaan paljossa katkera, pitkävihainen ja kaunainen. Hänen sielunsa jää virren sanoituksen mukaisesti yksin, pimeään ja ahdistuneisuuteen.  Tilansa pakottamana hän rampana yrittää juosta, eksyneenä etsii tietä kotiin sekä kuivettuneena ja  janoavana toivoo löytävänsä salatun lähteen. Perhosen lailla hän räpyttelee kohti valoa ja lämpöä — salattua Jumalaa, joka on kaikkien mystikkojen todistuksen mukaan salattuna sekä kiehtova että pelottava. 


Turvallisen matkalaisen virsi

SV 101 Jeesus, tule luokseni

Siionin virsi 101 voisi olla aamu- tai iltavirsi. Siinä on turvallinen duurisävel ja myös sanoitus henkii vakaata ja rauhallista peruskristillisyyttä. Virsi ei kehota tekemään täyskäännöstä elämässä tai pelottele kauhistuttavilla kadotuksen näkymillä. Virren sanoin veisaava ja rukoileva tietää ja tuntee harteillaan totisen synnin taakan. Hän pyytää Kristusta keventämään taakkaansa, pyytää toista apuun, niin kuin Jeesuskin sai avun Via Dolorosalla ristinsä kantamiseen. Todellisia taakkoja ei pystytä itse heittämään harteilta pois. Tarvitaan toista.

Jo rippikouluissa on opittu, että syntiä on se, mikä erottaa meidät Jumalasta. Synnin taakan tuntoa ei oteta pois, vaikka repun viilekkeet saa harteilta laskea. Sillä olkapäille jää joka tapauksessa painon aiheuttama kipu. Kun Jumala antaa synnin anteeksi, se tarkoittaa, että suhde häneen palautuu. Kun tietää rikkoneensa Jumalaa ja ihmisiä vastaan, siitä ”murhe vaivaa sielua”, jotta parannuksen teko ja kilvoitus jatkuisi. Omantunnon puhtaus on siis sitä, että suhteet rikkomusten kohteisiin ovat palautuneet. Synnit on tunnustettu ja anteeksianto saatu. Vaikka epämiellyttävä muisto siis säilyy, rikkomusta ja siitä seurannutta suhteiden rikkoutumista ei tarvitse jäädä muistelemaan.

Tässä on kyse ”autuaasta vaihtokaupasta”, jota on kutsuttu myös ”hämmästyttäväksi liiketoimeksi”. Lutherin mukaan Jumala on vanhurskas ja ihminen syntinen. Mutta kohtuuttoman armollisessa vaihtokaupassa Kristus ottaa omakseen sen, mikä on minun, ja hän antaa minulle sen, mikä on hänen. Pelastuksen asiassa ei tarkkailla, millainen kristitty olen, vaan mitä Kristus on tehnyt meidän puolestamme. Augustinus kirjoitti, että se on kristitty, joka tietää keneltä pyytää sitä, mitä tarvitsee.
SV 101 huokuu luterilaista ansiottomaan armoon turvautumista. Kristuksen apu on varma, sitä voi toivoa, siihen voi luottaa, siitä voi virren mukaan jo nyt iloita. Se kurottautuu ylitse tämän elämänajan kalkkiviivojenkin toivomaan iankaikkista lepoa Kristuksessa.


Oikeutta puuttuu multa

SV 102 Oikeutta vailla tässä

Vanhan Siionin virren 172 viimeisen säkeistön sanoin on herännäisyydessä monin paikoin käyty ruokapöytään. Minä kuulin sen ensimmäisen kerran Valkealan opistolla, jossa rippikoululaisten kanssa olimme ruokajonossa. Paikalle tuli opiston legendaarinen rehtori Kalevi M. Nykänen, joka alkoi veisata meille helsinkiläisille nuorille outoa virttä. En tiedä, jäivätkö sieltä mieleen vanhat sanat ”Oikeut' ei ole mulla”, vai olenko ne myöhemmin oppinut. Uudessa Siionissa virsi 102 on selkeästi ehtoollisvirsi, vaikka sopii sen ensimmäinen säkeistö vieläkin ruokavirreksi. Virren sanat ovat peräisin vanhan Siionin ehtoollisvirren 111 sanoituksesta.

Virren rukoilija muistaa Jeesuksen ja kanaanilaisen naisen kohtaamista. Kanaanilainen oli juutalaisen näkökulmasta vierasuskoinen pakananainen. Sellaisen kanssa ei juutalaisen profeetallisen opettajan sovi olla missään tekemisissä. Nainen oli peloissaan ja hätääntynyt tyttärensä vakavasta sairaudesta ja pelkäsi menettävänsä lapsensa. Hänellä oli rohkeutta pyytää toisen uskonnon parantajaksi tiedetyltä apua. Kohtaamme kertomuksessa uskollemme vieraan Jeesuksen, joka sanoo, ettei ole oikein heittää leipää koiranpenikoille. Nainen on sinnikäs ja alkukirkko näki hänessä esimerkin rohkeasta ja sitkeästä rukoilijasta. Joku on nykyäänkin puhunut kärjistäen, että Vapahtajalta pitää enemmän kuin rohkeasti pyytää armoa ja pelastusta. Voiko jopa sanoa hänelle, että ”Auta ja pelasta! Se on sinun tehtäväsi.”

Virren rukoilija ei kuitenkaan heittäydy näin hurjaksi, mutta vetoaa Jeesukseen kanaanilaisen naisen käyttämällä oivalluksella. Hän pyytää pöydän alla olevana koiranpenikkana saada syödä sinne putoavia leivänmuruja.

