Siionin virret 1-3

1 Seisomme ovellasi 

Siionin virsien ensimmäinen virsi on Martti Rautasen (1845-1926), Inkerinmaalla syntyneen ja Namibiassa kuolleen lähetyssaarnaajan, ndongan kielellä runoilema. Kaija Pispa on virren suomentanut, ja Siionin virsien lisävihkoon virsi tuli mukaan vuonna 2005. Virsi muistetaan Haapajärven herättäjäjuhlien (2013) tunnusvirtenä.

Sisällöltään virsi sopii Siionin virsien ensimmäiseksi virreksi, samalla siis osaston ”Ikävä” avausvirreksi. Virren sävy on kaipaava ja pyytävä. Varsinkin ensimmäisen säkeistön sanoitus on hyvin visuaalinen, se luo kuvan ovesta ja kolkuttavasta lapsesta. Virren kokonaisuus asettaa veisaajan anovaan asemaan, turvallista, luotettavaa vanhempaa odottamaan. Virressä puhuttelemme Jumalaa suoraan sinuna, Isänä, kuin lapset.

Tässä virressä veisaaja – rukoilija – myös asettuu joukkoon: me seisomme, luotamme, olemme vajavaiset. Kuka on virren me? Koska virren rukous muuttuu eläväksi aina kullekin rukoilijalle erikseen ja aina jossakin tietyssä tilanteessa, me ovella kolkuttajat olemme varmasti milloin mitäkin. Usein juuri sillä hetkellä koolla oleva veisaajajoukko, mutta myös kirkko, kristikunta, perhe, rukoilijan läheiset.

2 Käy kohti isänmaatansa

Tämä virsi julkaistiin tuntemattoman tekijän (mahdollisesti Henrik Renqvist) sepittämänä arkkivirtenä 1827, ja myöhemmin liitettiin Halullisten sielujen hengellisiin lauluihin. Wilhelmi Malmivaara uudisti virren, mutta kaikki 26 säkeistöä säilyivät. Vuoden 1935 Siionin virsien painoksessa tämä pitkä virsi on pilkottu erillisiksi virsiksi 100 (8 säkeistöä), 100a (7 säkeistöä), 100b (5 säkeistöä) ja 100c (6 säkeistöä). Nykyisessä Siionin virsien kokoelmassa tuosta alkuperäisestä virrestä on tämän virren lisäksi peräisin virsi 119 (Luo Jeesuksen me riennämme).

Virsi kertoo kristityn koti-ikävästä. Säkeistöissä 1-5 kuvataan matkanteon vaikeuksia ja vaaroja. Säkeistöissä 6-9 käännytään Jeesuksen puoleen, ja viimeiset säkeistöt 10-11 luovat näköalan perillepääsyyn, matkan vaivoista taivaaseen. Virsi on rukousta alusta loppuun.

Joskus veisatessani olen miettinyt, miten veisaaja-minä asemoituu virren maisemaan. Alun vaelluskuvastossa puhutaan ”heistä”: ”kotinsa he tietävät saavansa tuolla puolen” ja ”vihollisia on heitä vaivaamassa”. Veisaaja on ikään kuin tarkkailija. Tähän tulee muutos säkeistössä 6-10, kun veisaaja rukoilee, ja pyytää päästä muiden kanssa tietä kulkemaan ja apua matkantekoon. Viimeisessä säkeistössä taas vaatimattomasti tarkkaillaan, kuinka Herra hoitaa ”heitä”, ja nämä toiset vie asuntoihin ihaniin, Karitsan häihin iäisiin. ”Meitä” perillä ei vielä nähdä, vaan pyydetään: ”myös meitä saata sinne”.



3 Uutta aikaa autuasta 

Tämä virsi ilmestyi jo ensimmäisessä herrnhutilaisessa Siionin virsien painoksessa (Sions Sånger, första samlingen) Tukholmassa 1743. Virren tekijä, Jonas Hellman, oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin. Hellman oli pappi, syntynyt Nyköpingissä vuonna 1697. Hän oli mukana tuon ajan hengellisessä liikehdinnässä. Ensin hän liittyi pietisteihin, ja toimi tunnetun pietistisaarnaaja Eric Tollstadiuksen apulaisena, mutta kääntyi pian tätä vastaan. Hän luopui pappisvirastaan vuonna 1735. Vaikean sairauden jälkeen hän liittyi herrnhutilaisiin 1730-luvun lopulla, ja ehti vielä saada pappisvirkansa takaisin ennen kuolemaansa. Siionin virsissä on kuusi Hellmanin virttä. Käsittääkseni hänen virtensä eivät ole säilyneet missään ruotsinkielisessä virsiperinteessä. Suomen kirkon virsikirjassakaan Hellmanin virsiä ei ole, enkä ole varma, onko herätysliikkeillämme herännäisyyttä lukuunottamatta käytössä Hellmanin virsiä.

Ehkä hänen virsiensä sävy on sopinut parhaiten heränneiden mielenmaailmaan. "Jonas Hellmanin virsituotannossa kuvastuu jotakin (…) epäonnistumisien aiheuttamasta sisäisestä ahdistuksesta ja hädästä. Mutta siinä on myös köyhän syntisen kiivailua heikon syntisen puolesta; niiden puolesta, jotka ovat joutuneet parannuksessa ja uskossa onnistuneitten ihmisten painostuksen alaisiksi." (Tutustumme Siionin virsiin, toim. Minna Saarelma-Maunumaa, 1993, s. 21)

Virsi 3 on lyhyt, ytimekäs virsi. Kun nyt olen edellisissä virsissä kiinnittänyt huomiota persoonapronominien käyttöön, niin tässä virressä nimenomaan veisaaja itse ja yksin puhuu. Tämän virren maailmassa on vain "minä" ja Jeesus.

Ensimmäisessä säkeistössä toivotaan, että osattaisiin lakata luottamasta omaan voimaan, ja turvattaisiin sen sijaan Jeesuksen. Toisessa pyydetään Jeesukselta ”että heikko usko kestäisi”. Kolmannessa viitataan Markuksen evankeliumiin (Mark. 9:22-25), missä Jeesus ajaa saastaisen hengen pojasta. Pojan isä pyytää Jeesukselta apua, jos tämä jotain voi, Jeesus vastaa, että kaikki on mahdollista sille joka uskoo. Pojan isä huutaa: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Ja Jeesus parantaa pojan. Virsi antaa rukoilijalle tilaisuuden samastua tuohon Markuksen evankeliumin mainitsemaan isään, joka luottaa, kamppailee uskon kanssa, ja toivoo. Virsikin päättyy toivoon. Alussa odotettiin uutta aikaa, ja lopuksi ”uuden päivän ensi säteen kohta lohdukseni saan”.


Keskustelun ja virsien pohdinnan virittelyksi:
- Mihin tilanteisin virsi mielestäsi sopii? Onko eroa siinä, miten virsi toimii yksin luettuna tai joukolla koolla ollessa, esimerkiksi seuroissa veisatessa?
- Jos tunnet virren ennestään, onko sinulla siitä muistoja?


Hanna Tuura