Siionin virret 238-243

SV 238 Vakaasti valmistua

Vuosia sitten muistan eräiden hautajaisten valmistelut. Erityisen vaikealta silloin tuntui sopivan virren löytäminen. Tuntui, ettei sopivaa virttä niihin ole olemassakaan. Monessa virressä soiva maallisten riemujen hylkäämisen into tuntui falskilta ja ainakin vainajan persoonaa muistellessa aivan sopimattomalta. Maallisen ajan lyhyydestä varoittelu tuntui liian kipeältä, kun vainaja oli lähtenyt kesken parhaan ikänsä. Joidenkin virsien iloinen itsevarmuus taivaallisiin iloihin päätymisestä ei sekään tuntunut sopivan vainajan eikä surevien mielenmaisemaan. Mutta lopulta tämän virren osuessa kohdalle kaikki nyökkäsivät hyväksyvästi. Tämä se on.

Tämä virsi erottuu Siionin virsien hautajaisvirsien joukosta omanlaisekseen. Virren ydin on säeparissa "Valmistumaton kanna / luoksesi valmiina". Ja usein tuo on osuva rukous. Sillä oli kuolema odotettu tahi ei, harva kokee olevansa valmis.

Monessa iankaikkisuusvirressä kuvataan taivaan riemua ja perille päässeiden joukkoa. Tässä ollaan tällä puolella, kuoleman kynnyksellä - kuten tässä elämässä koko ajan ollaan, koska kenenkään viimeistä hetkeä emme tiedä. Realismiakin riittää: kuolla ei ole helppo. Mutta kuoleman kynnyksellä pyydämme Jeesusta puoltajaksi, anteeksi antajaksi, valmistajaksi ja lopulta kantajaksi.


SV 239 Nyt yhdessä jo lähtekää

Tässä virressä mennään porukalla taivaaseen. Puhuttellu on kuin ainakin ison joukon kesken. "Me" olemme tässä jo menossa, ja kehottelemme seisoskelijoita "lähtekää, pyrkikää, tulkaa". Sitten luodaan yhteishenkeä "Kun maailman me jätämme ja tyhjän riemun hylkäämme, niin jäävät turhat murheemme, ne esteenä on matkalle."

Virsi asettaa veisaajansa sisälle raamatulliseen vertauskuvaan: seurakunta on morsian, Kristus sulhanen. Vaikka minulle henkilökohtaisesti "iäiset häät" kuulostavat kaikkea muuta kuin houkuttelevilta (minulla häihin assosioituu kiusaantunutta keskustelua puolituttujen kanssa, noloja tutustumisleikkejä ja huonosti istuvat juhlavaatteet), ymmärrän että vertauksessa tavoitellaan jotain muuta. Uusi liitto Jeesuksen veressä rinnastuu kahden ihmisen avioliittoon. Täällä elämme kihlauksen ja odotuksen aikoja, ja "häät" ja Jumalan rakkauden täyttymys odottaa iankaikkisuudessa.

Ovatkohan vertauksen esittämisen aikoihin häät olleet houkuttelevampi tapahtuma kuin nykyään? Käsittääkseni ainakin Välimeren pohjukan kulttuuripiirissä häiden tarjoilut olivat (ja ovat) runsaat. Ehkä pitkään kestävät häät ovat olleet eräänlainen paratiisikokemus: ei työtä eikä vaivaa, vaan herkkuja yllinkyllin.


SV 240 Maailmassa, alla vainon

Mikko Katilan hieno virsi, jota soisi veisattavan enemmänkin. Tässä sanoitetaan Herran kansan elämä maailmassa vaellukseksi. Näitä virsiä on paljon. SV 2, 40, 41, 43, 51, 59, 86, 95, 118, 243, 248, 251 ja 254 tulevat etsimättä mieleen, ja etsien (esim. Siionin virsien sanahaulla "matka" tai "tie") löytyy melkein määrättömästi lisää. 