Ehtoollispöydässä voimme turvautua ja luottaa siihen, että ehtoollisella leipä ja viini ovat armon täysi ravinto, kristityn matkaeväs, Jeesuksen ruokkimisihmeen jatkot, Kristuksen ruumis ja veri. Tuhlaajapoikina ja -tyttöinä meillä ei ole oikeutta perintöosuutemme tuhlattuamme vaatia Isältä mitään. Sikopaimenen tai koiranpenikan ruoka olisi enemmän kuin mihin olisimme oikeutettuja. Katumuksella, parannuksen lupauksilla ja työllä meidän pitäisi leipämme Isän maatilalla ansaita, jos asiat menisivät niin kuin oikein olisi. Mutta juhlat Isä meille valmistaa, kattaa runsaan juhlapöydän ja kihlaa meidät uudelleen sormuksellaan taivaan perillisiksi. Virren mukaan ehtoollisella tuhlaajapojan ja orjan osa katoaa ja elämä saa uuden suunnan.


Kättä pitempää veisaajalle ja puhujalle

SV 103 Maa, katso, Herran käsi jo

Virressä 103 veisataan Kristuksesta ja Kristukselle. Säkeistöt huokuvat suurta armoa ja turvaa, koska Jeesus esiintyy siinä voitokkaana kärsijänä, murheellisten lohduttajana, taivaallisena esirukoilijana, versoistaan huolehtivana puutarhurina ja hyvänä paimenena. Tällaista Vapahtajaa kelpaa viimeisessä säkeistössä ylistää, jos mahdollista, kauneimmilla äänillämme. Virren sanat on hyvä Marian tavoin kätkeä sydämiinsä ja niitä sitten makustellen miettiä. Jokaisen säkeistön sanomasta, Kristuksen monista tehtävistä, voi oivallisesti seurapuheita rakentaa. Seuraavassa nostan virrestä esille vain sanan ”käsi” mietiskelyn ja puheiden virikkeeksi.

Virren 103 alussa puhutaan Herran kädestä, joka ojentuu veisaajan suojaksi. Monenlaisia käsiä on. On lyövä, luova, kurittava, osoittava, silittävä, siunaava ja suojeleva käsi. Käsi voi olla nyrkissä, torjuva, syyttävä, kutsuva ja opastava. Kädet voivat olla ristissä, toimettomina, täynnä työtä. Aikoinaan Helsingin keskustassa poliisi ohjasi liikennettä valkoiset hanskat käsissään. Myös suurkuorojen johtajat käyttävät joskus valkoisia käsineitä, jotta kaukanakin olevat näkevät kapellimestarin ohjeet.  Miten Kristuksen kädet näkyvät tänä päivänä? Mitä ne tekevät? Virressä hänen käsissään näkyvät naulojen haavat ja sellaisina ne siunaavat ahdistettua. Mutta miten on; pysäyttääkö hän koko liikenteen ja sanoo ”Stop tykkänään”, vai ohjaako hän meitä johonkin uuteen suuntaan?

Vanhassa testamentissa kerrotaan kuinka juutalaiset ja amalekialaiset joutuivat taisteluun. Niin kauan kuin Mooses jaksoi pitää käsiään korotettuina, olivat juutalaiset voitolla. Kun hän väsyi, Aaron ja Hur tulivat tukemaan ja pitämään hänen käsiään ylhäällä (viisaasti kaskussa kerrotaan Mooseksen auttajien nimiksi Amor ja Humor). Nytkin tarvitaan monien käsien esirukousta. Jeesuksen käsissä riittää monen puheen aiheeksi. Parantaessaan hän useimmiten koski kädellään sairasta kohtaa ihmisessä. Nytkin hänen kätensä ovat taivaassa ylös kohotettuina, mutta eivät antautuneina, vaan siunaavina. Ne ovat myös ristissä, koska hän on mukana rukouksissamme. On hänellä myös kättä pitempää ㅡ hänen kädessään on paimensauva, jolla hän taistelee susia vastaan, pitää huolta lampaistaan sekä hakee ja pelastaa eksyneet. Voipa virrestä nähdä, kuinka hän noutaa mustankin lampaan ja hellästi kantaa karitsaa harteillaan.

Virsi löytyy vastikään ilmestyneellä CD-äänitteeltä Saavu, kuulas aamunkoitto. HY:n valtakunnallinen kuoro veisaa siinä sykähdyttävästi Siionin virren 103 Samuli Korkalaisen johdolla. Kuuntele ja kosketu!


Syyllisen ja häpeävän rukousvirsi

SV 104 Ole, Jeesus, kaikkeni

Monessa Siionin virressä veisaaja ilmaisee olevansa turmeltunut syntinen. Virressä 104 hän jopa pyytää, että voisi omien Potemkinin kulissiensa takaa astua esille, tulla ulos kaapistaan näkyville. Hän anoo, että Jumala painaisi hänet aidosti syntiseksi. Jeesuksen tunnetussa kertomuksessa fariseukset kiittivät Jumalaa siitä, etteivät olleet syntisiä kuten publikaanit. Publikaanit taasen eivät voineet itseään Jumalan edessä millään puolustella, vaan rintaansa lyöden pyysivät Jumalalta armoa. Tuskin kukaan kristitty haluaa samaistua tuollaiseen fariseukseen, Mutta mieluusti moni haluaisi olla tuo kertomuksen ”hyvä publikaani”. Onko meidän samaistumisemme tuohon syntiseen mieheen Potemkinin kulissi, rooli, jonka mieluusti puemme yllemme? Vai onko meidän virren sanoin syytä pyytää, että voisimme aidosti olla syntisiä ja Jumalan edessä syyllisiä.

