Siionin virret 160-165

Uskoisin, että osasto Yhteys on yksi seurojen veisatuimpia osastoja. Onhan siellä alku- ja loppuvirsiksi sopivat, ruoka- ja perhejuhlavirret. Tässä osastossa on myös kristittynä elämiseen eli lähimmäisenrakkauden toteuttamiseen liittyviä virsiä.

SV 160 Kirkasta sä itses meille

Tässä virressä puhutaan Jeesuksen sovitustyön merkityksestä pelastavana tekona sekä omien tekojen suhteesta pelastukseen. Tämä teksti puhuu myös lähetyksestä ja evankeliumin voimasta.

Kolmeen ensimmäiseen säkeistöön on saatu tiivistettyä koko pelastushistoria: Jeesuksen risti kirkastaa Jumalan rakkauden kaikille kansoille. Lain vaatimukset väistyvät, Johannes Kastaja ja profeetat julistivat Messiaasta. Pyhä Henki lahjoittaa voiman todistamaan Jumalan armosta.

Kaksi viimeistä säkeistöä kertovat, mikä on Jeesuksen seuraajien tehtävä: saarnaaminen pelkäämättä, kuoleman voittamisen ylistäminen. Jos tätä ei toteuteta, kivetkin alkavat huutaa.

Miten tosissamme me nykykörtit otamme tämän virren? Mitä tarkoittaa armollisen Jumalan julistaminen? Miten saarnataan pelkäämättä? Herran töistä veisaamisen me kyllä osaamme. Miten saatetaan kalliit sielut Karitsan luo? Mitä tapahtuu silloin, jos kivetkin huutavat? Onko sellaista tilannetta vielä tullut, onko tätä ylistämis- ja kiittämiskehotusta kuitenkin noudatettu riittävästi?

SV 161 Herra, siunaa, auta meitä

Virsi on Herran siunaus yhteisesti veisattavaksi.

Se on otettu Siionin virsiin vasta nyt, vaikka Virsikirjassa se on ollut ”aina”. Laulukokoelmastamme on puuttunut tällainen virsi. Monilla paikkakunnilla on tapana yhdessä lausua Herran siunaus seurojen päätteeksi, nyt sen voi siis myös veisata.

Olenpa itse sitä ehdottanut joskus sellaisten seurojen päätteeksi, kun on ollut monta puhetta ja monta pitkää virttä, ja järjestäjät ovat etsineet sopivan lyhyttä lopetusta. Mutta voi sen veisata myös ihan itsenäisenä, omana rukouksenaan. Sävelmä on sama kuin virsissä 153 Vielä, Herra, kutsut meitä, 170 Jeesus, auta lapsiamme sekä 235 Herra antoi, Herra otti, eli erittäin tuttu ja siksi useimmille myös helppo.

Suosittelen!

SV 162 Ääressä taivaan pöydän

Kaunis ja juhlallinen ruokavirsi, joka on kuitenkin verraten uusi: Jaakko Haavion 1971 mukailema.

On mielenkiintoista, että virren sanoissa viitataan ehtoolliseen: Jumalan kattama taivaan pöytä, jonka ääressä alkaa iankaikkinen hääjuhla. Näillä sanoilla kuitenkin aloitetaan yleensä mitä arkisin ruokailu rippileireillä tai tapahtumissa. Toisaalta virren yhdessä veisaaminen tekee tavallisestakin keittoruoasta taivaan juhla-aterian esimaistelua, kiittää saaduista lahjoista ja muistuttaa meitä siitä, keneltä elämämme lahjat tulevat.

On hauskaa, että saamme toinen toisillemme veisatessamme muistuttaa heidän olevan Jeesuksen ystäviä. Ruokavirren veisaaminen ja Jumalan kiittäminen lahjoistaan pitää tiellä taivaaseen. Näin toivomme.

SV 163 Hyvyyttä Herran aina veisatkaamme

Tämä virsi on myös ruokavirsi. Se otettiin Siionin virsien lisävihkoon numerolla 301 Wanhasta virsikirjasta, jota heränneet veisasivat Siionin virsien ohella vielä ennen edellistä virsikirjauudistusta (1986). Tuolloin siinä oli kolme säkeistöä, mutta tekstiä on nyt uudistettu niin, että ensimmäisen ja toisen säkeistön alun ja lopun järjestystä on vaihdettu ja kolmannen säkeistön alku otettu toisen säkeistön loppuun. Näin virrestä on tullut selkeämmin ruokavirsi, jossa ensimmäinen säkeistö voidaan veisata ennen ateriaa ja toinen sen päätteeksi. 

Kukahan nämä tekstit laittaisi tauluihin Aholansaaren ja Wanhan Karhunmäen (sekä Lapuan kristillisen opiston) ruokasalien seinälle? Kyseessä on nimittäin erittäin hyvä ruokavirsi. Sitä soisi käytettävän runsaasti.

Virressä muistutetaan ja kiitetään syvästi Häntä, joka antaa elämän ja ravinnon sekä kaiken muunkin hyvän elämässämme. Aivan niin kuin Luther opettaa Wähässä katekismuksessaan Isä meidän –rukouksen neljännestä pyynnöstä Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme:

”Jumala antaa pyytämättäkin jokapäiväisen leivän kaikille, myös pahoille ihmisille, mutta me pyydämme tässä rukouksessa, että hän auttaisi meitä käsittämään tämän ja vastaanottamaan jokapäiväisen leipämme kiitollisina.

Mitä tarkoittaa jokapäiväinen leipä?

Vastaus: Kaikkea, mitä ruumiimme ravinnokseen ja muuten välttämättä tarvitsee. Siihen kuuluvat ruoka, juoma, vaatteet, kengät, koti, pelto, karja, raha, omaisuus, kelpo aviopuoliso, kunnolliset lapset, kunnollinen palvelusväki, kunnolliset ja luotettavat esimiehet, hyvä hallitus, suotuisat säät, rauha, terveys, järjestys, kunnia, hyvät ystävät, luotettavat naapurit ja muu sellainen.”

Samalla kun kiitämme ruoasta, pyydämme ja kiitämme elämäämme kaikkea tuota, mitä Luther opettaa jokapäiväisen leipämme olevan. Käsitämmekö me tämän ja otammeko kaiken sen vastaan kiitollisina?

SV 164 Lahjoita, Herra, perheisiimme

Tämä virsi on varmasti yksi rakkaimpia ja suosituimpia Siionin virsiä, joita paljon veisataan eri tilanteissa. Tällä virrellä on hyvä aloittaa kotiseurat tai lopettaa ne, veisata sellaisen puheen päätteeksi, jossa puhutaan kodista, perheestä, lapsista tai lastenlapsista tai muista arkielämän murheista. Tämä on myös hyvä veisata kiitokseksi sukulais- tai ystäväperhevierailun päätteeksi, vaikka ei seuroja olisikaan ollut.