Sama virsirunoilija Katila on suositun "Soi, virteni, kiitosta Herran" tekijä. Tuon virren kohdalla ajattelen usein sanoittajan kamppailua melankolian ja masennuksen kanssa: tuossa virressä hän käskee virttä soimaan kiitosta, kun se ei tahdo itsestään riemua helkkyä. Tässä virressä (240) tummat sävyt sanoitetaan suoremmin. "Peittyy kulkijalta armo, / painuu maahan usko, tarmo / suurten epäilysten taa."

Matkalla on siis rasituksia, jotka johtuvat Paholaisesta ja ihmisen taipumuksesta langeta. Uuvumme epäilyksiin. Rohkaisua etsitään siitä, että vaiva ja kärsimys kuuluu ihmisen elämään (taivaan tiehen), ja että Jeesus on sen saman kokenut - ja voittanut. "Katso Herraan tuskan alta. / Hänellä on voima, valta / kantaa sinut perille."

Tämä virsi tuntuu kerrassaan uskottavalta rohkaisuvirreltä, joka ei liikoja veisaajalta tai kuulijaltaan odota.


SV 241 Vaikka polku näin

En ole koskaan lukenut virren tekijän Bunyanin "Kristityn vaellusta". Tätä virttä veisatessani usein ajattelen sitä. Se on minulle tuttu Louise Alcottin tyttökirjasta "Pikku naisia", jossa neljä sisarusta kyseistä teosta kodissaan näytelmäksi sovittaa.

Tämän virren itselleni hengellisesti mielekäs sisältö on kahdessa ensimmäisessä säkeistössä: sinnikkäästi pyritään perille, juhlaan, vuorelle vaikka olisi turhaa työ eikä oikein näkisi määränpäätä. Sen sijaan viimeinen säkeistö jättää minut ymmälle. Annetaanko tässä oikeasti ymmärtää, että murehtimalla taivaaseen mennään ja riemulla helvettiin? Tekisi mieleni opastaa, ettei tunnetiloihin tarvitse niin vakavasti suhtautua. Heränneen mielen tapa suhtautua tunnetiloihin kai olisi käyttää ne viittoina Kristuksen luo. Hyvä murhe on sellaista, joka vie Jeesusta kohti. Hyvä riemu samoin. Itsessään ja sellaisenaan tunnetilat eivät lie hyvästä tai pahasta.


SV 242 Ah, saavus, Jeesus, seuraksemme

Tässä virressä ollaan Emmauksen tiellä. Alakuloiset opetuslapset kohtasivat ylösnousseen Jeesuksen tiellä matkatessaan. He eivät Opettajaansa tunnistaneet, mutta kun tämä selitti sanaa, heidän sydämensä hehkuivat innosta. He pyysivät häntä jäämään aterialle kanssaan, ja tunnistivat lopulta leipää murrettaessa.

Tämä Raamatun tuokio asetetaan tässä virressä veisaajan, meidän kaikkien kohdalle. Päivä on illassa, edessä oleva yö on iäsyyden yö, on aika kuolla. Tähän matkan kohtaan pyydetään Jeesusta rinnalle, kulkemaan matkaa kanssamme, jotta meistä olisi rakastamaan ja uskomaan. Kuten Emmauksen tien opetuslapsille ovat Jeesuksen kasvot salatut meille täällä tässä ajassa - mutta kun hänet kohtaamme, sydämemme hehkuvat innosta ja saamme toivon takaisin. Siitä Kristuksen voimme tunnistaa.

SV 243 Edessä reitti tuntematon

Tämä on nykyään yksi veisatuimmista virsistä, ja usein se, jonka Siionin virsiä tuntemattomatkin virsikokoelmastamme tunnistavat. Se syntyi Jaakko Löytyn ja Kaija Pispan yhteistyönä yhteislauluksi vuoden 1995 Lahden lähetysjuhlille.