Sanotaan, että nykyajan ihmiselle on tutumpaa kokea häpeää kuin syyllisyyttä. Häpeä nousee siitä, mitä ja millainen kokee olevansa; että ei täytä mittaa, ei pärjää kilpailussa, on toisten silmissä huono tai vääränlainen. Syyllisyys syntyy siitä, että on toiminut vastoin omaatuntoa tai tehnyt jotain, joka ei ole moraalisesti oikein. Kokiko kertomuksen publikaani syyllisyyttä vai häpeää vai molempia?

Sielunhoidon asiantuntijat ovat sanoneet, että lääke häpeään on, kun tajuaa kaikessa riittämättömyydessään olevansa Jumalan luoma ja tarkoittama, hänen silmissään kaunis, vaikka onkin syntinen ihminen, luonnostaan publikaani. Syyllisyyteen antaa Raamattu ohjeen: ”Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty. Mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon”. Häpeää ja syyllisyyttä tuskin kukaan pystyy ilman toisten apua itsestään hävittämään. Oikeaksi lääkkeeksi on osoittautunut Jeesuksen lupaus siitä, että missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimissään, siellä hän on läsnä armahtajana, sovittajana, lohduttajana ja rohkaisijana. Seurakunta ei ole hurskaiden fariseusten ja hurskaiden publikaanien yhteisö, vaan aidosti syntisten yhteisö, jossa oma raadollisuus voidaan tunnistaa ja tunnustaa, koska yhteisössä vallitsee Jeesuksen henki; siellä Jeesus armahtaa ja yhteisö armahtaa. Jeesuksen kärsimykset ja häpeällinen kuolema maalataan virressä voimakkain värein. Näin veisataan ja rukoillaan toivoen ja turvautuen, että Kristuksessa on armahdus, lunastus ja sovitus!

Näin äskeisellä Rooman matkallani eräässä kirkossa Michelangelon 18-vuotiaana veistämän Kristus-krusifiksin. Ensimmäisen kerran silmieni edessä oli Jeesus alastomana ristillä. Tuossa hetkessä tajusin voimakkaasti, että ristinkuolema oli häpeärangaistus. Täysin alastonta ihmistä pilkattiin. Hän ei voinut piiloitua minkään kulissin taakse eikä peittää itseään millään. Kun SV 104 julistaa syntiselle ja syylliselle Jumalan sovittavaa tekoa Kristuksessa, voi siitä avun löytää myös nykyajan itsensä riittämättömäksi kokeva ja häpeää kantava ihminen.


Lukittu ja avoin ovi

SV 105 Koit, Jeesus, ristin ruhtinaana

Moni rukoilija pyytää virren sanoin: Asu Jeesus minussa. Mutta osamme on yleensä kuin opetuslapsilla myrskyssä. Me heräämme pyytämään hänen apuaan vasta kun olemme vaarassa. Silloin ”herättelemme” häntä, joka koko ajan on ollut veneessämme, mutta meille nukkuvana. Hän on kanssamme joka päivä, mutta tavallisessa arjessamme pärjäämme ilman että koko ajan keskitymme ajattelemaan vain häntä. Eikä hän sitä edes toivo, vaan on kootuissa puheissaan usein kehottanut meitä ottamaan vastaan arkemme haasteet ja kutsumuksemme hänen antaminaan sekä näkemään lähimmäisissämme hänen kasvonsa. Hän kyllä aika ajoin sitten herättelee meitä  vakavamminkin tarvitsemaan hänen läsnäoloaan ja apuaan.

Virressä 105 Kristus lähestyy aktiivisesti meitä. Mikä lienee siihen syynä, että ovi hänen ja meidän välillämme ei ole ollut edes raollaan, vaan kiinnisuljettuna, lukossa. Onkohan se niin, että hänen kanssaan tapaamiset ovat aina niin iso juttu, että mennen tullen ei oikein osaa hänelle ohimennen vain päivää oven raosta sanoa. Tai sitten useinhan meillä vain ei ole mitään sen kummempaa asiaa hänelle. Onpa tietenkin vielä niinkin, että joskus laitamme tuon välillämme olevan oven tiukasti ja tarkoituksella säppiinkin. Mutta oli miten oli, jonain etsikon päivänä hän ottaa aloitteen käsiinsä ja kolkutellen ilmoittaa, että olisi aika avata ja tavata.

Virsirukoilijan on vaikea uskaltaa katsoa niin suurta rakkautta, kuin avatusta ovesta näkyisi. Hän ei pelkää Jeesuksen näyttäytyvän vihaisena. Mutta hän on murheellinen, koska tietää, että hänenkin syntiensä tähden on Jeesus tuon kaiken kärsinyt. Tekisi mieli pitää ovi kiinni ja huutaa sen läpi, että ”minä kyllä vastaan omista teoistani”. Omavoimaisuus, itsevarmuus ja myös näyttäytymisen häpeä saavat pitämään oven lukittuna, vaikka mieli olisi murheinen ja aivan lohdutonkin. Monesti täytyy ensin tulla kunnon myrsky ja aaltojen kasvaa niin suuriksi, että aallonharjatkin murtuvat ― ja samalla murtuu uskomme omaan selviämiseemme.  Silloin Jeesus tulee luoksemme ja nuhtelee tuulta, kunnes tulee tyven. Sitten hän hämmästelee kanssamme, kuinka emme muistaneet, että hänhän on koko ajan ollut kanssamme.

