Siionin virret 184-189

Nyt alkavat uudistetussa kirjassa osaston Juhla -virret!

SIIONIN VIRSI 184 Ääni huutaa: Erämaahan

Jouko Ikolan kirjoittama virsiteksti on rohkaiseva ja lennokas! Jotain uutta on selvästi alkamassa. Jeesusta odotetaan. Virsi sanoittaa adventin aikaa. Se sisältää paitsi kehotuksen rohkeuteen, myös itsetutkistelua siitä, miten ihminen on keskeneräinen. Vapahtajan tuloa odotellessa oma elämä näyttäytyy surkeana keskeneräisyytenä. Ihminen on vain ahne, ylpeä, kaunainen. Ja sittenkin – hän odottaa ja toivoo, että Vapahtaja tulee ja muuttaa sisäisen erämaan ja saa meidät antautumaan Jumalan hoitoon kokonaan. Siinä on pelastus, ei omavanhurskaudessa eikä omissa yrityksissä, jotka valuvat hiekkaan. Kaikki saa täyttymyksensä Hänessä, jota odotamme adventtina tulevaksi. Virressä on kauniita kielikuvia ja sanoja, jotka ainakin virsitekstiin tottunut lukee ja ihastuu. Ja niin se saakin olla. Ei virren tarvitse olla selkokielinen. Kaikessa vaikeudessaankin se on kaunis ja sitä voidaan opetella ymmärtämään ja miettiä koko eliniän. Virsi hoitaa meitä sellaisenaan, vaikka se ei avaudu aivan helposti. Sen merkityksellisyys on kenties muussa kuin vajavaisen ihmisen täydellisessä ymmärryksessä.

SIIONIN VIRSI 185 Nyt meitä kutsutaan

Jouluvirsi 185 on savolainen säveltoisinto. Virsi lähtee toteamuksesta: ”Nyt meitä kutsutaan, joulua juhlimaan”. Joulua lähdetään virressä juhlimaan juoksemalla: ”Siis lähde matkaan, juokse Jeesuksen seimen luokse”. Niin suuri ilo on joulu tässä vanhassa Achreniuksen kirjoittamassa virressä vuodelta 1769. Enkelit tuovat ensin viestin vapaudesta ja ilosta, jonka voimalla he sysäävät sivuun arjen ja sen kurjuuden. Jeesus saa luvan syntyä meissä joka joulu. Hän voi taivuttaa seuraamaan itseään, mutta tekee sen lempeästi. Hän on suloinen lapsi, kuten virren kolmannessa säkeistössä todetaan. Virren ovat Achreniuksen jälkeen muokanneet Wilhelmi Malmivaara, Herkko Kivekäs ja Leena Ravantti viimeisimpänä, vuonna 2011. Jouluna juhlitaan lasten lailla.

SIIONIN VIRSI 186 Nyt kokoon vanhat, nuoret, joutukaamme

ja SIIONIN VIRSI 188 Nyt kapaloidaan kaikkein vaatettajaa

”Nyt kokoon, vanhat, nuoret joutukaamme ” ja ”Nyt kapaloidaan kaikkein vaatettajaa” on Lilliehöökin teksti, joka on kaikkiin Siionin virsien laitoksiin uudistettu aikanaan. Nämä virret olivat ensimmäisessä Siionin virsikirjassa yksi 17-säkeistöinen virsi, mutta Lilliehöökin alkuperäinen teksti on ollut jopa 21-säkeistöinen. Kummassakin näissä virsissä on jotain sellaista iloa, kepeyttä ja riemua, että se ei ole Siionin virsille ollenkaan tavanomaista, mutta kyllä se on virkistävää! Virren 188 viimeisessä säkeistössä tulee leppoisa joulukuva silmien eteen, kun säkeistössä veisataan:” Seimessä lepää rakas Jeesuksemme, siksipä kiitosta nyt veisailemme:”. Virren neljäs säkeistö toteaa Jaakko Haavion mukaan kauniisti, että ”ei kukaan pelätä voi pienokaista, ei ujostella köyhää lapsukaista”. Laguksen ensimmäisessä suomennoksessa tämä teksti oli muodossa: ”Näin lapsukaiseks syntyi Jumalamme, ettemme pelkäis olla iloissamme”. Sisällöltään siinä on näin myös hieman eri viesti kuin Haaviolla eli nykyisessä versiossa. Virret 186 ja 188 ovat ylistystä siitä, että pienestä on esikuvaksi isolle.   