Tässä virressä on säilytetty alkuperäiset Jaakko Haavion sanat, eikä pitäydytty Virsikirjan sanamuotoihin, jossa suurin muutos on tehty 2. säkeistöön, ja jossain määrin ensimmäiseen. Itse pidän Siionin virsien sanamuodoista ja kielikuvista enemmän kuin virsikirjan. Ne tuntuvat sopivan nykyajan ihmisen ajatteluun paremmin: tahrat ja uutta liekkiä kaipaavat sammuneet lamput.

Ensimmäisessä säkeistössä pyydetään hiljentämään maailman äänet ja murtamaan mammonan valta. ”Vanhassa testamentissa maailma on Jumalan omaisuutta, hyvä ja kaunis, ylistettäväkin. Maailman tulisi olla yksi ja yhtä, mutta maailma on täynnä ristiriitoja ja väkivaltaa. Maailmassa voimakkaat hallitsevat ja uhkaavat. Vanhassa testamentissa näkyy kuitenkin usko siihen, ettei Jumala ole hylännyt maailmaa eikä sen ihmisiä. Jumala on uskonut valitsemalleen kansalle tehtävän kuuluttaa hänen voimaansa ja hyvyyttään maailmassa. Vanhan testamentin ajattelulle ei ole ominaista se, että maailma olisi paha tai kartettava, torjuttava tai vieras.” (Hautala, Veisuun vuoksi, 88)

Uuden testamentin puolella taas ajattelu muuttuu. On huomattava, että UT syntyi huomattavasti lyhyemmän ajan sisällä kuin VT ja osittain erilaisessa kulttuuriympäristössä. Kreikkalainen sivistys perustui dualismiin, hyvän ja pahan, ruumiin ja hengen, valon ja pimeyden vastakkaisuuteen. Lisäksi kirjoituksia ”sävyttää kokemus taistelusta, vähemmistöasemasta, vainosta ja epävarmuudesta. Turva on lähellä, vihollinen kaikkialla ulkona.” (Hautala, Veisuun vuoksi, 89)

Evankeliumeissa maailmaa tarkastellaan osin eri tavoin riippuen onko kyse synoptikoista tai johannekselaisesta kirjallisuudesta. Johannes puhuu maailmasta paljon ja käsittää sen paikkana, jossa kristityn tulee toimia samoin kuin Kristus toimi suhteessa maailmaan. Maailma myös sisältää itsessään ihmisen moraalin kannalta arveluttavia asioita (1. Joh. 2: 17-19). Nämä seikat ovat vaikuttaneet suuresti erityisesti pietismin omaksumaan maailmankuvaan ja pietistiseen virsirunouteen. (Hautala, Veisuun vuoksi, 90-93)

Paavali liittyy kirjoituksissaan enemmän VT:n kuin kreikkalaisen kulttuurin käsityksiin maailmasta. Hän myös haastaa kreikkalaista filosofiaa ja puhuu siitä ”tämän maailman viisautena”. Maailma on Jumalan hyvä luomisteko ja puhuttelee meitä, mutta me olemme kuuroutuneet sille. Tilalle uhkaa tulla ihmisen itsensä aiheuttama kaaos: kiire, repivyys, melu, kohina, luomakunnan pahoinvointi, kulutuskilpailu. (Hautala, Veisuun vuoksi, 94-95)

”Hiljennä äänet maailman” voisi merkitä ”hiljennä kaaos, rahan valta, pakkotahtisuus, kulutusmania”. Rukouksemme voisi kuulua ”anna meidän jälleen kuulla (hyvän) maailmasi ja maan äänet, kun vilja kasvaa ja maapallo ihmeellisesti pyörii osana kaikkeutta”. (Hautala, Veisuun vuoksi, 95)

Tällöin koko virressä voidaan pyytää kääntämään kauppareitit takaisin alkuunsa, maanpiirista hyvä ja rauhallinen asuinpaikka, tehdystä työstä leipä ja ansio, lepo ja rauha, näkemään työn mieli ja merkitys, pitämään ihmissuhteet kunnossa, kuuntelemaan luomakuntaa ja jäsentämään omaa elämää ja ympäristöä kosmokseksi, yhteiseksi elämänpiiriksi. (Hautala, Veisuun vuoksi, 95)

SV 165 Katso meihin, Jumalamme

Kyseessä on virsi, joka on otettu kokoelmaan, kun etsittiin uusia Siionin virsiä. Virressä on samaa tematiikkaa kuin edellisessä, mutta se on luonnollisesti ilmaistu eri tavalla. Joissain perhevirsissä kuvataan kotielämää varsin ruusuisin sanankääntein. Todellisuus on usein kuitenkin toinen. Tässä ja edellisessä virressä asetutaan Jumalan eteen puutteineen ja heikkouksineen, epäonnistumisineen ja rikkomuksineen. Näihin pyydetään läsnäoloa, lohtua, toivoa paremmasta, armoa, rakkautta sekä erityisesti voimaa vain yhdeksi päiväksi. Se riitää. Tänään, huomenna, yksi päivä jaksaa voimien loppuessa, yhden päivän yhteys, yhden päivän rakkautta.

On suostuttava Jumalan kannateltaviksi, omavoimaisuus on kadonnut, itsessä ei ole enää kykyjä. 

Maailmasta ja siitä, mitä se tarkoittaa teologiassa, kirkon historiassa ja Siionin virsissä, voi lukea lisää Jukka Hautalan kirjassa Veisuun vuoksi (Kirjapaja ja Herättäjä-Yhdistys 2017). Suosittelen lämpimästi teosta muutenkin valaisemaan Siionin virsissä ilmaistua ajattelua. 

Leena Väyrynen-Si 

 

Siionin virret 154-159

SV 154 Kun, Herra, maailmamme loit

Kun 1990-luvulla alettiin miettiä Siionin virsien uudistamista, päätettiin prosessi aloittaa uusien virsien keräämisellä. Kokoon haalittiin ja myös pyydettiin virsiä, jotka toisivat jotakin uutta Siionin virsien kokonaisuuteen. Erityisesti toivelistalla silloin oli ensimmäiseen uskonkappaleeseen liittyvät virret. Ilmeisesti ajatus oli, että Siionin virret pyörivät liikaa toisen uskonkappaleen ympärillä. Minä en jotenkin osaa mieltää Siionin virsiä, edellisiä tai nykyistä laitosta, jonkun uskonkappaleen mukaan määrittyvänä kokoelmana.
 