Kari Pekka Kinnunen

Siionin virret 94-99

SV 94 Sinä yksin, Jeesukseni

Virressä on mielenkiintoisia kielikuvia: Jeesus rikkautena syntisen köyhyydessä, sydän Jeesuksen asumuksena, vaivojen vainio eli peltoalue, kuolon virran kuohut, Jeesuksen rinnalla lepääminen (kuin sylivauva tai rakastettu).

Kaikki nämä kielikuvat liittyvät siihen, millaista on olla armon ympäröimänä tai täyttämänä.
Jeesus tuo myönteisen vastakohdan kaikkiin niihin puutteisiin tai heikkouksiin, joita veisaaja tuntee tai kokee: pelko, ahdingot, uupumus, voimattomuus, suru, kuolema.

Viimeisessä säkeistössä asetelmat kääntyvät toisin päin: Veisaaja asuu Jeesuksessa, ja Hän täyttää tyhjän vainion armollaan. Ja körttiläinenkin saa veisata omistavasta uskosta!

Mukava oli huomata liittymäkohta uudempaan hengelliseen musiikkiin tässä virressä. Oma konfirmaatiolauluni oli aikoinaan Tänään Häneen uskon, jonka kertosäkeessä lauletaan: "Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon..." Ajatus siis ei ole vain Anna-Mari Kaskisen keksimä, vaan jo Antti Achreniuksella on ollut samantyyppinen idea.

Kaskinen kuvaa viimeisessä säkeistössä: "Olin täynnä suurta ahdistusta, Vapahtajaa hiljaa rukoilin. Hän sanoi: 'Älä pelkää rangaistusta, ristillä jo sinut armahdin.'" En tiedä, miksi moni körttiläinen tuntee vastenmielisyyttä näihin sanoihin. Kuitenkin samantyyppisiä ajatuksia on myös Siionin virsissä. Onko laulun imperfetkti se, mikä saa körttiläisen ahdistumaan? "Olin", yhden kerran vain? Kuitenkin kertosäkeessä lauletaan "Tänään häneen uskon", vain tänään, nyt, tällä hetkellä. Huomisesta emme tiedä.

Siionin virressä käytössä on preesens ja futuuri, samaan aikaan molemmat: "Kaikki, mitä haluan, sinussa jo omistan."


SV 95 Armon suurin taideteos

Leena Ravantti kertoi Helsingin Seuratuvalla keväällä 2018 uudistamistaan Siionin virsistä ja siitä, mitä periaatteita työssä tuli noudattaa ja miten ne toteutuivat. Tämä virsi oli käynyt läpi useita eri muokkausvaiheita. Lopulta kävi niin, että uudistustoimikunta muokkasi 4. ja 5. säkeistön niin, että Ravantti ei niitä enää voinut ottaa omiin nimiinsä. 4. säkeistössä puhutaan nyt Herran vaunusta, joka Laguksen suomennoksessa oli "armon vaunu". 

Wilhelmi Malmivaara taas oli muokannut säkeistön viittamaan Elian tulivaunuihin, joilla hänet otettiin suoraan taivaaseen ilman kuolemaa.

Viimeisessä säkeistössä rohkaistaan nukahtamaan "vaan vaunuun" eli siihen Herran vaunuun. Ilmeisesti tässä on haettu turvallisen matkanteon kuvaa, mutta miksi otettiin "Herran vaunu" eikä Laguksen armon vaunu? Miksi siihen pitää kiirehtiä?

Neljäs ja viides säkeistö ovat vastaukset kolmen ensimmäisen säkeistön kuvauksiin armosta ja sen kaikenkattavuudesta. Kun katse kohdennetaan Jeesukseen, arjessa(kin) haluaa seurata häntä ja noudattaa yksinkertaisuutta. Siitä seuraa toiminta, Herran vaunuun pyrkiminen, jossa on turvallista matkustaa ja levätä.

Minusta kyllä sopii kysyä, onko tämä körttiläinen kuva kristityn elämästä. Eikö vaunussa nukkuminen kohti taivaan iloja samalla sulje silmät ympäröivältä maailmalta ja sen hädältä? Tärkeintä tuntuu olevan veisaajien joukon oma hyvinvointi — vaikka kolmannessa säkeistössä on puhuttu yksinkertaisuuden tien merkitsevän muiden palvelemista. Miten voi palvella muita, jos vain nukkuu vaunussaan? Niin kuin pikkuvauva sulkee muun maailman ulkopuolelleen ja käpertyy omaan pieneen suojattuun "kuplaansa" luottaen Jumalan/aikuisen pitävän huolen määränpäästä ja tarkoituksesta.


SV 96 Eivät köyhyys, rikkaus

Virren sanoituksessa on jotenkin samanlainen idea kuin Siionin virressä 122 Ei mikään niin voi virvoittaa, mutta käänteisenä. Kun Sv 122 aloittaa kaikki säkeistöt "Ainoa...", aloittaa runoilija tämän virren jokaisen säkeistön kieltämättä "Eivät..." Molemmat virret ovatkin Lars T. Nybergin kirjoittamia. Tosin säkeistöt 2.ㄧ4. uudistaja Jouko Ikola on laatinut itse Nybergin alkuperäisen virren pohjalta. 

