Siionin virret 154-159

SV 154 Kun, Herra, maailmamme loit

Kun 1990-luvulla alettiin miettiä Siionin virsien uudistamista, päätettiin prosessi aloittaa uusien virsien keräämisellä. Kokoon haalittiin ja myös pyydettiin virsiä, jotka toisivat jotakin uutta Siionin virsien kokonaisuuteen. Erityisesti toivelistalla silloin oli ensimmäiseen uskonkappaleeseen liittyvät virret. Ilmeisesti ajatus oli, että Siionin virret pyörivät liikaa toisen uskonkappaleen ympärillä. Minä en jotenkin osaa mieltää Siionin virsiä, edellisiä tai nykyistä laitosta, jonkun uskonkappaleen mukaan määrittyvänä kokoelmana.
 
Ajattelen, että Siionin virret ovat useimmiten syvältä nousevaa sielun jutustelua. Siksi niistä usein loistavat poissaolollaan, tai ovat vähäisessä roolissa, konkreettisen elämän monet asiat, kuten työn teko, vapaa-aika, ihmiselämän tapahtumat, vuoden kierto ja monet muut vastaavat. Siitä huolimatta monet Siionin virret sopivat näihin konkreettisiinkin elämän tilanteisiin, koska sielun syvimmät tuntemukset ovat useimmiten läsnä juuri elämän konkreettisissa tilanteissa.
 
Ja vaikka Siionin virret ovat sielun syvimpien tuntojen jutustelua, ei niitä voi mielestäni sanoa vain toisen uskonkappaleen virsiksi. Sielun sisimmästä kumpuava ikävä ja yksinäisyys ovat vahvasti sidoksissa ihmisen luotuisuuteen. Myös Siionin virsien tapa sanoittaa sielun syvimpiä tuntoja hakee usein vertauskuvia ensimmäisen uskonkappaleen tematiikoista. Ei myöskään synnin ja kuoleman tuomat tunnot ole kaukana ensimmäisen uskonkappaleen tematiikoista. Myös Siionin virsissä huokuvan toivon, toivon paremmasta, voi nähdä rukoukseksi Pyhän hengen läsnäolosta.
 
Tämä yllä oleva olkoon pitkänä johdantona siihen, että en pidä Teppo Nuorvan virttä ”Kun, Herra, maailmamme loit” kovin siioninvirsimäisenä. Tämä ei tarkoita sitä, että se olisi kovin huono virsi, enkä edes sitä, että virttä ei pitäisi olla Siionin virsiä. Tällaisia selvästi haluttiin Siionin virsiin 1990-luvulla aloitetussa Veisuut-kokoelmaan päättyneessä uusien Siionin virsien keräysprojektissa. Ehkä oli hyvä, että kokoelmaa tältä osin laajennettiin.
  
Virrestä mielestäni näkökulma lähtee liikkeelle työstä ja työntekemisestä, osin myös työtä rytmittävästä levosta. Siitä voi veisaajalle avautua sielun syvimpiin tuntoihin tietä avaavia näköaloja. Ehkä vanhemmissa Siionin virsissä suunta on monesti toisenlainen. Virren lähtökohta on sielun syvimmissä tunnoissa. Sieltä voi avautua veisaajalla näköaloja konkreettisen elämän tilanteisiin.

SV 155 Ota, Herra ylhäisin
 
Ajatus luonnosta ylistämässä Luojaansa Siionin virren 155 ensimmäisessä säkeistössä on mielenkiintoinen. Säkeistön alussa pyydetään Jumalalta, että Hän hyväksyisi meidän ihmisten suusta lähtevän kiitoksen sillä perusteella, että myös luonto ylistää ”valtiasten valtiasta”. Säkeistön lopussa herää kuitenkin pieni epäilys, ylistämmekö me ihmiset kuitenkaan Luojaa samassa määrin kuin luonto. Säkeistön viimeiset rivit ovat pieni kehotus meille huonosti ylistäville ihmisille: Kun luonto ylistää, niin pitäähän ikuisuutta ja uutta maata ikävöivän ihmisenkin ylistää.
 
Säkeistö piirtää kuvan luonnosta, jolle Luojansa ylistäminen on automaattista ja se tekee sitä vielä oikein. Ihmiselle se ei ole automaattista, eikä ylistäminen/kiitos ole välttämättä edes niin oikeamielistä, että voisi olla varma Jumalan sen ottavan vastaankaan. Ajatus luonnon ylivertaisuudesta suhteessa ihmiseen on pysähtymisen arvoinen.
 