Ajattelen, että Siionin virret ovat useimmiten syvältä nousevaa sielun jutustelua. Siksi niistä usein loistavat poissaolollaan, tai ovat vähäisessä roolissa, konkreettisen elämän monet asiat, kuten työn teko, vapaa-aika, ihmiselämän tapahtumat, vuoden kierto ja monet muut vastaavat. Siitä huolimatta monet Siionin virret sopivat näihin konkreettisiinkin elämän tilanteisiin, koska sielun syvimmät tuntemukset ovat useimmiten läsnä juuri elämän konkreettisissa tilanteissa.
 
Ja vaikka Siionin virret ovat sielun syvimpien tuntojen jutustelua, ei niitä voi mielestäni sanoa vain toisen uskonkappaleen virsiksi. Sielun sisimmästä kumpuava ikävä ja yksinäisyys ovat vahvasti sidoksissa ihmisen luotuisuuteen. Myös Siionin virsien tapa sanoittaa sielun syvimpiä tuntoja hakee usein vertauskuvia ensimmäisen uskonkappaleen tematiikoista. Ei myöskään synnin ja kuoleman tuomat tunnot ole kaukana ensimmäisen uskonkappaleen tematiikoista. Myös Siionin virsissä huokuvan toivon, toivon paremmasta, voi nähdä rukoukseksi Pyhän hengen läsnäolosta.
 
Tämä yllä oleva olkoon pitkänä johdantona siihen, että en pidä Teppo Nuorvan virttä ”Kun, Herra, maailmamme loit” kovin siioninvirsimäisenä. Tämä ei tarkoita sitä, että se olisi kovin huono virsi, enkä edes sitä, että virttä ei pitäisi olla Siionin virsiä. Tällaisia selvästi haluttiin Siionin virsiin 1990-luvulla aloitetussa Veisuut-kokoelmaan päättyneessä uusien Siionin virsien keräysprojektissa. Ehkä oli hyvä, että kokoelmaa tältä osin laajennettiin.
  
Virrestä mielestäni näkökulma lähtee liikkeelle työstä ja työntekemisestä, osin myös työtä rytmittävästä levosta. Siitä voi veisaajalle avautua sielun syvimpiin tuntoihin tietä avaavia näköaloja. Ehkä vanhemmissa Siionin virsissä suunta on monesti toisenlainen. Virren lähtökohta on sielun syvimmissä tunnoissa. Sieltä voi avautua veisaajalla näköaloja konkreettisen elämän tilanteisiin.

SV 155 Ota, Herra ylhäisin
 
Ajatus luonnosta ylistämässä Luojaansa Siionin virren 155 ensimmäisessä säkeistössä on mielenkiintoinen. Säkeistön alussa pyydetään Jumalalta, että Hän hyväksyisi meidän ihmisten suusta lähtevän kiitoksen sillä perusteella, että myös luonto ylistää ”valtiasten valtiasta”. Säkeistön lopussa herää kuitenkin pieni epäilys, ylistämmekö me ihmiset kuitenkaan Luojaa samassa määrin kuin luonto. Säkeistön viimeiset rivit ovat pieni kehotus meille huonosti ylistäville ihmisille: Kun luonto ylistää, niin pitäähän ikuisuutta ja uutta maata ikävöivän ihmisenkin ylistää.
 
Säkeistö piirtää kuvan luonnosta, jolle Luojansa ylistäminen on automaattista ja se tekee sitä vielä oikein. Ihmiselle se ei ole automaattista, eikä ylistäminen/kiitos ole välttämättä edes niin oikeamielistä, että voisi olla varma Jumalan sen ottavan vastaankaan. Ajatus luonnon ylivertaisuudesta suhteessa ihmiseen on pysähtymisen arvoinen.
 
Kun katsomme luontoa, luomakuntaa, huomamme kasvien, lukuisten eri eliöiden, eläinten, toteuttavan omaa päämääräänsä. Ne toimivat niin kuin niiden on tarkoitus toimia. Välttämättä kunkin yksilön kohdalla ei ole niin, mutta ainakin kun katsoo kokonaisuutta, jotakin eliölajia kokonaisuutena, esim. kuusta tai rusakkoa, niin voi aika selkeästi sanoa, että kuuset ja rusakot toimivat aika lailla niin kuin niiden pitääkin toimia.
 
Myös luonnon kokonaisuus toimii jotenkin hienosti (ellei ihminen ole sinne tuonut jotain vieraslajeja). Monimuotoinen elämä lähtökohtaisesti säilyy, jopa kehittyy, ihan itsestään.
 
Luonto on siitä ihmeellistä, että se toteuttaa luotuisuuttaan. Luonnon monet eliölajit toimivat niin kuin Luoja on niiden tarkoittanutkin toimivan, mikä on niille ominaista. Tämä voisi olla sitä luonnon tekemää luojan ylistämistä, toimia niin kuin kuuluu ja pitää.
 
Toteuttaako ihminen sitten omaa luotuisuuttaan? Toteuttaako ihminen Luojansa luomaa Jumalan kuvaa itsessään? Ainakin kuolinvuoteet ovat täynnä niitä mietteitä, miten oma elämä olisi pitänyt käyttää paremmin. Tapahtumapaikat, missä on tapahtunut traagisia rikkomuksia lähimmäistä kohtaan, on täynnä toteamuksia ”mikä minuun meni, en minä oikeasti ole tällainen!” Eikä taida ihmiskunta kokonaisuutenaankaan toteuttaa Jumalan kuvuuttaan kaikin tavoin parhain päin.
 
Kaikki syyt on siis epäillä meidän ihmisten ylistystä ja kiitosta ja virttä veisaten pyytää Jumalalta, että hän kaikesta huolimatta ottaisi vastaan meidän kiitoksemme ja ylistyksemme.

SV 156 Vie meidät, Herra, taisteluun

Jaakko Haavion kirjoittama Siionin virsi 156 käyttää hyvin sotaisaa kielikuvastotoa. Tämä on virren syntyajankohtaan nähden hiukan yllättävää. Jaakko Haavio oli keskeisin runoilija viimeisintä Siionin virsien uudistusta edeltävässä, vuonna 1971 valmiiksi tulleessa, Siionin virsien uudistuksessa. Tätä uudistusta tehtiin erityisesti 1960-luvun lopulla ja ajan henki, mikä on luonnollista ja kuuluukin olla niin, näkyy uudistuksessa. Siionin virsiin tuli uudistuksen myötä mm. lähimmäisenrakkautta ja diakonisuutta (jos haluaa sanoa rohkeammin, solidaarisuutta).