Jaakko Löytty on uudessa kirjassaan "Tilkkutäkki" kertonut laulujensa syntytarinoita. Tämän laulun kohdalla hän päästää puolisonsa, laulun sanoittajan ääneen. Näin Kaija Pispa ko. kirjassa: "Halusin, että kuvat maisemista ja polun varteen putoilevista elämän jäljistä olisivat kouriintuntuvia, ei yleisluontoisia virsiruokuvia, ja kahden maan kansalaisuus avautuisi kuulijan/laulajan kautta myös uskon kuvaksi."

"Kahden maan kansalaisen" sävelestä Jaakko kirjoittaa mm. näin: "Melodia päättyy sävellajin johtosäveleeseen, ei perussäveleeseen, niin kuin normaalisti laulut lopetetaan. Tällä halusin korostaa yhteisen veisuun päätymättömyyttä ja ajattomuutta, ikuista kahden maan kansalaisuutta."

Virren käyttäjän näkökulmasta voi vain sanoa, että tekijät ovat onnistuneet pyrkimyksissään.


Hanna Tuura

Siionin virret 232-237

Kävin viime maanantaina keskustelua kolmen erittäin viisaan naisen kanssa virsistä ja
jumalanpalvelusmusiikista. Siitä mieleeni pesiytyi kysymyksiä, pohdintoja ja aavistuksia, jotka
nousivat pinnalle tutkiessani Siionin virsiä 232-237. Siksi tarkastelen seuraavia sanoituksia siitä
näkökulmasta, miten todellisilta virret kuulostavat minun nuoren työikäisen kaupunkilaisen
elämässä ja miltä ne minusta tuntuvat.


SV 232 Taivas jo tummenee metsien yllä

Jokaisella ikätoverillani on kokemusta mielenterveysongelmista, joko omakohtaisesti tai
lähipiirissä. Hienoa on myös se, että mielenterveydestä ei enää puhuta vain ongelmien
yhteydessä vaan terveytenä, johon kannattaa kiinnittää huomiota.

Siksi virren 232 iltarukoukseen kääritty kuvaus ahdistuksen kasvamisesta unen äärellä
tuntuu todelliselta. Minä tunnistan tässä itseni. Tässä puhutaan minusta ja kaikista niistä,
joiden mieli ei löydä asentoa, jossa sen olisi hyvä olla. Yön tunteina unettomuudeksi
venyvä ahdistus, levottomuus, syyllisyys ja pelko huomisesta. Ripustautuminen toivoon
siitä, että mieli rauhoittuu, ahdistuksesta voi päästä irti ja saada tilalle tyyneyden. Levätä
edes hetken.

SV 233 Taas käymme kohti yötä
Virsii 232 tuntuu tulevan lähelle, jopa paljastavan minut. Sen sijaan seuraava virsi, Siionin
virsi 233 etäännyttää. Iltavirren lempeys vaihtuu säkeistö säkeistöltä pohdintaan ihmisen
katoavaisuudesta:

Siis hänen tahdon olla,/ kun pettää kaikki muu,/ vain kukkaan nurmikolla/ ihminen vertautuu./
Sen kauneutta kiittää/ aamulla jokainen,/ vaan ilta kaataa, niittää,/ korreksi kuivaa sen.
Näin kevätiltoina olen miettinyt, miksi tämä vuodenaika tuntuu aina niin erityiseltä.
Kevätillassa kävellessä tuntuu siltä että kaikkeus on läsnä ja inhimillisen tietämisen verho
on vedetty syrjään ihmisen ja muiden luotujen välilltä. Luulen tunteen syntyvän siitä, että
kevät on jatkuvaa muutosta, ja siltä on mahdoton sulkea aistejaan. Joka päivä elämää on
enemmän, uusia ääniä, uusia kasveja, kukkia, uusia ajatuksia. Maisema ei pysy samana
seuraavaan päivään, vaan edellinen askel katoaa kun seuraava ryöpsähtää. Eilen tuomen
kukat olivat tiiviitä helmennäköisiä nuppuja, tänään oli ensimmäinen puu lauennut täyteen
kukintaan.