SIIONIN VIRSI 187 Armon lapset, kokoontukaa

Arkkivirsi 187 on sekin Siionin virsien osastossa Juhla. Sekin on arkkivirsi, joka on talletettu ”Zionin Lasten Uudet Hengelliset Joulu-Wirret” -nimellä ja julkaistu Turussa 1786. Tässä virressä on kuultavissa uudistuksien jälkeenkin oikea Jeesus-lapsen aito itku ja joulun tuntu, toteaa virrestä Maunumaa.[1] Virsi haluaa rohkaista ja herkistää kaikki ikävöivät ja ahdistetut Jeesus-ystävän seimen äärelle kiittämään ja veisaamaan. Jeesusta puhutellaan ”Poika, Herra maan ja taivaan, ystävämme ylhäinen”. Hän on myös virren mukaan paitsi ystävä, Vapahtaja, Jeesus-lapsi, auttaja ja vapaudenjulistaja. Jeesuksen syntymä on kristikunnan suuria ilonaiheita, mikä tunnelma kirkkaasti välittyykin tästä virrestä. Virsi päättyy toiveeseen saada veisata jouluvirsi kerran taivaassa.[2]

Jeesus ihmisten ystävänä liittää meidät toinen toisiimme ja itseensä. Hänen armostaan ja rakkautensa varassa pääsemme taivaaseen, mutta meidän tulee rukoilla myös toistemme puolesta. Uskon kestävyys ja uskon tiellä vaeltaminen on loppumaton rukousaihe näissä virsissä, missä Jeesus ilmaistaan ihmisten yhteisenä ystävänä.

SIIONIN VIRSI 189 Pyhä kirkkaus, autuas aamumme koi

Tämäkin jouluvirsi on Lilliehöökin teksti. Lilliehöök on kirjoittanut kauniin kepeitä jouluisia virsiä jopa näin monta! Hän, joka oli Ruotsin vallan aikana laivaston upseeri, siis sotilas, oli myös herkkä runoilija ja jopa romanttisesti lapsellinen. Liekö tähän myös vaikuttanut se, että hän eli kovin karuina aikoina, jolloin maassa oli nälänhätää, katovuosia ja kurjuutta yllin kyllin. 1600-luvun loppu oli sellaista, että sodittiin ja kärsittiin, kuoltiin ja pelättiin. Juuri siksikin tuntuu kummalliselta, että näin kauniita jouluvirsiä on sittenkin tuolloin tehty. Tässä virressä liikutaan Betlehemin seimeltä Getsemaneen, sillä viimeisessä säkeistössä kuvataan Jeesuksen olevan lohdutus ja tie murheellisille. Virsi päättyy kauniiseen ajatukseen kristitystä rauhanpuolustajana.

---

[1] Maunumaa 1990, 88-89.

[2] Siionin virsi 187.

Siionin virret 178-183

On uljasta, että Siionin virsissä on Oikeus-osasto. Vanhurskaan Jumalan toimenkuvaan jo VT:n mukaankin kuului rauhan ja oikeuden vaaliminen maan päällä. Eikä pelkästään vaaliminen, vaan myös vaatiminen. Myös Jeesuksen toiminnassa oli tärkeänä säikeenä oikeudenmukaisuuden toteutuminen ihmisten kesken. Siksi on oikein, että Oikeus on saanut oman osastonsa Siionin virsissä.

Siionin virret ovat taisteluvirsiä. Niissä perätään, ei pelkästään omia, vaan myös toisten oikeuksia. Niissä kysellään lapsen oikeutta taivasten valtakuntaan, niin kuin Ukko-Paavo sen ilmaisi. Niissä ollaan köyhän ja turvattoman puolella. Ollaan jopa huolissaan ilmastonmuutoksesta, jos tarkkaan luemme tekstit. Veisuun tahti ja hengitys on rauhallista, mutta päättäväistä: me emme anna periksi. Me taistelemme.

SV 178, Me tänään hätäilemme

Tämä Jouko Ikolan teksti oli alun perin viisi säkeistöinen ja siinä oli vahva isänmaallinen klangi. Virsi oli vaarassa pudota uudistuksessa pois, sillä ainakin tekstijaostossa pelättiin sen käyttöä äärinationalistisissa tarkoituksissa. Onneksi joku huomasi virren pitävän sisällään myös paikkaansa etsivän hätääntyneen ihmisen näkökulman. Kun virttä lyhennettiin, niin tämä korostus tuli paremmin esiin. Jouko hyväksyi tällaisen tiivistyksen.