Hulluna vuonna 1968, jolloin sodan pelkoa ja sitä kautta sodanvastaisuutta oli ilmassa, Jaakko Haavio kirjoitti virren, jonka alussa tarmokkaasti pyydetään, että Herra veisi meidät taisteluun. Tämä on ehkä yllättävää, mutta toisaalta, ehkä ajan ilmiöt ovat kielikuvaston valintaan tämänkin virren kohdalla vaikuttaneet.

Kun virren ajatuksen kanssa veisaa, huomaa, että virressä ei tietenkään haikailla lähimainkaan sellaista sotaa, mitä 1960-luvulla, tosissaan pelättiin, ja varmasti aina on pelätty. Virsi vie veisaajaa ”oikeaan sotaan”, missä sydän ja suu ovat Herran käytössä. Erityisesti viimeinen säkeistö on mielestäni erityisen paljastava tämän sodan luonteesta: Tämän sodan tavoitteena ja myös sen aseena on rauha, eikä mikä tahansa rauha, vaan Jumalan ylimaallinen rauha.

SV 157 Maan, taivaan Herra, Luoja

Tämän virren kohdalla minulla on hiukan samoja mietteitä, joita avasin yllä virressä 154. Kaija Pispa on tehnyt virren, jonka lähtökohtana, Siionin virsille hiukan epätyypilliseen tapaan, on konkreettinen elämämme liittyvä asia, ruoan tuotantoketju ja erityisesti sen alkupää, viljan kasvaminen pellossa. Kuulen virressä hiukan kaikuja 1990-luvun loppupuolen EU-suomen maatalouden rakennemuutoksesta, joka kyllä jatkuu edelleen. Siksi virsi lienee tänäänkin hyvin ajankohtainen. Ehkä meille kaupungistuville suomalaisille on myös tarpeen muistuttaa, mistä leipämme ja elämämme on todella kiinni: ”Me syömme, jos vain riittää satoa edelleen”.

Virsissä monet agraarit kielikuvat ovat hyvin yleisiä. Vaikka nykyään on pyritty tekemään toisenlaisiakin kielikuvia käyttäviä virsiä, tahtoo agraareja asioita tulla uusiinkin virsiin. Itse ehkä enemmän pidän agraareista virsistä silloin, kun agraari asia toimii kielikuvana jonkun muun asian kuvaamiseen. Tällaisesta esimerkkinä voisi mainita Siionin virren 42 (Ei näy kyntäjää missään), jossa myös kielikuvastossa kaikuu EU-Suomen maatalouden rakennemuutos, mutta se toimii kuvastona ennen kaikkea muunlaisten tuntojen kuvaamiseen.

SV 158 Kaitse, Paimen, lampaitasi

Tämä Siionin virsi veisataan mielestäni aika usein Siionin virsiseuroissa. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että Siionin virsissä on aika vähän kirkkoon ja seurakuntaan liittyviä virsiä. Jos seurapuheessa on jotakin seurakunnan yhteyteen viittaavaa ja seurat pidetään vielä seurakunnan tiloissa, on aika luontevaa valita sen jälkeen tämä virsi.

Virren ensimmäisessä säkeistössä on sana ”lammashuone”, joka on täysin ymmärrettävää Suomea, mutta aika vähän käytetty. Oletko koskaan puhunut, muuta kuin tätä virttä veisatessa tai siitä puhuessa, lammashuoneesta?

Lammashuone on tämän virren termistössä ollut kaikissa virren suomenkielisissä versioissa. Myös Holmberg käyttää alun perin selkeästi ”lammashuoneeksi” kääntyvää termiä fårahus. Lammashuone on nykyisestä vähäisestä käytöstä huolimatta ollut ehkä aiemmin isommassa käytössä. Vuoden 1776 Biblia käyttää tätä sanaa: ”Minulla on myös muita lampaita, jotka ei ole tästä lammashuoneesta – ja pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen.” (Joh. 10:16)

Virren taustalla on siis Jeesuksen puhe lampaista ja lammastarhasta. Kokonaisuudessaan jae kuuluu nykykäännöksessä näin: ”Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.”

SV 159 Taas toisen sivuutin

Siionin virsi 159 on tehty vasta viimeisimmän Siionin virsien uudistuksen yhteydessä. Kaija Pispa on tarttunut Siionin virsissä toisaallakin esillä olevaan omaan raadollisuuden tuntoon. Virressä raadollisuuden tunto sanoittuu erityisesti oman päsmäröinnin, tietämisen ja suuremman suun teemoihin.

Näistä oman paremmuuden osoittamisen, ja sillä tavalla toisen sivuuttamisen, muodoista ei ole kirkko millään lailla vapaa. Jotenkin tuntuu, että me kirkonmiehet ja -naiset onnistumme tämän muotoisessa toisen sivuttamisessa erityisen hyvin. Me useimmiten tiedämme Jumalasta niin paljon ja haluamme siksi toisenkin näkökulmat siitä korjata.

Minua on puhuttanut Ristin Johanneksen ajatukset Jumalan kohtaamisesta. Hän kirjoitti asiasta (vapaasti lainaten): Mitä paremmin ja selvemmin voit sanoillasi ja ajatuksillasi kuvata kokemustasi, sitä vähemmän sillä on ollut tekemistä Jumalan kanssa.
 
Ehkä meidän tulisi useammin muistaa jäädä ihmettelyn asteelle. Ehkä Jumalakin saisi kasvaa isommaksi, jos emme siitä jo kaikkea tietäisi. Ja ehkä myös lähimmäinen samalla voisi käydä myös rakkaammaksi.

Kalle Hiltunen

Siionin virret 148-153

SV 148 Herraa hyvää kiittäkää

Vuonna 1817 vietettiin uskonpuhdistuksen 300-vuotisjuhlia. Silloin asetettiin komitea korjaamaan yli sata vuotta palvellutta vuoden 1701 Vanhaa virsikirjaa (VVk). Tuosta ajasta lähtien sekä kirkon että herätysliikkeitten suorittamissa virsi- ja laulukirjauudistuksissa yhtenä perusteluna on ollut kieliasun korjaus. On tahdottu todistaa kuinka vaikeasti ymmärrettäviä vanhat sanat ja sanonnat sisältöineen ovat olleet.

Tämän vuoksi parinsadan vuoden ajan aina uudelleen ja uudelleen on vaadittu vanhojen virsitekstien uudenaikaistamista. Se, että on tuotu tuoreita ja erinomaisiakin uusia virsirunoja uusin aihein, ei ole riittänyt. Kelvotonta vanhaa tekstiä on pakotettu mukautumaan nykyaikaan. Jostain ihmeen syystä vanhojen kansan- ja joululaulujen tekstejä ei kuitenkaan ole tarvinnut kopeloida.