Miksi virsitekstissä asioiden katoavaisuus esitetään arvottomana? Miksi pysyvä on
arvokasta, ohimenevä arvotonta? Ihmiselämä kuihtuu pois, ja kukaan ei muista, kukaan ei
kaipaa. Minä näen asian toisin: Juuri katoavaisuushan tekee elämästä niin erityisen.
Elämän jokainen liikahdus tapahtuu vain kerran. Se, mitä eilen olin on jo tänään mennyt.

SV 234 Te murheelliset
SV 235 Herra antoi, Herra otti

Useissa virsissä suunnataan tuonpuoleiseen, suorastaan kaivataan sinne. Virret voivat olla
tärkeitä kuoleman sanoittamisen keinoja nykyihmiselle, jolle kuolema on ehkä vieras.
Virsiä 234 ja 235 tarkastellessa tulee kuitenkin mieleen, että kuoleman kaipaaminen ja
odottaminen heijastelevat menneiden sukupolvien ihmisten maailmankuvaa. Luulen
kaipauksen nousevan maailmasta, jossa elämä on kovaa, fyysisesti raskasta ja ajatus
tulevasta paratiisista tuo toivoa. Sen avulla kestetään kurjuus.

Tunnistan ja ymmärrän ajatuksen, se on minussa aiempien sukupolvien perintönä. Ajatus
ei kuitenkaan edusta minun maailmankuvaani. Jos olenkin murheellinen, minua ei lohduta
ajatus, että kuoleman jälkeen koittaa auvo. En ajattele, että tämä elämä on kärsittävä läpi
Jumalaan luottaen ja sitten koittaa helpotus. Kuoleman jälkeinen pelastus ei kenties
puhuttele minua samoin kuin menneiden aikojen ihmistä. Minulle on tärkeämpää huomata
ja tuntea Jumalan hyvyys siinä ainutkertaisuudessa, mitä elämä tuo eteen. Minulle on
tärkeää, että voin pyytää lohdutusta suruihin ja voimaa taistella maailman kurjuutta
vastaan.

Kenties nämä virret tulevat lähelle toisessa elämäntilanteessa. Tällä hetkellä minua
viehättää vain niiden aisteihin vetoavat kielikuvat. Sanoman tasolla ne kuuluvat kyllä
minun uskontooni, mutta eivät elämääni. Ne ovat kauniita mutta kuuluvat mielessäni
lähinnä uskonnon harjoittamisen piiriin.

Tällä kertaa käsiteltävien virsien sarjaan kuuluvat myös ne virret, jotka Siionin virsien
kokoelmassa ovat minulle ehkä kaikista vieraimpia - siitäkin huolimatta, että olen veisannut
niitä paljon.

SV 236 Maailma vaivassa vaikeroi
SV 237 Oikein päivät laskemaan

Virret 236 ja 237 edustavat minulle sitä kuvaa, joka körttiläisyydestä stereotyyppisesti
esitetään: ankeaa, synkkää, ahdistavaa. Näin kirjoittaessani tiedän, että jonkun mielestä
en vain ole ymmärtänyt virsien toiveikasta ja vapauttavaa sanomaa. Mutta kyllä minä
tiedän, miten virret saadaan seliteltyä parhain päin. Kaunis ajatus ei silti muuta sitä miltä
virsi minusta tuntuu. Minusta on ärsyttävää, että synkkänä soiva virsi väittää, että ”soi virsi
riemukas siitä kiitostasi”. Sanat eivät vakuuta minua.

Ennen Siionin virsien uudistusta virren 237 sanat olivat nykyistä huomattavasti
kalmankatkuisemmat. ”Älä nuku syn†inen” muodostui Aholansaaren nuorten keskuudessa
vitsiksi, jota toivottiin illasta toiseen veisattavaksi. Vitsi perustui virren yli äyräyden
läikkyvään surkeuteen, ahdistukseen ja syntisyydessä kieriskelyyn. Huumoriveisuu tietysti
muutti iltaveisuiden luonnetta. Todellinen ongelma oli kuitenkin se, että kaikki nuoret eivät
pystyneet yhtymään huumoriin. He ottivat virren tosissaan ja ahdistuivat. Onneksi ”Mua
siipeis suojaan kätke” tuntui toimivan vastalääkkeenä kaikenlaisiin virren nostattamiin
reaktioihin. Olen silti erittäin kiitollinen uudistukselle, joka hieman kevensi virren
ahdistuneisuutta. Outo se on silti minulle yhä.