Esittelin virttä joskus Turun Varissuon seuroissa. Varissuo on erittäin monikansallinen kaupunginosa. Siksi seuroissa oli sillä kertaa paikalla Lähi-idästä peräisin oleva perhe. Heidän läsnäolonsa auttoi ymmärtämään tämän virren sisältöä, kun sitä yhdessä veisasimme: ”keskellä muutosta etsimme rukousta, kivulle sanoja”. Kerttu Vihantola tulikin siellä ääneen lausuneeksi, että tämä virsi on tästä lähtien sitten Varissuon virsi.

Muuttuvien aikojen keskellä virsi kokoaa yhteen meidän huolemme, jaksamattomuutemme, juurettomuutemme ja kipumme. Virressä pyydetään toivoa ja uskallusta työhön ja huomiseen rohkeaa luottamusta. Myös läheisille pyydetään siunausta. Kyselevällä mielellä tässä veisataan. Ja hyvä on meidän yhdessä niin tehdä.

SV 179, Herra, kuule niiden huuto

Minulta ilmestyy ensi kesänä kirja, jossa kerron tarkemmin laulujeni syntytarinoita. Tämän virren myös esittelen siinä. En siis käsittele nyt sen syntyä, vaan puhun muuten sen sisällöstä ja sävelestä.

Tämä on rukous kaukana kotoa olevien puolesta. Keitä he ovat? Merimiehiä, ulkomailla työskenteleviä, matkailijoita, omasta maastaan paenneita, turvapaikanhakijoita, vain muutamia mainitakseni. Virren kollektiivinen me-veisaaja rukoilee heidän puolestaan. Samalla veisaaja kyselee omaa tehtäväänsä näiden kaukana kotoa olevien rinnalla. Jopa omaa ennakkoluuloa ja ylpeyttä ollaan valmiita koulimaan niin, että sitoudumme kaikista köyhimpiin ja heidän oikeuksiensa toteuttamiseen. Virsi on muista huolta kantava ja itseä kohtaan ankara. Sopii tähän kuluvaan paaston aikaan. 

Virren melodia pitää sisällään monta mutkaa, niekkua ja hyppäystä. Sen ääniala on laaja, oktaavi ja terssi, ja vaatii veisaajalta paljon. Pahoittelen sävelen osalta virren vaikeutta. Itsellenikin siinä on yksi vaikea kohta, nimittäin lopetus. Virren toiseksi viimeinen sävel on Ais, eli korotettu A. Usein veisatessani sitä itsekseni ilman säestystä, niin kuin körttivirttä pruukataan tehdä, veisaan tuon johtosävelen vahingossa matalana, eli A:na. Joskus teen sen jopa tahallani, kuin kokeillakseni, kuinka matalalle veisaamalla pääsee. Asia ei ole vakava, varsinkin jos sen tekee itsekseen. Se ei haittaa yhteistä veisuuta.

Veisaamalla pääsee siis alas. Tässä on minulle tämän virren opetus tänä paastonaikana. Matalin paikka maailmassa on Kuollut meri. Sen alemmaksi ei ihminen maan päällä pääse. Siellä on alatien kulkijan ”hyvä” olla. Siionin virret kulkevat Pyhän maan pinnanmuotoja myöten. Tässä virressä käydään matalalla, mutta myös korkealla, melkein Siionin vuoren korkeudella. Kiipeilyhommaa.

SV 180, Suo, Jeesus, hellä mieli

Lempeän miehen lempeä virsi, näin ajattelen tästä Jaakko Haavion tekstistä. Kuinkahan monta kertaa olen veisannut tätä virttä Turussa, opistolla ja muutenkin? Nimittäin, siellä erityisen paljon pidetään näistä Haavion virsistä. Se on ymmärrettävää, kun hän suurimman osan elämästään vaikutti nimenomaan Turun seudulla. Haavion takia ajattelen Turusta lempeästi, vaikka me tamperelaiset usein heitä kiusoittelemmekin.

Haavio oli ns. asevelipappi, joka sodasta tuomisena toi matalakirkollisuuden. Kirkko laskeutui kansan pariin sotien jälkeen. Syntyi mm. seurakuntien diakoniatyö ja perheneuvonta. Enää ei kirkko tahtonut nousta korokkeelle, vaan palvella ruohonjuuritasolla, asian lyhyesti ilmaistakseni. Ei ole itsestään selvää, että siinä olisi aina hyvin onnistuttu, mutta Haavion myötä oli ainakin yritystä siihen suuntaan.

Joskus olen ajatellut, että Haavio keksi virsilyriikkaamme hellyyden ja vastuun ottamisen sanat ja kieliopin. Tietenkin on muita runoilijoita, jotka tätä taitoa ovat jalostaneet, mutta Haavio oli mielestäni pioneeri. Hän sanoitti oman aikansa kielelle kultaisen säännön ja rakkauden kaksoiskäskyn. Tämä virsi on Haavion teologian prototyyppi. Tässä ei mestaroida, vaan kilvoitellaan, että Jumalan rauha virtaisi meidän kauttamme lähimmäisiimme.