Kun katsomme luontoa, luomakuntaa, huomamme kasvien, lukuisten eri eliöiden, eläinten, toteuttavan omaa päämääräänsä. Ne toimivat niin kuin niiden on tarkoitus toimia. Välttämättä kunkin yksilön kohdalla ei ole niin, mutta ainakin kun katsoo kokonaisuutta, jotakin eliölajia kokonaisuutena, esim. kuusta tai rusakkoa, niin voi aika selkeästi sanoa, että kuuset ja rusakot toimivat aika lailla niin kuin niiden pitääkin toimia.
 
Myös luonnon kokonaisuus toimii jotenkin hienosti (ellei ihminen ole sinne tuonut jotain vieraslajeja). Monimuotoinen elämä lähtökohtaisesti säilyy, jopa kehittyy, ihan itsestään.
 
Luonto on siitä ihmeellistä, että se toteuttaa luotuisuuttaan. Luonnon monet eliölajit toimivat niin kuin Luoja on niiden tarkoittanutkin toimivan, mikä on niille ominaista. Tämä voisi olla sitä luonnon tekemää luojan ylistämistä, toimia niin kuin kuuluu ja pitää.
 
Toteuttaako ihminen sitten omaa luotuisuuttaan? Toteuttaako ihminen Luojansa luomaa Jumalan kuvaa itsessään? Ainakin kuolinvuoteet ovat täynnä niitä mietteitä, miten oma elämä olisi pitänyt käyttää paremmin. Tapahtumapaikat, missä on tapahtunut traagisia rikkomuksia lähimmäistä kohtaan, on täynnä toteamuksia ”mikä minuun meni, en minä oikeasti ole tällainen!” Eikä taida ihmiskunta kokonaisuutenaankaan toteuttaa Jumalan kuvuuttaan kaikin tavoin parhain päin.
 
Kaikki syyt on siis epäillä meidän ihmisten ylistystä ja kiitosta ja virttä veisaten pyytää Jumalalta, että hän kaikesta huolimatta ottaisi vastaan meidän kiitoksemme ja ylistyksemme.

SV 156 Vie meidät, Herra, taisteluun

Jaakko Haavion kirjoittama Siionin virsi 156 käyttää hyvin sotaisaa kielikuvastotoa. Tämä on virren syntyajankohtaan nähden hiukan yllättävää. Jaakko Haavio oli keskeisin runoilija viimeisintä Siionin virsien uudistusta edeltävässä, vuonna 1971 valmiiksi tulleessa, Siionin virsien uudistuksessa. Tätä uudistusta tehtiin erityisesti 1960-luvun lopulla ja ajan henki, mikä on luonnollista ja kuuluukin olla niin, näkyy uudistuksessa. Siionin virsiin tuli uudistuksen myötä mm. lähimmäisenrakkautta ja diakonisuutta (jos haluaa sanoa rohkeammin, solidaarisuutta).

Hulluna vuonna 1968, jolloin sodan pelkoa ja sitä kautta sodanvastaisuutta oli ilmassa, Jaakko Haavio kirjoitti virren, jonka alussa tarmokkaasti pyydetään, että Herra veisi meidät taisteluun. Tämä on ehkä yllättävää, mutta toisaalta, ehkä ajan ilmiöt ovat kielikuvaston valintaan tämänkin virren kohdalla vaikuttaneet.

Kun virren ajatuksen kanssa veisaa, huomaa, että virressä ei tietenkään haikailla lähimainkaan sellaista sotaa, mitä 1960-luvulla, tosissaan pelättiin, ja varmasti aina on pelätty. Virsi vie veisaajaa ”oikeaan sotaan”, missä sydän ja suu ovat Herran käytössä. Erityisesti viimeinen säkeistö on mielestäni erityisen paljastava tämän sodan luonteesta: Tämän sodan tavoitteena ja myös sen aseena on rauha, eikä mikä tahansa rauha, vaan Jumalan ylimaallinen rauha.