Syyllisyyteen ja syntisyyteen ripustautuva kristinusko vetää minua maahan. Se ei ole
minulle vapauttavaa kristinuskoa. Havahdun mieluummin kiitollisuuteen ja elämään kuin
syntisyyteen ja kuolevaisuuteen. Kiitollisuus tuntuu kantavan paljon pidemmälle. Välillä
mietin, kumpaa kristinusko minulle tarjoaa.

Eri ihmisiä puhuttelevat eri elämäntilanteissa eri virret. Koska sarjan viimeiset virret
nostattivat tänään minussa pintaan vieraantumista ja ahdistusta, jopa halua piilottaa koko
virsikirja sukkalaatikon pohjalle, palaan vielä virteen 232, josta aloitin. Sen viimeinen
säkeistö sisältää rukouksen, jonka sisällön luulen olevan tuttu jopa nykypäivän
uskonnosta vieraantuneelle Jumalan lapselle. Armosi siunatkoon, varjelkoon yöni,/ siunatkoon rakkaani, ystäväni!/ Yhdessä veisaamme kiitostastasi.

Sekin, joka ei ole varma siitä, onko rukoilemisesta mitään hyötyä tai kuuleeko rukousta
kukaan on varmaankin joskus kääntynyt tuntemattoman Jumalan puoleen. Vain puoliksi
tietoisesti, hiljaa mielessään, hän on pyytänyt rakkaimmilleen suojelusta ja siunausta.
Kaikkea sitä, mitä ihminen haluaa rakkaalleen, mutta mitä ei voi itse antaa.



Suvi Korhonen

Siionin virret 226-231

Kaikki seuraavat lyhyesti kommentoimani virret ovat Siionin virsien iltavirsiä. Niiden luontainen veisuupaikka on yleensä iltaseurojen päätteeksi. Lapsuuden kodissani Ylistaron Untamalassa iltavirsi tai kaksi veisattiin aina, kun kyläily oli päättymässä ja vieraat lähdössä kotimatkalle. Omassa perheessäni tätä tapaa on osannut noudattaa enää harvakseltaan. Silloin kun niin on menetelty, on siitä jäänyt hyvä mieli. Iltavirret soisivat luontevasti myös lasten kanssa veisattavana iltarukouksena tai sitten yöpöydällä olevasta kirjasta luettuna iltarukouksena. Kaikissa virsissä asia on paikallaan.

SV 226 Nyt kiitän, Herra, kaikesta

Tämä Ulrika Sofian Nordencreutzin iltavirsi on alun perin 11-säkeistöinen. Alkupään säkeistöt ovat syvää itsetutkistelua ja rippiä (nykyään SV 223). Säkeistöstä seitsemän säkeistöön yksitoista virsi puhkeaa kiitokseen ja esirukoukseen. Nämä kaikki säkeistöt ovat yhä tallella virressä ”Nyt kiitän, Herra, kaikesta”, ja hyvin tunnistettavina. Samoin myös alkupään säkeistömäärä vastaa alkuperäistä. Tästä virrestä ei siis ole 280 vuodessa mennyt yksikään säkeistö hukkaan. Pidän sitä laadukkaan virren yhtenä merkkinä.

Naiset ovat muutenkin iltavirsien mestareita. Tuon aikaisista rooleistaan johtuen he ovat olleet ehkä juuri niitä, jotka ovat lapsia nukkumaan laittaessaan taipuneet vuoteiden ylle ja virittäneet rukoukseksi iltavirren. Päivän arkiset tapahtumat, taustalla olevat huolet ja pelot sekä toive rauhallisesta levosta pukeutuvat rukouksiksi, jotka resonoivat ja värähtelevät läpi vuosisatojen.