SV 181, Tuuli työntää kulkijaa

Tästäkin virrestä on tarkempi syntytarina kesällä ilmestyvässä kirjassani. En siis käsittele tämän virren alkuvaiheita, vaan sen myöhempiä vaiheita.

Olimme lähdössä Senegaliin lähetyksen hommiin, kun tein tämän virren. Siinä pohdiskelin lähdön edellä motivaatiotani lähtemiseen. Enkä arvannut, että törmään erääseen kohtaan tekstissä myöhemmin Senegalissa. Nimittäin, toisen säkeistön maan suolana olemisen idea tuli tyrmäävästi eteeni Senegalin maisemissa.

Siellä ”suola kukkii ja kukoistaa”, näin sanotaan paikallisen sananlaskun mukaan. Asuimme alueella, joka on hyvin matalaa ja lähellä meriveden korkeutta. Pohjavesi on useimmiten erittäin suolaista, ja se nostaa suolan maan pinnalle. Usein näki talojen seinissä suolan kuvioittamia ”kukkasia”. Suola oli erittäin voimakas, sitä ei betonikaan estänyt nousemasta ylös. Ammoisista ajoista karavaanit ovat hakeneet suolaa tältä alueelta kaukaisiinkin paikkoihin. Suola on ollut kauppatavaraa. Se on vaurauden merkki paikallisille.

Tätä virttä tehdessäni ajattelin Jeesuksen vertauksen maan suolasta tarkoittavan maustamista, niin kuin ruoka suolataan sopivan makuiseksi. En tiennyt silloin vielä, että maan suolana oleminen on paljon mullistavampaa ja voimakkaampaa, kuin tuo makuna oleminen. Jeesus kaikesta päättäen itse näki suolan voiman Kuolleen meren alueella, ei hän pelkästä mausta voinut puhua. 

Eli, maan suolana oleminen tarkoittaa sitä, että väkevästi nousee betoninkin läpi, kukkii ja kukoistaa. Tämä on radikaali evankeliumi itsensä likoon panemisesta!

SV 182, Jos katseemme nostamme kaivaten

Jukka Hautalan teksti klonksuttaa jylhästi hyvää sanomaa. Kolke tulee siitä, että se poikkeaa normaalista virsilyriikasta loppusoinnuttomuudellaan. Tämä riisuttu runopuku sopii virren sisältöön erinomaisesti. Virsi on vapautuksen huokaus ja luomakunnan ääni täällä pimeässä maailmassa. Tätä veisaamalla löytää eksyvä tien ja toivon.

Virren toisintosävelmä on vanhaa mallia. Edellisissä Siionin virsissä niekkuista sävelmää oli hiukan oiottu ja näin yritetty saada sitä ”kirkkokelpoiseksi”. Onneksi nyt kokoelmaan on otettu tämä sävelmämuoto vanhoine koristeineen. Ajattelen, että vanhan ajan käsityöperinne ylsi virsisävelmiinkin. Ne koristeltiin talonpoikaiseen tapaan. Ne olivat käyttöesineitä, kuten saman ajan penkit, kaapit ja pöydät. Niiden kulmat pyöristettiin ja varustettiin sopivin koristein. Samoin tehtiin virsille. Jotta niitä saattoi käyttää säestyksettömässä veisuussa, piti niiden olla rytmikkäitä ja kulmista pyöreitä. Niekut ja tauot tekivät virsistä arkisia käyttöesineitä. 

Myös sävelmän duurimeiningissä on jotain fanfaarinomaista, ylentävää. Sävelmähän esiintyy myös virressä 45, ”Ah vuodata, Herra jo Henkesi”. Hienoa, että melodia on kahdessa Siionin virressä. Opin sävelmän näine vanhoine niekkuineen jo lapsena Namibiassa. Lähetyssaarnaaja Heikki Saari oli kääntänyt satakunta Siionin virttä ndongan kielelle ambolaisten veisattavaksi. Sanoja en lapsena ymmärtänyt, mutta sävelmä iski sydämeen lähtemättömän jäljen.

Nyt nämä sanat ja tämä lapsena opittu sävelmä yhdistyvät yhdeksi kokonaisuudeksi. Kun veisaan: ”Voi ihmisten kasvoilta tunnistaa / värit vaaleat, tummat ja mustat”, niin palaan lapsuuteni maisemiin. Saviseinäinen kirkko ääriään myöten moniäänisesti veisaavia ihmisiä soi mielessäni edelleen. Siinä soi vapautuksen huokaus ja luomakunnan ääni edelleen.