Taannoin Kotimaa-lehdessä oli kirjoittelua vanhojen virsitekstien säilyttämisen puolesta. Vastapuoli otti esille Vanhan virsikirjan kielelliset heikkoudet nolaten sen tekstit täysin.

Vanhassa virsikirjassa 1701 Herraa hyvää kiittäkää -virren numero oli 99, vuoden 1886 Vk:ssa 350, vuoden 1938 Vk:ssa 408 ja nykyisessä 332.  Käsitellessään tätä herättäjäjuhlien sykähdyttävää päätösvirttä arvostettu virsitutkija Tauno Väinölä on esittänyt huikean ajatuksen: ”Oma viehätyksensä voisikin olla sillä, jos alkuperäissuomennos olisi virsikirjassakin nähtävänä, rinnakkaistekstinä (Virsikirjamme virret, 2008, s. 349):

Herraa hyvää kiittäkäät,                        Kiitos tuokaat Jumalall´

                     Iloisest´ ylistäkäät,                                  Mielell´, kielell´, hartahall´ ,

                     Luodut kaikki laulakaat,                          Harpuill´, huiluill´, kanteleill´,

                     Pyhät pyhäs´ pauhatkaat.                       Kulkuill´, trumpuill´, symbaleill´.

                     Suuret, pyhät, korkiat                             Kaikki, joisa henki on,

                     Tekons´ on ja oikiat,                               Kiivaat kiittämään olkoon

                     Hänen Herrautens´ suur´                        Herraa hyvää riemuisest´:

                     Puuttumata pysyy juur´.                         Halleluja haluisest´.

Tätä toivomusta Siionin virsien uudistajien olisi tullut käyttää, kun tämä keskeisimpiin kuuluva kiitosvirsi liitettiin nyt uuteen Siioniin. Ovathan virttä näillä sanoilla veisanneet lukuisat körttikuorot tähän aikaan asti. Se olisi ollut paljon tyylikkäämpää, perinteitä kunnioittavampaa  - ja täysin mahdollista - kuin uuden tarpeettoman sanoituksen 228 ottaminen tunnetun ja rakastetun iltavirren 227 rinnalle.

Sinä vanha ja nuori SV:n nykyveisaaja, käsi sydämellä vastaa itsellesi: ymmärrätkö vai etkö ymmärrä tuota 318 -vuotiasta suomenkieltä, lukuisista heittomerkeistä huolimatta tai juuri niitä vieroksuen?

Virsi on viimeisenä osastossa Ilo, johon on sijoitettu 15 virttä. Malmivaaran kokoelmassa (1893) laajennuksineen oli osastoissa Rukous- ja kiitosvirret yhteensä 26 virttä (115-138 ja 181-182). Useimmissa eri vuosien SV-laitosten esipuheissa siteerataan Wilhelmi Malmivaaran SV:n ensimmäisen painoksen alkusanoja, joiden ensimmäinen lause kuuluu ”Murheen alla veisaa Siioni heleimmin Herralle kiitosta.”  Mainittu osasto kiitosaiheineen on linjassa näiden Malmivaaran sanojen kanssa.

Uuden Siionin (SV 2016) esipuheen ensimmäinen lause kuuluu: ”Siionin virret on rukouskirja.” Myös Malmivaaran vanhat alkusanat on siteerattu kokonaan esipuheeseen. Kukin osasto on pelkistetty yhdeksi sanaksi. Niiden joukossa ei kuitenkaan ole sanoja rukous tai kiitos. Ehkäpä perusteluna on se, että kaikkien SV:n virsien katsotaan olevan rukousta ja kiitosta.

Jesper Swedbergin virren suomenkieliset sanat jättävät harvoin veisaajan kylmäksi. Kieli ja mieli, yhdessä moninaisen soitinorkesterin sävelten kanssa kohoavat kohti taivaita, iloisesti ylistämään, kiivaasti kiittämään ja riemuisesti hallelujaa Herralle pauhaamaan. Tämän virren veisaamiseen ei koskaan kyllästy. Ei myöskään vanhoilla sanoilla eri kuoroissa laulaessaan.

SV 149 Hei, siskot, veljet, kristityt

Körttiläisiä ja Siionin virsiä on aika ajoin moitittu. Ovat synkistelijöitä tummine vaatteineen ja ikävöiviä pää kumarassa vaeltavia alatien kulkijoita. Kaiken lisäksi veisaavat pääasiassa ilottomia virsiä mollisävelmineen. Pitääkö paikkansa?

Malmivaaran Siionin sanoitusta soveltaen väittämät huvittavat. ”Ei mikään niin voi huvittaa, Iloa muust´ en oikein saa.” (SV 1983; 165:1.) Vuoden 1938 virsikirjasta lähtien tosin huvitus on muuttunut virvoitukseksi, mutta ilo Jeesuksessa on ja pysyy, vaikka sävelmä kulkeekin mollissa.

Entä sitten esim. seuraavat kahden SV:n virren väittämät. ”Autuas on kansa, / kun on Jeesus kokonansa / heidän seurassansa. / Hauska olla on.” (SV 2016; 249:1. SV 1971; 250:1. SV 1893; 89a:1.) ”Hei, siskot, veljet, kristityt, / on hauska teitä nähdä nyt.” (SV 2016; 149:1. SV 1971; 175:1. SV 1983; 101:1.)

Koska tämä seurojen alkuvirreksi sopiva virsi ei ole kaikkein keskeisimpiä eikä virsikirjaan päässeitä virsiä, sen sanoituksen ja sisällön muuttaminen moderniksi tuntuu hyvältä, hyväksyttävältä ja onnistuneelta ratkaisulta. Yleisen ja rennon oloisen tervehdyssanan hei käyttäminen on uudenlainen avaus. (Hyvä, ettei sitäkin yleisemmäksi tullut sana moi.)

Kaiken ikäiset veisaajat omaksuvat ja allekirjoittavat varmaan helposti tämän virren seitsemän säkeistön sisällön. Alkuaan vuonna 1828 arkkivirtenä julkaistu tuntemattoman tekijän virsi otettiin myöhemmin Halullisten sielujen hengellisten laulujen (HSHL) laajennusosaan. Virressä oli tuolloin 20 säkeistöä, mitkä Malmivaara säilytti. Haavion (1971) ja nykyisessä (2016) kokoelmassa virressä on 7 säkeistöä. Alkuperäinen virsi alkoi tähän tapaan:

                     Nyt kristiweljet, sisaret, / Olemme kokoontullehet

                     Ja toinen toisemme kohdanneet, / Ruumiin puolesta terwehet.  (HSHL 81:1.)

Miten siis on tuon supisuomalaisen mollivoittoisuuden laita, ei vain Siionin virsissä, vaan myös monissa kansanlauluissa ja iskelmissä?