Virren sanoma on ytimekäs: Kiitos Jumala kaikesta hyvyydestä, jota olet tänäänkin antanut (1), siunaa minut varioimaasi uneen (2) ja anna levollinen yö, niin että nousen taas uuteen aamuun (3). Suo tämä kaikille muillekin ihmislapsille (4) ja pyhille, jotka tuomme nyt kiitoksemme eteesi Kristus tässä ja kerran uudessa elämässä (5).

Virren nuottiin on lisätty kaksi ”pikkuniekkua” totun lisäksi. Nämä niekut huomasin ensimmäisen kerran vasta ollessani Raudaskylän opistolla jo töissä joskus 1990-luvun loppupuolella. Seuroissa vieraileva, naapurikylältä tullut, Arvi Ruuttunen veisasi ne kirkkaasti ja kauniisti silloisen nuottikuvan sekaan ja jäin sitä seurojen jälkeen ihmettelemään. Kotopuolessa Haavion laitoksen nuottikuvat ohjasivat veisuuta. Kalajokilaaksossa oltiin tässä suhteessa kurittomampia. Ja hyvä niin, tämä perinne on siirtynyt nyt takaisin nuottikuvaan eikä se katoa ihmisten mukana heidän mennessä majoilleen.

SV 227 Mua siipeis suojaan kätke

Seuraavat kaksi virttä, numerot 227 ja 228 tulee käsitellä yhdessä. Ne muodostavat peilikuvan sille, mihin Siionin virsien osalta on sävelten kohdalla totuttu: yhdellä runolla voi olla kaksi sävelmää. Tässä tapauksessa yhdellä sävelmällä on kaksi vaihtoehtoista runoa: entiselleen jätetty (227) ja kielellisesti uudistettu (228).

Mua siiipeis suojaan kätke on seuraliikkeen keskuudessa osattu veisata kokonaan ulkoa. Tämä kertoo sekä vahvasta käyttöperinteestä että sisällöllisestä puhuttelevuudesta. Virsi on muodostunut eräällä tavalla ikoniseksi, pysyväksi, vähän kuin Maamme-laulu. Virsiuudistuksen yhteydessä tietysti lähtökohta on, että kaikki virret pyritään uudistamaan samoilla periaatteilla. Poikkeuksen sääntöön helposti tekevät kuitenkin virren 227 kaltaiset järkäleet. Kun uudistusprosessissa arvioitavaksi tarjottiin tästä virrestä tehtyä uudistettua sanamuotoa, kävi palautteen perusteella hyvin selväksi se, että ”antaa olla entiselläns’ vaan” (kuten Turussa päin sanotaan).

Hallitus päätti, että virsi jää uudistamattomana totuttuun muotoonsa.

SV 228 Suojaasi minut peitä

Jaakko Löytty oli tehnyt virrestä ”Mua siipeis suojaan kätke” uudistetun version, joka siis uhkasi palautua pöytälaatikkoon. Uusilla, käsitettävimmillä ja laajemmilla kielikuvilla uudistettu versio sai kuitenkin uuden mahdollisuuden.

Syyskuussa 2016, aivan uudistuksen ollessa loppumetreillä, Aho­lansaaressa järjestetyssä körttiforumissa kehkeytyi uu­distusta käsittelevässä keskustelussa ehdotus ottaa mukaan myös Löytyn uudistama versio. Tätä ajatusta puolsi pari painavaa näkökohtaa. Ensinnäkin se, että jo nykyisessä muodossaan virsi (227) on kohta 100 vuotta sitten viimeksi uudistettu (1938). Jos Siionin virsissä se jätetään nyt uudistamatta, seuraavan kerran siihen palataan vasta vuosikymmenien kuluttua ja sen uudistaminen on silloin yhä vaikeampaa – tai poisjättäminen todennäköisempää. Siksi uudistajien velvollisuus on uudistaa virsi nyt. Toisen, luovan ja hieman yllättävän idean esitti muistaakseni Kustaa Kujanpää Lapinlahdelta. Hän totesi kompromissiesityksenä, että haittaako se mitään, jos noin lyhyt virsi on kokoelmassa kahtena versiona – uutena ja vanhana.