Nämä ovat aivan uudet säkeistöt. Aiemmin virsi alkoi sanoin "Köyhyytesi tuntien / riennä luokse Armahtajan. / Ristillään hän julisti / uuden pelastuksen ajan. / Suvullemme syntiselle: / istui armonistuimelle." Nyt tämä säkeistö on siirretty viimeiseksi ja sinä-puhe muutettu me-puheeksi. Näin vuoden 1971 Siionin virren 74 toisesta säkeistöstä on tullut ensimmäinen säkeistö. Nykyisessä viidennessä säkeistössä uudistaja on yhdistänyt aiemman version 3. ja 4. säkeistön nerokkaasti nykyajan kielelle.

Näin saadaan lueteltua kaikkia sellaisia asioita, joita kristityn/syntisen oletetaan tekevän, jotta pelastuu tai ei.

Virressä on myös selkeä raamatullinen liittymäkohta: Paavalin Roomalaiskirjeen opetus synnistä ja armosta. Mutta mihinkään yksittäiseen raamatunkohtaan en pysty tämän virren teologiaa yhdistämään, sillä siihen tuntuu vapaasti mukaillun koko körttiläinen teologia Luthereineen ja Ukko-Paavoineen.

Mielenkiintoista oli huomata 5. säkeistön "Herra riisuu, Herra pukee" -lausahdus, jonka kuvittelin löytyvän Raamatusta, mutta joka onkin ainoastaan Abraham Achreniuksen virrestä On laupeus sanomaton (Sv 152). Sen sanoitus (Hän riisuu ja pukee, lyö sekä tukee) vie ajatukseni Hoosean kirjaan. Siitä taas voi lukea parisuhdeväkivallan kuvauksen: aviomies syyttää vaimoaan uskottomuudesta, riisuu hänet alastomaksi nöyryyttääkseen häntä ja sitten seuraavana hetkenä hellii ja hoivaa ja sitoo aiheuttamansa haavat — kunnes saa taas uuden syyn piestä ja pahoinpidellä puolisoaan. Tai vanhempi, joka piiskaa lapsensa jumalaapelkääviksi.

No, meidän ei tarvitse lukea tätä Siionin virttä 96 sellaisena, vaan siten kuin tekemäni google-haku antoi vaihtoehdoiksi: vanhemman ja lapsen välinen huoltosuhde, jossa vanhempi antaa lapselleen kulloinkin sopivat vaatteet.

Toisaalta Paavalilla ja kristinuskossamme on ajatus synnin ja Perkeleen vallan riisumisesta ja Kristuksen ja ylösnousemuksen voiman päällensä pukemisesta. Siksi kasteessa ja konfirmaatiossa meille puetaan valkoinen puku, ja siksi papilla on palvellessaan valkoinen alba päällään. Se muistuttaa siitä, että armo tulee ylhäältä, itsemme ulkopuolelta, Jumalalta, lahjana. Se peittää alleen kaiken vanhan ja arvottoman. Tuota uutta pukua kantaen saamme käydä luokse Armahtajan.


SV 97 Rakas Herra, avun saavat

Antti Pukkilan virressä Peto eli Perkele on aiheuttanut vammoja sieluumme. Nämä haavat Paimen saa parantaa. Paha on tehnyt tekojaan, mutta Herra hoitaa ja auttaa.

Mieleen tulee kertomus Laupiaasta samarialaisesta, joka ottaa huoltaakseen rosvojen pieksemän juutalaisen maantien poskesta (Luuk.10: 25ㄧ37). Veisaaja makaa avuttomana ja haavoitettuna odottaen auttajaa. Kun hän tulee, hän hellästi hoitaa haavoitetun ja kokoaa vielä yhteen muutkin rikkinäiset. Tästä seuraa lahjan eteenpäin antaminen ja lopulta ikuinen lepo.

Vaikka Luukkaan evankeliumin vertauksessa haavoitettuja ja hoidettuja on vain yksi, virressä tulee kuva "joukkosidontapaikasta", jossa pelastetaan suuronnettomuuden uhreja kuolemasta elämään.
Voimme miettiä, ketkä olisivat nykyajan laupiaita samarialaisia, kunnon kansalaisten karttamia hylkiöitä, ja ketkä niitä kunnon kansalaisia, jotka joutuvat halveksimiensa ihmisten auttamiksi, kun muut ihmiset kulkevat muka-kiireisinä ja vain kännyköistään kiinnostuneina ohi "kääntäen katseensa pois". Kuka on se, joka pelastaa avuttoman ja tuo elämän kuolevalle?


SV 98 Oi Herra, Jumalani

Virsi on alun perin melko vanha, Martti Rautanen on sen tehnyt Ovambomaalla kirkon omaksi virreksi. Sitä on silloin veisattu ilmeisesti vanhalla Siionin virren sävelmällä, kunnes Sakari Löytty on säveltänyt sen uudestaan namibialaiseen musiikkiperinteeseen nojautuen uudistaessaan kirkon virsikirjaa ottamaan huomioon paikallisen soinnin. Kaija Pispa suomensi virren, kun kerättiin uutta aineistoa Siionin virsien lisävihkoon.

Vantaan herättäjäjuhlilla Jaakko Löytty kuvasi virttä: "Oi Herra, Jumalani -virressä Rautanen selvästi kuvaa rakastamiaan ambolaisia ja heidän elinolosuhteitaan, kun hän veisuuttaa meitä: 'Taas ystävyyden majaan / luoksesi piiloudun ja sinuun, Puolustajaan, / kuin lapsi takerrun.' Majoissahan he Rautasen aikoina siellä etupäässä asuivat, ja ehkäpä heidän uskonsa Tate Kalungaan oli parhaimmillaan hänen mielestään lapsen uskoa. ... Tässä virressä soi siis moninkertaisesti kahden maan kansalaisuus."