SV 157 Maan, taivaan Herra, Luoja

Tämän virren kohdalla minulla on hiukan samoja mietteitä, joita avasin yllä virressä 154. Kaija Pispa on tehnyt virren, jonka lähtökohtana, Siionin virsille hiukan epätyypilliseen tapaan, on konkreettinen elämämme liittyvä asia, ruoan tuotantoketju ja erityisesti sen alkupää, viljan kasvaminen pellossa. Kuulen virressä hiukan kaikuja 1990-luvun loppupuolen EU-suomen maatalouden rakennemuutoksesta, joka kyllä jatkuu edelleen. Siksi virsi lienee tänäänkin hyvin ajankohtainen. Ehkä meille kaupungistuville suomalaisille on myös tarpeen muistuttaa, mistä leipämme ja elämämme on todella kiinni: ”Me syömme, jos vain riittää satoa edelleen”.

Virsissä monet agraarit kielikuvat ovat hyvin yleisiä. Vaikka nykyään on pyritty tekemään toisenlaisiakin kielikuvia käyttäviä virsiä, tahtoo agraareja asioita tulla uusiinkin virsiin. Itse ehkä enemmän pidän agraareista virsistä silloin, kun agraari asia toimii kielikuvana jonkun muun asian kuvaamiseen. Tällaisesta esimerkkinä voisi mainita Siionin virren 42 (Ei näy kyntäjää missään), jossa myös kielikuvastossa kaikuu EU-Suomen maatalouden rakennemuutos, mutta se toimii kuvastona ennen kaikkea muunlaisten tuntojen kuvaamiseen.

SV 158 Kaitse, Paimen, lampaitasi

Tämä Siionin virsi veisataan mielestäni aika usein Siionin virsiseuroissa. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että Siionin virsissä on aika vähän kirkkoon ja seurakuntaan liittyviä virsiä. Jos seurapuheessa on jotakin seurakunnan yhteyteen viittaavaa ja seurat pidetään vielä seurakunnan tiloissa, on aika luontevaa valita sen jälkeen tämä virsi.

Virren ensimmäisessä säkeistössä on sana ”lammashuone”, joka on täysin ymmärrettävää Suomea, mutta aika vähän käytetty. Oletko koskaan puhunut, muuta kuin tätä virttä veisatessa tai siitä puhuessa, lammashuoneesta?

Lammashuone on tämän virren termistössä ollut kaikissa virren suomenkielisissä versioissa. Myös Holmberg käyttää alun perin selkeästi ”lammashuoneeksi” kääntyvää termiä fårahus. Lammashuone on nykyisestä vähäisestä käytöstä huolimatta ollut ehkä aiemmin isommassa käytössä. Vuoden 1776 Biblia käyttää tätä sanaa: ”Minulla on myös muita lampaita, jotka ei ole tästä lammashuoneesta – ja pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen.” (Joh. 10:16)

Virren taustalla on siis Jeesuksen puhe lampaista ja lammastarhasta. Kokonaisuudessaan jae kuuluu nykykäännöksessä näin: ”Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.”

SV 159 Taas toisen sivuutin

Siionin virsi 159 on tehty vasta viimeisimmän Siionin virsien uudistuksen yhteydessä. Kaija Pispa on tarttunut Siionin virsissä toisaallakin esillä olevaan omaan raadollisuuden tuntoon. Virressä raadollisuuden tunto sanoittuu erityisesti oman päsmäröinnin, tietämisen ja suuremman suun teemoihin.

Näistä oman paremmuuden osoittamisen, ja sillä tavalla toisen sivuuttamisen, muodoista ei ole kirkko millään lailla vapaa. Jotenkin tuntuu, että me kirkonmiehet ja -naiset onnistumme tämän muotoisessa toisen sivuttamisessa erityisen hyvin. Me useimmiten tiedämme Jumalasta niin paljon ja haluamme siksi toisenkin näkökulmat siitä korjata.

Minua on puhuttanut Ristin Johanneksen ajatukset Jumalan kohtaamisesta. Hän kirjoitti asiasta (vapaasti lainaten): Mitä paremmin ja selvemmin voit sanoillasi ja ajatuksillasi kuvata kokemustasi, sitä vähemmän sillä on ollut tekemistä Jumalan kanssa.
 
Ehkä meidän tulisi useammin muistaa jäädä ihmettelyn asteelle. Ehkä Jumalakin saisi kasvaa isommaksi, jos emme siitä jo kaikkea tietäisi. Ja ehkä myös lähimmäinen samalla voisi käydä myös rakkaammaksi.

Kalle Hiltunen