Laskutoimitus osastojen Ilo ja Yhteys ( minkä tämä virsi 149 aloittaa) osalta kertoo totuuden ainakin näiden osastojen sävelmistä. Ilo-osastoon siis kuuluu 15 virttä, ja kun yhdellä virrellä on kaksi sävelmää (a ja b), veisattavia sävelmiä on kaikkiaan 16, joista 7 on duurisävelmiä ja 9 mollisävelmiä. Yhteys-osastossa on 27 virttä ja kaksi b-sävelmää mukaan kaikkiaan 29 sävelmää, joista 17 on duurisävelmiä ja 12 mollisävelmiä.

Pelkästään tummat puvut ja synkät sävelmät eivät kuulu hei-hauskaan-huvittavaan-iloiseen körttiläisyyteen tänä päivänä. Paremminkin ja yhtä hyvin myös oma kirjopyykki ja ilolaulut Jeesuksesta.

SV 150 Ystävät, heikot kristityt

Edellisen virren tapaan tämä virsi kuuluu saman vuoden 1828 arkkivirsiin ja toimii seurojen alkuvirtenä.

Alunperin virren teema oli jossain aivan muualla. Otsikkona HSHL:ssa (43: 1-19) oli Maailman pahuudesta ja virsi alkoi: Mitä kuuluu, o ihminen? Sanoma sangen suruinen, Woi, minkä ajan lapset me, Kuin nyt maailmass´ elämme ! Virsi jatkui kuvauksilla meidän ihmisten hirmuisista synneistä ja vihanpäivän lähestymisestä, kun Jumala teroittaa miekkaansa ja Saatana on ”vimmannut” maailman.

Malmivaara käytti tästä pitkästä tuomiosunnuntain virrestä kaiken muun paitsi jätti säkeistön kaksi pois (SV 1893; 152:1-11 ja 152a: 1-7). Virren hän otsikoi: raskaina aikoina. Alkuperäistä säkeistöä 12 vähän laimentaen hän muokkasi siitä näin kuuluvan säkeistön 11: ” Sentähden viha yltyypi / Ja Herran tuli syttyypi. / Se syöksee orjat saatanan / Helvetin julmaan piinahan.”

Tällaista saarnaa, puhetta tai virttähän ei tänä aikana enää suvaita. Maailmaa ei saa moittia pahaksi. (Vaikka TV  suoltaa filmeissään hirvittävää väkivaltaa ja pahuutta.) Mutta se muutos, mikä virressä tapahtuu säkeistöstä 152a: 1 alkaen kelpaa sekä Haavion että uuteen Siioniin täsmälleen samoin sanoin: Ystävät, heikot kristityt, / yhdessä kaikki käykää nyt / rukoillen luokse Jeesuksen / ja eteen armoistuimen.

Virren alku, 152:1-11 ei kelvannut Haaviolle eikä SVUT:lle. Malmivaaran ja Haavion seitsemästä virren loppusäkeistöstä (SV 1893; 152:1-7 ja SV1971; 182:1-7) uuteen Siioniin kelpasi enää viisi säkeistöä. Jumalan vihasta, tuomiosta ja maailmasta ei voi enää veisata, vaikka Haavion viides säkeistö sisälsi myös suojan ja turvan: ”Kun alla vihan ankaran / Tuomita tahdot maailman, / Kätesi alla suojan saa, / Ken sinne turvaan kiiruhtaa.”

Sensuroitu säkeistö muistutti liiaksi alkuosan säkeistöjä. Hyvä virsi siitä lopulta tuli, vaikka tuntematon runoilija liki parin vuosisadan takaa tuskin tuntisi virttä enää omakseen.

SV 151 Jeesus, sana elämän

Kristinuskon perusdogmeihin kuuluvat apostoli Paavalin kirjoittamat sanat Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana (Room. 10:17). Tätä on toistettu menneinä vuosikymmeninä sekä saarnoissa että seurapuheissa, tosin vuoden 1938 raamatunkäännöstä mukaillen: usko tulee kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.

Herännäisyyden piirissä on vuosikymmenet korostettu Siionin virsien sanojen ja niiden veisaamisen merkitystä kansanliikkeen ja sen väen pelastusopissa ja armonjärjestyksessä. Kaiken keskuksena on Kristus ja hänen sovitustyönsä ristillä.

Ruotsalaispappi ja lahjakas runoilija Lars T. Nyberg (1720-1792) on lahjoittanut tämän hienon virtensä jumalanpalvelusten, seurojen ja hartaushetkien ahkerasti käytetyksi aloitusvirreksi täällä Suomessa ja samalla yhdeksi koko Siionin virsien perusvirreksi.

Tauno Väinölän mukaan Nyberg osasi antaa ”ajatuksilleen ilmeikkään ja ytimekkään muodon … Virret kuvastavat uskonvarmuutta, luonteenlujuutta ja iloista luottavaisuutta.” Väinölä ihailee erityisesti tämän virren (Vk 1986, 202:1-7; SV 1971, 176:1-7; Vk 1938, 209:1-7) iskeviä ja helposti mieleen jääviä säepareja kuten ”Niin kuin soisit puhuvamme, ohjaa meidän puheitamme” ja ”Ristin lipun nostaissamme varmaan kerran voiton saamme.” (Väinölä 2008, 214-215, 672-673.)

Tätä taustaa vasten tarkasteltuna tämän todellisen paavalilaisen sana- ja uskonvirren uudistajat ja H-Y:n hallitus ovat ajaneet rytinällä metsään monen säeparin muutoksin ja hylkäyksin. Uuden tekstiasun vertailu sekä kahteen aikaisempaan SV:n laitokseen että vuosien 1938 ja 1986 virsikirjoihin todistaa jotain olennaista uudistuksen periaatteista ja entisen paavalilaisen teologian laimentamisesta, suorastaan kadottamisesta tässä virressä.

Sions Sångerissa (1748) ja Elias Laguksen Sionin Wirsissä (1790) virteen kuului yhdeksän (9) säkeistöä, mitkä Malmivaara säilytti. Hän muokkasi ymmärrettäväksi virren keskimmäisen eli viidennen säkeistön, mikä Laguksen versiona sisälsi oudon sanan ja kuului näin:

                     5. Yksinkertaisiks´ meit´ aut´, / Sanaas myöden uskoaksem´,

                         Ristis schibolethin kautt´, / Muita kielii wieroaksem.

                         Ei lueta lampaaks´ sitä, / Kuin ei haawoist´ tiedä mitään.

Kun Malmivaaran muokkaama virsi otettiin 1938 virsikirjaan, siitä poistettiin kaksi säkeistöä, joten säkeistömääräksi tuli seitsemän (7). Samalla keskimmäinen – nyt neljäs - säkeistö kristallisoitui virren huipentumaksi, missä tiivistyy koko virren teologia edellä mainittuun roomalaiskirjeen kohtaan liittyen.