Virren ja sanojen yhteys luo valoisan toivon tulevaisuuteen, se antaa myös vapauden levätä Kristuksen rakkaudessa ja voimassa ja siitä lähteä matkaamaan minne ikinä Hän meitä johdattaakaan.


SV 99 Salattu Herra

Virsi kuvaa salattua Jumalaa, Kolmiyhteyttä, Luojaa, Kaikkivaltiasta, Sanoittamatonta. Tähän virteen on yhdistetty aiemmin yhtenä virtenä veisatut vuoden 1971 laitoksen virret 94 ja 161. Nyt virren jumalakuvaus on selkeämpi ja yksinkertaisempi, suorempi. Kolmessa säkeistössä käydään läpi koko Kolminaisuus ja pelastushistoria luomisesta lunastuksen kautta iankaikkisuuteen. Koko Raamattu. 

Viimeisessä säkeistössä on vielä Paavalin "nyt katselemme kuin kuvastimessa, mutta kerran katsomme kasvoista kasvoihin" sekä Ilmestyskirjan kuva valkopukuisista, jotka ylistävät Jumalaa maailmanlopussa. Ja sekin on salaisuus, milloin tuo Yljän eli sulhasen saapuminen tapahtuu. Mielenkiintoista on, että Ylkä-sanaa ei ole yritetty muuttaa modernimpaan muotoon, vaikka monta muuta ilmausta onkin modernisoitu. Kenties "Sulho" eli tähän yhteyteen kuitenkaan olisi sopinut, vaikka Raamatussa Ylkää esiintyy enää vain yhden kerran, kohdassa Matt. 25:6, vertauksessa Viisaista ja tyhmistä morsiusneidoista. Liekö tässä virren säkeistössä viittaus juurikin tähän samaan raamatunkohtaan?


Keskustelukysymyksiä:

• Mitä muita virsiä tai hengellisiä lauluja kukin Siionin virsi tuo mieleesi? Miksi?
• Mitä keskenään yhteistä ja erilaista näistä kuudesta käsitellystä Siionin virrestä löydät?
• Mitä kysymyksiä Sinulle herää koskien virsien uudistamista? Voit lähettää kysymyksesi osoitteeseen toimitus@h-y.fi tai Hengellinen Kuukauslehti, PL 21, 62101 Lapua. Ne julkaistaan ja niihin vastataan Hengellisessä Kuukauslehdessä sekä Herättäjä-Yhdistyksen nettisivulla www.h-y.fi/siionit/kysy.

Leena Väyrynen-Si

Siionin virret 88-93

SV 88 Jos lienen joskus uskonut

Siionin virsi 88 on ainutkertainen virsi erityisesti Jouko Mäki-Lohiluoman sekä sävelmän että sanoituksen osalta. Siinä on jotakin yhtä aika herkistävää että pateettista. Kenties itseäni eniten puhuttelee täysin virren ulkopuolinen seikka: Joukon maailmanennätysyritys seiväshypyssä korkeudesta 582 — mikäli tietoni pitävät paikkansa, hän yritti juhannuskisoissa Sotkamossa rikkoa Neuvostoliiton Vladimir Poljakovin tulosta 581 — mutta alas ei Jouko rimaa saanut. Ali meni. Henkilökohtaisen uskon vaikeus ja sen kysymykset ovat kuitenkin virren aiheena eikä seiväshyppy. Usko ei kestä epäilystä, se ei ole lapsen, vaan lapsellinen usko. Myös Jeesus joutuu epäilyn alle runoilijan sydämessä: miksi Jeesus vain katsoo ihmisen kärsimystä eikä estä. Vaikka tämä ajatus on jotenkin naiivi, se lienee aika monen veisaajan osalta tunnetiloja kuvaava. Ristinpuuta etäältäkin katsoessa runoilija ymmärtää, ettei ole mutta turvaa kuin yli sotatantereen hamuta ristin suuntaan. Suurimman synnin virren kirjoittaja havaitsee neljännessä säkeessä: hän ei usko kenenkään kuulevan pyyntöään. Kompastuminen johtaa kuitenkin uuteen armon tavoitteluun, ”kuolemanhädässäni”. Viimeisessä säkeessä tulee selville, että rakkaus ja usko voivat kadota, mutta toivomasta veisaaja ei lakkaa. Tällä tavalla virsirunossa tehdään erotus Paavalin näkemykseen Korinttilaiskirjeessä: niin pysyvät siis usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus. Virressä pysyvin lohduttaja on toivo.