SV 183, Sävyisä Paimenemme

Tämän virren kohdalla voisi kopioida lähes samat ajatukset, kuin kirjoitin SV 180:sta. Sama sävyisyys ja lempeys tässäkin. Nostan kuitenkin tämän tekstin toisesta säkeistöstä esille avoimin silmin avaralle katsomisen teeman. 

Siionin virsiä on moitittu siitä, että ne mustasukkaisesti vaalivat vain syntisen ja Syntisten Ystävän suhdetta, niin ettei niihin mahdu muita näkökulmia. Näin ehkä aiemmin olikin. Yksilön pelastusahdistus oli se ensimmäinen aihe, jota virsissä käsiteltiin. Se on pietismin peruja virsilyriikassamme. 1700-luvun herrnhutilaisissa virsissä rohkeasti sinuteltiin Jumalaa, sitä ennen oli tarvittu välimiehiksi kirkon auktoriteettia. Sitä perua on kaiketi vanhojen Siionin virsien yksilökeskeiset painotukset, jotka joskus saivat aika tunteellisia ja liioitteleviakin muotoja.  

Wilhelmi Malmivaara hiukan raikasti virsiä omassa toimitustyössään. Hän poisti liiat veren roiskeet ja morsiusmystiikan kummallisuudet. Mutta silti tuonkin ajan virsissä oli ykkösteemana yksilön kilvoitus ja parannuksen tekeminen. Jaakko Haavio toi Siionin virsiin uuden tulokulman. Hän ei enää ollut niin huolissaan omasta puolestaan, vaan enemmänkin lähimmäisestä. Hän toi virsiin palvelun ja lähetyksen näköalat. Haavion Siionin vuorelta näkee kauas, kun katsoo avoimin silmin. Sieltä ”laumaasi tarkkailemme, se mittaamaton on”.

Avoimin silmin katsominen on tässä ajassa tärkeä ominaisuus. Täytyy nähdä syyt, että ymmärtää seuraukset. Täytyy kulkea silmät avoinna, että näkee, minne mennä. Kristityiltä vaaditaan aivan erityistä näkökykyä, että voisi tuoda merkitystä tämän päivän merkityksettömyyteen.

Jaakko Löytty

Siionin virret 172-177

SV 172 Isämme, pyhitetty nyt olkoon nimesi

Jos etsit sitä virttä, jonka voisi veisata ystävän tai sukulaisen nimipäivänä, niin tässä se on!

Virressä tosin puhutaan vain Jeesuksen ja Kristuksen nimestä. Virsi sopisi siis yhtä hyvin osastoon Juhla, uudenvuodenvirsien kohdalle. Uudenvuodenpäivähän on Jeesuksen nimen päivä. Mutta perinteisesti tätä on tosiaan veisattu nimipäiväonnitteluna. Tätä on hyvä veisata myös sellaisen, jolla ei ole virallista nimipäivää kalenterissa.

Ajatuksena on hieman nurinkurisesti muistaa nimipäiväsankaria muistuttamalla, että kaiken hyvän ja kauniin lähde on Jumala, hänen nimensä ja kunniansa on kristityn ensisijainen kiitoksen ja ylistyksen kohde. Jeesuksen nimeen tukeutumalla voi myös karkottaa sielunvihollisen hyökkäykset. Meidäthän kastetaan ja haudataan ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä”, sekä seurakunta kokoontuu aina Kolmiyhteisen Jumalan nimessä:

näin varmistetaan, että osallistujat tietävät, missä ollaan.

Samalla virrenveisaaja pyytää kuitenkin, että Jumala pyhittäisi myös tämän kyseisen päivä, nimipäivän, ja että me osaisimme toimia Herran kunniaksi nimipäivänä(kin).  Lopuksi luodaan katse kristityn elämän päämäärään, taivaaseen, jossa ”todistajain pilvi” ylistää Herran nimeä ikuisesti. Sinne toivotaan yhdessä päästävän samaan joukkoon.

Hyvää nimipäivää itse kullekin, kun se koittaa!

SV 173 Kun synnyin tänne maailmaan

Jos edellinen oli nimipäivävirsi, niin tässä on selvästi ja vastaansanomattomasti syntymäpäivävirsi.

Hauska on huomata virrentekijän hieman horjuva kasteteologia: jo syntymä liittää elämän kirjaan. Elämän kirja on se pelastettujen luettelo, jota viimeisellä tuomiolla luetaan (Ilm. 21: 11-12). Itse asiassa kirkkomme opettaa, että kaste on pelastusteko, armonväline, taivaan perilliseksi tulemisen sakramentti. Virsi siis olettaa, että jokainen veisaaja on kastettu heti syntymänsä jälkeen ja näin tullut osaksi pelastuksen salaisuutta.