On merkille pantavaa, että kyseinen säkeistö on täsmälleen samassa tekstiasussa vuoden 1938 virsikirjassa, vuoden 1971 Siionin virsissä ja vieläpä vuoden 1986 virsikirjassa siitä huolimatta, että se sisältää neljä kielellisesti heikohkoa sanaloppua: sanaas, kuulemahan, työs ja uskomahan. Jokaisessa mainitussa kokoelmassa säkeistömäärä on lisäksi sama, seitsemän (7).

Tämän paljon käytetyn perusvirren moni oppi ulkoa. SV:n uudistajat supistivat virren kuuden (6) säkeistön mittaiseksi hyläten keskeisen, näin kuuluvan säkeistön:

                     4. Yksinkertaisesti myös / auta sanaas kuulemahan,

                         tunnustamaan suuret työs, / sinuun, Herra, uskomahan.

                         Ken ei tunne haavojasi, / ei hän ole seuraajasi.

Tuskin säkeistö sensuroitiin huonon kieliasun vuoksi  - sitähän olisi voitu muokata. Pikemminkin sen vuoksi, että uuden teologian mukaan lopun ”iskevässä säeparissa” haava-sanaa vieroksuttiin ja ennen kaikkea ihmisten ”iskemistä” pois Jeesuksen seuraajien joukosta.

Kaiken kaikkiaan nykyisen virsikirjan ja uudistettujen Siionin virsien tekstejä vertaamalla voi todeta, että säkeistöissä 1-3 ainoastaan virren alkujae sekä säkeistön kolme lopussa oleva ”iskevä ja helposti mieleen jäävä” säepari Niin kuin soisit puhuvamme, ohjaa meidän puheitamme on säilytetty muokkaamattomina. Muualla säkeistöjen tekstiä ja sisältöä on huomattavastikin muutettu.

Kiitosta saavat sen sijaan säkeistöt 4-5 (Vk:ssa ja SV:ssä säkeistöt 5-6), joihin ei ole lainkaan kajottu. Viimeisen säkeistön alkusäe on säilyttänyt asemansa; muuton säkeitä on muokattu. Monissa virsissä käytetty periaate yrittää päättää virsi kuin virsi eskatologiseen loppunousuun on käsittämättömästä syystä tässä virsiuudistuksessa hylätty.

Koko virsi on rukouksen muotoon sepitetty. Ehkäpä siitä syystä myös viimeinen säepari on tahdottu muuttaa rukoukseksi, kun iskevä loppunousu vanhemmassa tekstissä teki tästä näkökulmasta katsottuna poikkeuksen.

   Saavu, Jeesus, seuraksemme. / Lausu sana elääksemme. (SV 2016, 151:6)

   Ristin lipun nostaissamme / varmaan kerran voiton saamme.

   (Vk 1986, 202:7; SV 1971, 176:7; Vk 1938, 209:7; SV 1893, 120:8)

SV 152 On laupeus sanomaton

Tämä verraton virsi julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1790 laulukokoelmassa, missä oli ainoastaan 26 virttä ja minkä nimilehdelle oli painettu seuraava otsikko:

JEsuxen Nimeen!

Halullisten sjeluin

Hengelliset Laulut

Keskinäiseksi Ylösrakennuxexi

Uskosa ja CHristillisydessä Näillä wijmeisillä

lopun ajoilla.

_________________

Laulukokoelmaa kutsuttiin myös nimellä Pikku Zioni ja se oli aikansa todellinen bestseller. Siitä julkaistiin sadan vuoden aikana yli 20 painosta. Vuodesta 1855 lähtien kokoelmaa alettiin laajentaa. Esim. vuoden 1953 lisätyssä painoksessa oli 196 virttä. Yhteensä eri kokoisia painoksia on ollut viimeksi mainittuun vuoteen mennessä 40.

Tämä virsi oli nro 13 ja sen otsikkona oli sanat Uskowaisten sielujen ilo Jesuksen armollisesta johdatuksesta. Jokaisella 26:lla virrellä oli oma otsikko. Tämä virsi alkoi vakuuttavasti:

                     O armo ja rakkaus suur´. / Jolla Jesus meitä johdattaa juur´, /

                     Hän neuwoillansa taluttaa uskowians / Tässä muukalaisuuden maass´;

Sain kutsun lestadiolaisiin kuuluvan vanhuksen ja ystävän syntymäpäiville Rauhanyhdistyksen talolle. Olin varautunut puhumaan päivänsankarille, mikäli tilaisuutta juontanut ja siinä puhunut lestadiolaispappi antaisi tilaisuuden vapaalle sanalle. Lupa tarjottiin ja pidin puheen.

Puheen aihetta ja sisältöä etukäteen pohdiskellessani mieleeni nousi herätysliikkeittemme keskinäisen ekumenian ongelma. Miten löytää sanoja päivänsankarin viitekehyksestä ja sovittaa niitä omaan körttiläiseen uskonymmärrykseeni? Silloin mielessäni välähti ajatus yhteisistä juuristamme virsi- ja lauluhistoriassa.

Herännäisyyden, evankelisuuden ja lestadiolaisuuden keskuudessa käytettiin 1800-luvulla Laguksen Sionin Wirsiä ja achreniolaisia HSHL:ja sellaisenaan rukoilevaisten tapaan, jotka käyttivät niitä myös 1900-luvulla.  Kun mainitut kolme liikettä saivat omat laulukokoelmansa, SW:stä ja HSHL:sta otettiin aineistoa nimenomaan heränneiden Siionin virsiin (1893) sekä lestadiolaisten Siionin lauluihin ja virsiin (1916).

Tästä tietoisena kaivoin kirjahyllystäni esiin viimeksi mainitun kirjan kolmannen lisätyn painoksen vuodelta 1923. Tekstejä vertaamalla havaitsin, että HSHL:n numero 13:n ja SLV:n numero 113:n tekstit olivat hämmästyttävän lähellä toisiaan; SV 1893:n virren 90 teksti poikkesi molemmista.

                           

              O armo ja rakkaus suur´, / Jolla Jeesus meit´ johdattaa juur´,

              Hän neuwoillaan taluttaa uskowiaan / Tässä muukalaisuuden maass´; (SLV 1923, 113:1)                 

              Se armo on sanomaton, / Joll´ Jeesus meitä´ hoitanut on!