SV 89 Airuet, nyt maitten ääriin

Nyt näyttää osasto vaihtuvan Ahdistuksesta Armoksi. Tämä on merkittävä tieto näin ylöskirjattavaksi, sillä se antaa virren tarkastelijalle mahdollisuuden tarkkailla tekstien sävyn muutosta: mitä muutos tässä raja-arvossa ahdistuksen ja armon välillä tarkoittaa, ja ilmeneekö se. Ja katso: juhla alkaa! Entinen Siionin virsi 1, Airuet nyt maailmalle, on ollut epäilemättä 2000-luvun ajan suosituin virsi Herättäjä-Yhdistyksen nuorisotapahtumien avauksessa. Näin on ainakin kesään 2017 asti, sillä olin kuta kuinkin jatkuvasti näissä tilanteissa mukana tuohon ajankohtaan saakka. Voisi jopa toivoa, että numero 89 on uudistettuna joka tapauksessa tullut käyttöön. Siionin juhlat, jotka Jesajan kirjan luvun 61 ja sitä siteeraavan Luukkaan evankeliumin (neljäs luku) pohjalta alkavat ja juhlavieraitten lista on tunnettu: mykät, sokeat, kuurot, köyhät, vangitut. Uusi aika koittaa, Luukkaan evankeliumissa Nasaretilainen sanoo: ”Tämä on toteutunut nyt teidän korvienne kuullen.” Kuriositeettina Raamatun suomennoksista, aiempi kirkkoraamattu tiesi, mikä Raamatun kirjoista oli ainakin hetkellisesti kadoksissa: Jeesus meni tapansa mukaan sapattina synagogaan, ja hän löysi Jesajan kirjan. Nykyisin taidetaan laittaa, että hän ”löysi sen paikan, jossa luki”.  Mutta nyt kiireesti takaisin virren asiaan, ettei yhä pahemmin eksytä. Toinen säkeistö, lisäys vanhan ja perinteisen idean pohjalta, on poikkeuksellisen kattava. Lupaus koittaa kaikille Aadamin lapsille. Lankeemuksesta saakka ihmiskuntaa vaivanneet sairaus, kipu, kiusaus, koko synnin ote, laitetaan syrjään. Juhlat alkavat, Armon ovi on auki. Jokainen on tervetullut.  Kyllä virsien osaston vaihtuminen näyttää todelliselta.

SV 90 Onnea ei suurempaa

Juhlat näyttävät jatkuvan tässäkin virressä, erityisesti uusi yhdistelmäsävel lisää runon juhlavuutta. Ei ole onnea suurempaa kuin Jeesus, Hyvä paimen. Johan Kahlin runo tulee vuodelta 1745, pian Turun rauhan 1743 jälkeen. Ajat olivat Ruotsille hankalia, kun suurvalta-asema alkoi mennä ja Venäjä oli vahvistunut. Mutta ei suotta kannata murehtia politiikkaa, koska Hyvä paimen johdattaa laumaansa. Hän johtaa lauman pois autiomaasta Siioniin, maille kukkaan puhjenneille. Tässä on muistumaa Israelin kansan erämaavaelluskertomuksesta, mikä onkin toiminut vuosituhanten ajan tämäntyyppisen lohduttavan tekstin perikuvana. Herrnhutilainen korostus virren runoon saadaan, kun runoilija tulkitsee Kristuksen haavojen olevan taivaan mannaa. Päivällä polttava helle saa varjosuojan rististä, jonka alle näytetään tietä. Hallakin uhkaa, mutta ristin varjo lämmittää hallan pois, ja lähdekin sieltä löytyy, ihan juoda asti.  Lopulta pienimmätkin karitsat odottavat saattajaansa taivaan ikilaitumille. Tästä virrestä, aivan näin vain lukemalla, löytyi koko tämä symboliikkaa, joka johtaa autiomaasta vihannalle laitumelle, ja lopulta kyseessä on sielun matka taivaaseen. Kyllä tämäkin teksti armo-osaston aineistoa selvästi on.

SV 91 Tulkaa työtä tekeväiset 

Etelä-Savo mainittu, ja silloin sydän heti sykähtää. Virren päällä oleva sävelmaininta väittää toisinnon tulevan Etelä-Savosta Burchard Waldisin vuoden 1553 sävelmään. Nyt ollaan jännän äärellä niin kuin nykyisin kohtalaisen usein kuulee sanottavan. ”Tulkaa työtä tekeväiset, kaikki, kaikki”, ne jotka enemmän tai vähemmän ovat Siionin virsiä veisanneet, tuntenevat tämä Siionin virren, Haavion laitoksessa numero 58. Muutaman kerran on nyt vajaan kahden vuoden aikana tullut pyyntö: veisataan se virsi, missä manne kulkee. Tähän on vastattava, että ei kulje enää, mutta virsi kyllä on kokoelmassa. ”Tuntee matkan, tuntee matkan, kulkemamme”, niin tämä nyt menee Löytyn Jaakon uudistamana. Itse jäin kaipaamaan kohtaa, en niinkään mannea, vaan sitä, joka meni: ”Veisaan siellä virttä sulle, virttä sulle, Karitsalle surmatulle.” Tämä oli kova ja suorapuheinen surmapuhekohta ja se sopi sieluuni. Mutta olen armahtanut uudistajaa ja voin ainakin puolisydämin mennä näin: ”Veisaan virttä, veisaan virttä. Karitsalle.”

Tämä Halullisten sielujen hengellisistä lauluista tuleva virsi on kokonaisuudessaan kiehtova. Säkeistöt ovat aika lailla pitkiä, ja vaikka niitä ei ole kuin kolme, seuraveisuussa virren läpivienti kestää sen verran, että siinä ehtii unohtua vaikkapa oman sielun kannalta hieman epämieluisa seurapuhe, jonka juuri joutui kuulemaan. Tai mikä tahansa mielen hetkellinen puuskahdustila ehtii asettua kun sielu veisaa: Sinne käännä, sinne käännä, aina mieli, missä kiitosta soi kieli.” Kyllä sen hyvin ja pohjimmiltaan todesti tietää, ettei mieli kovin helposti käänny, mutta hengessä joutuu väkisinkin iloitsemaan tällaisesta kuitenkin hieman epätoivoisesta yrityksestä, jota kinnataan yhdessä lähes ikuisen ikäisellä nuotilla. Sielu joutuu tahtomattaan virkistyksen tilaan. Tässä tullaan yhteen erikoiseen piirteeseen, jonka uskon Siionin virsien ja niiden yhteisveisuuseen liittyvän: jokseenkin kaikki tietävät ymmärryksellään sen tragiikan ja komiikan, tietynlaisen suurrealismin, joka veisuuseen liittyy, mutta joka silti kykenee lohduttamaan ja ilahduttamaan sielua. Ja näin käy, että taivaallisen juhlapöydän osa alkaa viehättää, se ajatus koukuttaa, että suuri kunnia on luvassa, Karitsan ystävyys, mystiikan syvin ydin. Ei siis lopunajallinen, apokalyptinen Karitsan kiukku ole perillä vastassa, vaan Karitsan ystävyys. Kyllä joutuu herkistymään rujompikin.