Ensimmäisen säkeistön sanoitus kertookin enemmän kirjoitusajankohdastaan ja yhtenäiskulttuurista: kaikki evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet kastettiin lapsena, heti syntymän jälkeen. Aikuisena ei varmaankaan kastettu juuri ketään. Oikeus olla kuulumatta mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan oli tullut lakiin vasta viisi vuotta ennen virren kirjoittamista.

Kun tekstiä lukee tarkemmin, ei virrentekijä ehkä kuitenkaan tarkoita tuota pelastettujen luetteloa, vaan jokaisen ihmisen omaa, henkilökohtaista, kuvitteellista elämän kirjaa. Siihen näkymätön elämäkerturi piirtää merkinnät eri elämän merkkipaalujen kohdalle, ja merkitsee myös, miten on elämäänsä elänyt. En voi välttää mielleyhtymää joululauluun, joka pelottelee lapsia olemaan kilttejä tai muuten lahjat jäävät saamatta: 

”Ei itkeä saa, ei meluta saa,

joku voi tulla ikkunan taa.
Joulupukki matkaan jo käy.

Nyt nimien kirjaan merkitään taas:

tuhma vai kiltti, ajatelkaas!

Joulupukki matkaan jo käy.

Taas pienet tontut liikkuu ja muistiin merkitsee,
niin joulupukki tietää saa, kuka lahjat ansaitsee.
Siis: Ei itkeä saa, ei meluta saa,

sopu on paljon mukavampaa.

Joulupukki matkaan jo käy.”

Hieman sellainen on myös Ilmestyskirjan Elämän kirja, jonka mukaan jokainen tuomitaan tekojensa mukaan.

Tässä syntymäpäivävirressä taas päivänsankarin elämän kirja kertoo ”Herran laupeudesta”, Jumalan hyvyydestä ja huolenpidosta, Jumalan armosta ja avusta. Luoja on lahjoittanut ruoan ja juoman, vaatteet ja kengät, läheiset ja rakkaat ihmiset, antanut voimia kohdata kunkin päivän vaikeudet ja haasteet. Lopussa pyydetään, että jos kirjaan on tullut merkintöjä pahoista teoista, ne annettaisiin anteeksi ja pyyhittäisiin pois, jotta uusi ja rehellinen elämä voisi alkaa.

Kaikesta tästä onkin syytä kiittää ja iloita.

SV 174 Oi Herra, koti rakenna

Siionin virsien perhevirsistä tässä on hää- tai vihkivirsi. Aiempaa versiota on kuitenkin veisattu myös esimerkiksi omissa sinkkukotini tupaantuliaisseuroissa ja hyvin se toimi siinäkin yhteydessä. Ja toimii edelleen.

Vaikka virsi varmasti on alunperin tarkoitettu juurikin hääseuroissa veisattavaksi, sopii se kaikkiin muihinkin perheen ja kodin juhliin. Eikä vain parien vaan myös asuinyhteisöihin ja yksinelävien koteihin. Vaikka virren ensimmäisen säkeistön sanat ”sanasi siunaamille” on monikko, voi virsi koskettaa myös yksinelävää ja sopia paitsi avioliiton solmimiseen/siunaamiseen myös kodinsiunaamistoimitukseen.

Monissa perhevirsissä esiintyy ylenpalttista rakkautta ja onnellisuutta, josta aviopari iloitsee ja kiittää mutta joka kuitenkin arjen tullessa joutuu koetukselle. Tämä johtuu siitä, että hää- ja perhevirret on usein tehty sitä laulavan parin tai perheen näkökulmaan ilon ja kiitoksen hetkiin. Tämä virsi on kuitenkin vieraiden, sukulaisten ja ystävien veisaama virsi kodille, sen asukkaille ja perustajille. Se on ystäväkansan siunauksen toivotus.

Sitä kuunnellessa ja veisatessa ei tule olo, että elämän rosoja tai vaikeuksia peiteltäisiin tai perhe-elämää idealisoitaisiin, vaan myönnetään, ettei aina ole helppoa. Mutta noihin vaikeisiinkin hetkiin ja aikoihin voi pyytää Jumalan varjelusta, suojelusta ja voimaa kohdata hankaluudet. Toisessa säkeistössä pyydetään ”anna heille siunaus… ja halu toista auttaa”. Tahtoahan perhe-elämässä yleensä vaaditaan enemmän kuin tunnetta, tahtoa sitoutua ja kantaa vastuuta valinnoistaan, vastuuta heistä, jotka on elämään annettu.