              Kun neuvoillaan lävitse vierahan maan / Hän taluttaa uskoviaan. (SV 1893, 90:1)

Vanhuksen syntymäpäiviä vietettiin vuonna 2017. Oli vapauttavaa onnittelupuheeni yhteydessä liittyä uskonpuhdistuksen riemuvuoden teemaan armosta, uskosta ja Jeesuksesta sekä poimia päivänsankarin oman liikkeen laulukirjasta, jota tämä oli nuoruudessaan laulanut, teemaan liittyviä sanoja ja aiheita.

Tunsin leskivanhuksen elämänvaiheita, koettelemuksia, murheita ja suruja sekä niistä selviytymisiä, hänhän ”oli uskomassa”. Vastoinkäymisiin viittaamatta saatoin siteerata vanhan virren sanoja ja kertoa, millainen Jumala meillä luterilaisilla on: Hän lyöpi ja tukee, Hän riisuu ja pukee, Hän lymyy, vaan ilmestyy taas, Hän tyhjentää tyhjäks Ja alentaa köyhäks, Mutta tyhjän ja köyhän myös täyttääpi hän Juuri armonsa rikkaudella.

Mitä virrentekijä tahtoo näillä sanoilla ilmaista meidän uskostamme? Sitä reformaation peruskäsitystä, että Jumala riisuu meitä omavanhurskaudesta ja pukee meidät armossaan Kristuksen lahjavanhurskauteen.

Virressä 152 on poikkeuksellisen pitkät säkeistöt ja paljon asiaa, mutta lyhyet säkeet. Niiden juurevuus sekä arkielämään liittyvät ymmärrettävät sanat tekevät virrestä kuitenkin helposti laulettavan, huolimatta välillä viittauksista nääntymiseen, huonoon säähän ja väsyttävään kilvoitukseen.  Mollisävelmästä huolimatta virren sisällys ja sanoma luovat iloa ja turvaa, kun veisaajat saavat kokea Jeesuksen hyvyyttä, ystävien seuraa ja taakan kevenemistä kirkastuvalla polulla.

Virren alkusäe sisälsi HSHL:ssa kaksi keskeistä sanaa:  O armo ja rakkaus suur´. Malmivaaralta sana rakkaus tipahti pois, kun hän muutti säkeen muotoon: Se armo on sanomaton.  Seuraavassa uudistuksessa Herkko Kivekäs muutti tilalle: On laupeus sanomaton. Neljättä säkeistöä lukuun ottamatta Kivekkään ei tarvinnut Malmivaaran tekstin sisältöä kovin paljon muuttaa 1971 Siionin virsissä. Virsi kuuluu niihin harvempiin virsiin, jotka jätettiin entiselleen uudessa Siionissa 2016 ja hyväksyttiin vuoden 1971 asussa. Erittäin puhutteleva virsi, mitä on mieluista veisata. Vaan Vapahtajaamme / me rukoilla saamme / ja hän antaa pelastuksen.(2 säk.)

SV 153 Vielä, Herra, kutsut meitä

Väinö Malmivaaran Rukousvirsiä – kokoelmasta (1933) Siionin virsiin otettiin 16 virttä ja lisäksi yksi muu virsi. Tämä virsi päätyi nykyiseen virsikirjaan (174:1-4) vuoden 1963 lisävihkon kautta (674:1-4), minne se tuli silloisten Siionin virsien (182:1-4) tekstiasussa lukuun ottamatta yhden sanan (sua) lisäämistä. Nykyisessä virsikirjassa Malmivaaran virsiä on kaikkiaan viisi.

Kun SV uudistettiin 1971 teksti oli identtinen virsikirjan tekstin kanssa. Uudessa 1986 virsikirjassa muutokset olivat vähäiset. Muutamia sanojen loppuja korjattiin kielellisesti samalla kun viimeisen säkeistön säepari Nouskoon kiitos päältä maan / Sulle taivaan kunniaan muutettiin kuulumaan Kiitoksemme päältä maan / nouskoon taivaan kunniaan.

Jaakko Haavio toteaa tämän iskevyydessään suosiota saavuttaneen virren noudattelevan jumalanpalveluksessa käytetyn yleisen esirukouksen aihepiiriä. (Siionin virsien ääressä, 1993, 135.)

Tauno Väinölän mielestä tämä jykevä virsi ei kaihda puhumasta synnin ja maailman tuhovoimista. Virressä esiintyvä piispa-sana on ainutkertainen virsikirjassa. Alun perin Malmivaara oli otsikoinut runokokoelmassaan virren sanoilla ”Anna päivä palava”. Väinölän mukaan painopiste on siten kolmannessa säkeistössä, missä rukoillaan Hengen päivää eli herätystä. (Virsikirjamme virret, 2008, 185.)

Jos virren sisältöä ja sanomaa kunnioitettiin kahdessa kirkolliskokouksessakin sisältöä muuttamatta ja vain mitättömin korjauksin, miten Siionin virsien viime uudistuksessa piispan sanoille kävi? Huonosti kunnioitettiin.

SVUT ja H-Y:n hallitus osoittivat kaihtavansa puhetta synnistä ja maailman tuhovoimista sekä piispoista ja kristillisestä hallituksesta poistaessaan ja muuttaessaan Malmivaaran tekstiä radikaalisti. Tähän liittyvää kritiikkiä olen kuullut vanhojen körttiläisten suusta. Ymmärrän heitä.

Ensimmäinen säkeistö – ihme kyllä – jätettiin uudistuksessa entiselleen. Toisesta säkeistöstä noin puolet on muutettu: nuoria ei pyydetä sitomaan sanaan eikä nostamaan turhan riennon alta ja turvaan maailmalta, vaan säästämään heidät pahimmalta ja turvaan myrskyn alta.

Kolmatta keskeisintä säkeistöä piispoineen ja herätyksineen on vieroitettu kaikkein kauimmaiseksi alkuperäisestä. Myös viimeisen säkeistön loppupuolisko on muuttunut. Pyhän Kolminaisuuden ylistys ja eskatologinen viittaus aikojen loppuun on pyyhkäisty pois.

Kyllä SV:n uudistuksessa on paljon hyvää, tuoretta ja loistavaa uutta antia ja virsirunoutta, mutta sitä en ymmärrä, miksi vanhoja perusvirsiä, jotka ovat vieläpä läpäisseet kirkolliskokouksen siivilöimisen tulleessaan virsikirjaan, on täytynyt muokata suruttomasti ja säkeistöjäkin sensuroida n. 40 kappaletta.

Omassa uudistustyössään Wilhelmi Malmivaara korosti virsien uskollisuutta Raamatulle. Virreltä tuli ensin vaatia kahta asiaa: ”puhukoon se totta” ja ”olkoon se nöyrä”.  Lisäksi siltä oli vaadittava myös ”pyhää pelkoa”.

Heikki O. Tukiainen