Mielestäni tämä ajatus oli monellakin tapaa nerokas: se antaa kuvan siitä, mitä uudistuksessa yhden virren kohdalla voi tapahtua. Toisekseen, se mahdollisti myös uudistetun virren mukaan tulon. Ja kolmanneksi, se toimii perusteena tulevaisuudessa arvioida, kumpi virren versioista pysyy elävänä ja käytössä. Tuttu virsi saa näin mahdollisuuden muokkautua käyttäjien käsissä suuntaan, jota ei ole ennalta määritelty.

Mitä muuten tulee kyseisen virren uudistamisen ympärillä käytyyn keskusteluun, se kiteytyi kysymykseen, halutaanko Jeesukselta leikata siivet – tai ainakin kielikuvat Jeesuksen (kanaemon) siivistä. Siionin virsissä on kielikuvia Jeesuksen suojaavista siivistä (SV 30:3, 224:3), vaikka ne olisivatkin tästä virrestä kadonneet.

Itselläni elää vielä monissa yhteyksissä havaintona se, että tätä virttä ulkoa joukolla veisatessa eivät kaikki veisaakaan Haavion laitoksen sanoilla, vaan vielä vanhemmilla Wilhelmi Malmivaaran suomentamilla sanoilla: ”Suojaavat siipes, Jeesus, mun päällen’ levitä”.

Mielenkiintoista on nähdä, mihin suuntaan tämä useina suomennoksina ja uudistuksina levinnyt, vuonna 1866 ensimmäisen kerran (ruotsinkielellä) julkaistu, virsi lähtee muokkautumaan. Seuraavan kerran siihen joudutaan ottamaan kantaa todennäköisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjaa uudistettaessa.

SV 229 Taas päivän kirkas valo

Anders Odheliuksen iltavirsi on Siionin virsien ”raskasta kalustoa”. Se on supistunut vuosisatojen saatossa vain kahdella säkeistöllä nykyiseen muotoonsa. Virren säkeistöt 4 ja 5 ovat kokeneet uudistuksien (Malmivaara, Haavio) eri vaiheissa ilmaisullisesti eniten muutoksia alkuperäiseen tekstiin nähden, mutta näissäkin muutoksissa voi perustellusti nähdä ajatuksen kirkastuneen. Laguksen suomennoksessa (1790) evankeliumia on se, kun ”tuomari on tuttava”. Kaija Pispa laittaa tuhlajaapoikakertomuksen tuomaan saman evankeliumin ”kun isä rientää vastaan /syleillen omaa lastaan…”. 

Tämä iltavirsi sisältää monelle muullekin Siionin virrelle – erityisesti 1700-luvun virsille – tyypillisen ”sielupuheen” kaavan. Virren ensimmäinen säkeistö rakentaa laajan luomakunnan näyttämön – tässä auringon laskun draaman. Sen jälkeen hiljaisuuden koittaessa tila raivataan ihmisen sisällä olevalle oman sielun kehottelulle: ”Vaan, sielu, muista…” (2 säk.). Virren kolmas säkeistö jatkaa puhetta omalle sielulle. Se ei ole yleistä toisille suunnattua varoittelua: ”Siis [sielu] pidä mielessäsi, tulevaa lähtöäsi…”. Virren viides säkeistö johdattaa sielun – ja koko ihmisen – rauhoittumaan Jumalan lupausten äärelle.

Itse olen kokenut Siionin virsien iltavirret samaan aikaan hyvin valoisiksi ja rauhoittaviksi. Niissä on jotakin samaa syvää turvaa kuin mitä lapsi voi kokea vanhemman lukiessa iltasatua, hyräillessä yhteisen iltalaulun ja lausuessaan rukouksen.