Erityisen liikuttava on mielestäni kolmannen säkeistön kuva Kristuksesta murtamassa leipää samassa pöydässä arkisen hernekeiton äärellä – vaikka varsinainen voima tahtomiseen haetaankin alttarin äärestä, sakramentista. Sama arkinen hernekeitto laajenee myös ystävien ja seurakansan kanssa nautittavaksi, yhteiseksi Jumalan kansan juhlaksi. Ja lopulta päästään taivaalliseen kotiin, taivaallista juhlaa viettämään koko Jumalan perheväen kesken.

SV 175 Herra, siunaa kotia

Virsi oli vastikään Tampereen herättäjäjuhlien tunnusvirsi ja se on jo yli 10 vuoden ajan veisattu juhlien päätösseurojen alkaessa. Silloinen yleissihteeri Alpo Järvi valitsi virren lasten veisattavaksi ns. kapulanvaihdon yhteydessä ennen päätösseurojen ensimmäistä puhetta. Lapset on kutsuttu juhlakentältä kuorokatokseen ensin harjoittelemaan 15 min ennen seurojen alkua ja sitten he ovat kajauttaneet sen juhlakansalle ennen ensimmäistä seurapuhetta. Siitä on tullut ilmeisen rakas monelle juhlavieraalle ja virsien veisaajalle.

Vasta vähän aikaa sitten tajusin, mitä ensimmäisen säkeistön toisessa pyynnössä sanotaan: ”Varjele nyt vaaroista.” Olin koko ajan lukenut ja veisannut ”vaaroissa”. Ajatushan on silloin aivan eri!

Kun pyydetään varjelemaan ”vaaroiSSA”, ajatellaan, että erilaisia haasteita ja jopa vaaroja tulee, niitä ei voi välttää, mutta Jumala voi olla niissäkin tilanteissa läsnä ja varjella.

Kun taas pyydetään varjelemaan ”vaaroiSTA”, pyydetään, ettei hankaluuksia ja vaikeita aikoja tulisi ollenkaan.

En tiedä, kumpi ajatus on parempi. Toinen on minusta realistisempi.

Toisen ja kolmannen säkeistön pyynnöt ovat sitten kyllä vähintäänkin realistiset, ja hyvä niin. Onneksi niissä toistuu sama kertosäemäinen pyyntö ”ole läsnä päivin, öin, hyvä Jumalamme”. Muutoin virren sanoma voisi olla vähän turhankin väsynyt ja vaikea käsittää, miksi se on juuri lasten veisattava virsi. Neljännessä on kaunis lopetus, joka sitoo yhteen kertosäkeen ja koko virren toisiinsa. Aikuiset usein haluavat kietoa lapset pumpuliin ja suojella kaikelta pahalta – tällöin käy helposti niin, että lapsille ei anneta välineitä käsitellä elämässä väistämättä jossain vaiheessa eteen tulevia vaikeuksia ja hankaluuksia. Tämän virren opettelu ja veisaaminen yhdessä koko herättäjäjuhlakansalle antaa ehkä sellaisen viestin, että Jumala ei ole vain hyvien ja juhlahetkien Jumala, vaan lähestyttävissä vaikeissa ja ikävissä tilanteissa.

Ihminen haluaa tuntea Jumalan läsnäolon elämässään, tunteen turvassa ja suojassa olemisesta, siitä, että kaikki on hyvin. Ettei ole mittään hättää.

SV 176 Saavu Kristus, Vapahtaja

Leena-Marja Renko sai tehtäväkseen uudistaa Lars T. Nybergin virren Jeesus Kristus, sankarimme (Sv 62). Hän uudistikin sen, mutta sen valmistuttua todettiin, että uusi versio ei enää aivan vastannut alkuperäistä sanoitusta. Se oli kuitenkin muuten erinomainen virsiruno. Niinpä päätettiin pyytää Jaro Julkusta muokkaamaan alkuperäinen virsi varovaisemmin. Rengon virrestä tuli sitten oma uusi virtensä, johon otettiin myös eri sävelmä kuin alkuperäisessä virressä. Näin toimittiin, koska Rengon sanoitus on vahva ja juuri sitä oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyytämistä maailmaan, jota Siionin virsien uudistuksessa haluttiin vahvistaakin.