SV 92  Huoneen ristin hiljaisuuteen

Tämä virsi tuo meidän moderniin aikaan, 2000-luvulle. ”Huoneen ristin hiljaisuuteen”, näin Jouko Ikola aloittaa runonsa, jota mennään hyvinkin perinteisen Siionin virren kaltaisella, Martti Hemmingin säveltämällä nuotilla. Mutta että on huone ristin hiljaisuudessa, millainen se on?  Sinne johdatetaan särkyneet, kuorman alla uupuneet saavat sieltä lepopaikan. Vaatimuksilla ovat ahnaat äänet, tämän riimin tullessa kohdalle, moderni paljastuu, mutta samalla ihmisen ikuinen kamppailu. Olen myös toisissa yhteyksissä tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jouko Ikola onnistuu tavoittamaan runoissaan jotakin kenen tahansa ihmisen sielun pimeydestä, siitä kätketystä, jota kukaan ei tahtoisi tuoda julki. Se on sielussa piilevä synnin ja häpeän mahti.  Se painaa jokaista, siis pelko siitä, että jokin sellainen tulee julki, jota kukaan ei tahdo näyttää, ei ainakaan muualla kuin taivaan torilla, ristin hiljaisuudessa, hänen katseensa alla, joka on alimpana kaikista. ”Alimmaksi taipuen” Kristus ottaa hartioilleen syytöstemme kivikuorman, elämämme sairauden. Tämä on mystiikkaa. Se on yhtä aikaa utopiaa, epätodellista mutta todellista ahdistuneen sielun kannalta: ei ole turvaa muuta. Näissä kohdissa, tämäntyyppisissä runoissa ollaan juuri siinä kohtaa, jossa matematiikan kielellä raja-arvo lähestyy ääretöntä: ahdistus kasvaa Y-akselin suuntaisena ylöspäin, mutta arvo tulee perässä yhtä nopeasti ja jatkuvana kuin kolmannen asteen yhtälön kuvaaja.

SV 93 Ristille nostan katseeni

Tämä virsi tuo välittömästi eteemme yli 2500 vuoden historian. Asia selittyy sillä, että toisessa säkeistössä oleva ajatus ”synnit verenpunaiset tulevat lumivalkoisiksi”, on suora lainaus Jesajan kirjan ensimmäisestä luvusta jakeesta 18. Olipa tuo kohta sitten mistä tahansa Jesajan kirjan toimitusvaiheesta, etäälle historiaan mennään, voi olla että joka 2700 vuoden taakse. Tällä tavalla veisaaja on väistämättä mukana muinaisessa historiassa, joka runollaan tulee eläväksi tässä hetkessä. Veisatessamme muistamme. Muistaminen on yksi keskeisimpiä ihmiselämän virtoja. Kylmä, nälkäinen sydän hakee itselleen lohtua siitä, että se muistaa ikuisia. ”On edessäsi uupunut, Jumalaa vastaan rikkonut, vain laupeutta pyydän.” Tällainen riimi vie ajatukset jälleen kerran vähenevän funktion kuvaajan mukaisesti alaspäin, syvyyksiin. Vain Jumalalta tuleva laupeus voi auttaa. Miten runon perusteella, alun perin vuodelta 1743, Tytti Issakaisen uudistus vuodelta 2013, käy, kun runoilija ottaa mittaa myös vihollisista viimeisestä, kuolemasta. Se ei kuitenkaan voita taivaan rauhaa. Runoilija pyytää uskon lepoa kuoleman edessä. Voittajan seurassa tästä lopullisesta ahdingosta selvitään. En tiedä, millä tavalla ihmiset pohtivat kuolemaansa. Itse pelkään ja kammoan kuolemaa, siis omaani, aivan valtavasti. Henkiinjäännin haluni on mieletön. Mutta tiedän, että taistelu on toivotonta, joko nyt, huomenna tai kauempana tulevaisuudessa se on edessä. Ei voi tietää. ”Taipaleista vaikein” voitetaan ja kohdataan Voittajan seurassa. Tässä kohden epäilys on lähellä voittoa omassa mielessäni. Kuitenkin on laillansa luotettava ikuiseen runoon: lopulta taivas ja maa joutuvat imperatiivissa kajahtamaan ikuisesti soivaa Karitsan suurta kunniaa. Tämä on mieletön kuva. Ikuisesti kaikuva, taivaan ja maan äärien halki, X, Y ja Z -akselien kuvaamassa todellisuudessa, loppumaton Karitsan kunnia. Onneksi ja sielumme ikuiseksi autuudeksi meillä on symboliikka. Ei tätä muuten kestäisi.

Urpo Karjalainen