SV 230 Sinun luoksesi, Jeesus, nyt tulla suo

Aukusti Oravalan kerrotaan kirjoittaneen tämän iltavirren Vanhan virsikirjan iltavirren (Päivä nyt ehtii ehtoollen, nyt VK 554) sävelmään, mutta runsastavuisempana johtuen sävelmän niekkumäärän kasvusta körttiläisten käytössä.

Sanomaltaan virsi on selkeä ja puhutteleva. Levolle käymisen askareissa ihminen hiljentyy Herransa eteen, tunnustaa päivän rikkomuksensa ja toivoo anteeksiantamusta, jotta voisi olla sekä hengeltään levollinen että saisi fyysisesti levätä. Jokainen nukkumaan meno on myös pieni muistuma kuolemaan nukkumisesta, siitä muistuttaa vielä jokaisen säkeistön lopussa kertautuva pyyntö ”Suo loppu kerran kuolossa autuas.”

Tämä Oravalan virsi tuli vuonna 2005 hyväksyttyyn Siionin virsien lisävihkoon. Se otettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjasta (1986) muuttamattomana. Uudistusprosessissa kirkon virsikirjan kautta Siionin virsiin tulleet virret on pääsääntöisesti jätetty uudistamatta. Perusteluna tässä on vahvimmin se, että virsi on ”lainaa” toisesta kokoelmasta ja sitä ei lähdetä tästä syystä eriyttämään. Omistajuus uudistamiselle on vahvemmin niiden virsien kohdalla, jotka ovat päätyneet Siionin virsien kautta kirkon virsikirjaan.

SV 231 Kuin lintu lentäen

Johan Kahlin 12-säkeistöinen iltavirsi aloitti vuoden 1745 Siionin virsien ehtoo-osaston virret. Jos iltavirsiä leimaa yleensä rauhoittuminen ja valoisuus, tämä Kahlin virsi läpeensä oman sisimmän ruotimista ja velan tuntua, riittämättömyyttä, heikkoutta. Virsi on pituutensa takia ja aiemmin jaettu kahdeksi osaksi. Nykyisissä Siionin virsissä tämän nyt nelisäkeistöisen virren ”jatko-osa” on SV 224 ”Pois pyyhi velkani”. Molemmat virret ovat Mika Nuorvan uudistamia.

Iltavirren tehtävänä on lopulta rauhoittaa. Se antaa sanat puhua päivän kuormat pois mielen päältä. Se antaa sanat sydämen kivulle ja kaipaukselle. Niin tämäkin virsi tekee.

Mieleeni nousee yhdet seurat, jolloin virren viimeinen säkeistö oli pakko veisata, mutta niin tehdessämme ajatukseni eivät lainkaan rauhoittuneet vaan päinvastoin aktivoituivat. Nuo seurat olivat Körttikodilla keskiviikkona 28.9.1994. Olimme aamusta pitäen saaneet uutisia Estonia-laivan kohtalosta ja sadoista kuolonuhreista. Erityisesti (Haavion kokoelman virren 237) viimeinen säkeistö pysäytti: ”Kun ilta ennättää / suo, etten syntiin jää / vaan pahuus päivän myötä / pois riisu ennen yötä, / selkäsi taakse heitä / ja armon mereen peitä.” Virren vaiettua mieleen ei noussut tyyni armon meri, vaan kylmä, syysmyrskyn piiskaava tuhansien ihmisten hauta.

Virren kirjoittajan, Johan Kahlin, kohtalo oli myös karu. Hän hukkui 25-vuotinaana, syysmyrskyssä 6.9.1746 Tukholman edustalla (Sandhamn) 248 vuotta ennen Estoniaa. Jälkeensä hän jätti mittavan määrän ihmisen sielunliikkeitä kuvaavaa kestävää virsirunoutta. 

Jukka Hautala