Näin ollen Saavu Kristus, Vapahtaja saa aloittaa uuden osaston Oikeus. Siihen tehtävään virsi sopii erinomaisesti. Siinä on jossain määrin samaa tematiikkaa kuin Sv 54 On vääryydellä valta, joka on tarkoituksella sijoitettu Havahtuminen-osastoon korostamaan virren uudistettua asua ja itseen kohdistuvaa tutkistelun henkeä. Sv 176 kuitenkin sanoittaa eri tavalla maailmantuskaa ja epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamaa ahdistusta.

Siitä onkin tullut yksi uudistetun kokoelman lempivirsistäni. Erityisen puhuttelevaa oli työstää tätä virttä bibliodraaman keinoin ryhmän kanssa pari vuotta sitten. Siellä kuului Aleppon kellojen soitto ja rakkauden katse nähtiin. Virsi sanoo suoraan, mutta silti taiteen keinoin, mikä maailmassamme on ahdistavaa ja pelottavaa. Syyrian – ja monen muun – sodan uhrit ovat silmiemme edessä, kun veisaamme tätä virttä. Toisaalta näkee myös kuivuuden ja tulvat, nälänhädän ja ihmiskaupan, venepakolaiset ja pakolaisleirit. Virressä ei vain rukoilla apua jonnekin, joka on meistä poissa, vaan pyydetään itselle rohkeutta nousta puolustamaan sorrettuja ja hädänalaisia, tukemaan tarvitsevia ja pelkääviä.

SV 177 Rakas Jeesus, sanassasi

Mauno Salomäen virsi on syntynyt Uudet veisuut –kokoelmaan. Sen näkökulma on hieman toinen kuin edellisessä, mutta silti oikeudenmukaisuutta pyytävä. Edellinen liittyy tavallaan Kristuksen toiseen tulemiseen, ollaan jotenkin lopunajallisissa tunnelmissa, kun tässä ollaan enemmän tässä hetkessä, kirkon ja Pyhän Hengen ajassa ja vaikutuspiirissä. Virressä pyydetään taitoa ja ymmärrystä noudattaa Jeesuksen ohjeita lähimmäisenrakkauteen.

Virressä liikutaan Jeesuksen sanasta ja opetuksesta uskoon, oikeaan seuraamiseen Hengen ohjauksessa. Tästä saadaan vinkki tavalliseen elämään, jokapäiväisiin askareisiin, joissa toteutetaan lähimmäisyyttä Jeesuksen rakkauden voimalla. Viimeinen säkeistö ohjaa ajattelemaan kaikkia syrjäytettyjä. Virren taustalla on selvästi tuomiosunnuntain evankeliumi Matt. 25: 31-46, jossa Jeesus opettaa jokaisen nälkäisen, janoisen, kodittoman, alastoman ja vangitun kasvoissa näkevämme itse kärsivän Kristuksen.

Virressä pyydetään, että olisimme niin kuin ne, jotka antoivat syötävää, juotavaa, suojan, vaatetuksen tai kävivät katsomassa, eivätkä niin kuin ne, jotka jättivät tämän tekemättä. Tässä virressä ei pyydetä, että ”joku muu” huomaisi heidät, vaan todetaan, että tarvitsemme Jumalan vaikuttavaa voimaa ja rakkautta sekä Pyhän Hengen opastusta vähentämään välinpitämättömyyttämme.

Kannattaa siis olla varovainen, kun tätä virttä veisaa, sillä rukous todella muuttaa ihmistä ja avaa hänet huomaamaan tilanteita, joissa näitä tarvitsevia ihmisiä tulee vastaan ja joihin on tartuttava. Vaikka se tuntuisi epämiellyttävälle ja vaivalloiselle – tarvitseva ihminen on aina jollain tavalla epämiellyttävä ja rikkoo sen sovinnaisuuden ja tottumuksen muurin, jonka olemme ympärillemme rakentaneet – ”Nimimerkillä Kokemusta on”!

Keskustelukysymyksiä:

1.       Voisiko nimi- ja syntymäpäivävirsiä (Sv 172-173) veisata jossain muussa yhteydessä? Missä ja miksi?

2.       Millaisissa tilanteissa itse valitsisit Sv 174-175 veisattaviksi? Jääkö näissä virsissä joku ulkopuoliseksi, ja millä perusteella, vai kuuluvatko ne mielestäsi kaikille ja miksi?

3.       Jos tarkastelet koko osastoa Yhteys, onko siellä jokin perheen tai arkielämän kysymys, joka on ikään kuin ilman omaa virttään? Millainen teema puuttuu ja millaista sanoitusta se kaipaisi?

4.       Millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä löydät Oikeus-osaston kahdesta ensimmäisestä virrestä? Millaisiin tilanteisiin tai puheisiin itse käyttäisit niitä?

Leena Väyrynen-Si