Siionin virret 220-225

Virsi 220 aloittaa iltavirsien osaston. Iltavirsi on monessa mielessä hyvästelyvirsi. Päivän aktiivisuus lopete-taan, teot ja ajatukset vaimennetaan. Toivotaan levollista riittävää unta. Yhteys ulkomaailmaan on unen ajan katkaistu.

Nukkuminen on myös pieni kuolema. On jättäydyttävä tiedostamattomaan tilaan. Iltavirsissä tuodaan esille joskus ajatus viimeisestä unesta: ”Jos vielä lahjoitat huomenen uuden”, ”Suo loppu kerran kuolossa autuas”. Pieni lapsi saattaa vastustaa illalla nukahtamista, koska edessä on pitkä ero läheisistä ihmisistä.

Iltavirret pyrkivät johdattamaan ihmistä turvalliseen ja luottavaiseen heittäytymiseen. Ihminen päästää irti toimistaan ja myös ajatuksistaan. Iltavirret painottuvat kahteen suuntaan.  Luottamusvirsissä jäädään ihmettelemään jumalan hyvyyttä ja korostetaan yhteyttä Jumalaan. Lapsenomainen turvautuminen, salattu yhteys Jumalaan ja huoleton uneen vaipuminen ovat keskeisiä.

Toinen ryhmä iltavirsissä voisi olla nimeltään Katumusvirret. Niissä vahvasti esiin tuleva näkökulma on päivän tapahtumien pohtiminen. Tähän sisältyy katumusta ja anteeksipyytämistä. En toiminut kuten olisi pitänyt. Tuotin murhetta toisille ja itselleni. Päivän epäonnistumiset tuntuvat avautuvan unta kaipaavalle piinaavina välähdyksinä. Katumusvirsissä pyydetään lepoa ja anteeksiantamusta. Ihminen toivoo vapau-tusta, joka auttaisi luottavaiseen uneen. Joskus tuntuu, että katumukseen keskittyvissä virsissä veisaaja jää oman itsensä vangiksi.

SV 220 Maat, metsät hiljenneinä  
Tämä virsi on mielestäni valoisa luottamusvirsi. Siinä ei tuijotella ollenkaan omaa epäonnistumista, kun jätettiin pois säkeistö: ”Vaan muistan murhemiellä…”. Mielestäni tämä poisto kirkasti virren teologiaa ja mysteeri – ulottuvuutta entisestään. Ihminen jää kuuntelemaan ja katselemaan illan hämärtymistä ja luonnon hiljenemistä. Tämä hiljentää myös ihmisen puheet ja ajatukset. Ei ole tarpeen sanoa mitään, selitellä mitään. Ihminen katsoo ja ymmärtää yhteyden luontoon. Luonnossa näkyy, miten kaikella on oma aikansa: toimeliaisuudella, levolla, syntymällä ja kuolemalla. Ihminen aivan kuin vapautuu omista rajoistaan ja oman itsensä kahleista. Hän näkee elämän huikaisevan lahjan ja kokee yhteyden Luojaan ja luotuihin. Oma pienuus on läsnä vahvasti. Ihmisen ego ei nouse estämään yhteyttä, kuulemista ja kiitosta.

Kuulen tässä virressä myös rohkaisun elämään. Veisaaja katsoo rohkeasti kohti Jumalaa, vaikka tietää, että elämä ei toteudu omien toiveiden mukaan. Joudun pettymään, luopumaan, suremaan. Silti veisaan Jumalan hyvyydestä, hellästä hoidosta ja elämän jatkumisesta päivästä päivään. Virsi sisältää ehkä salatun rukouksen: ”Anna minun ottaa vastaan elämä kaikkineen, sellaisena kuin se annetaan”.
Harva virsi on näin täynnä iloa ja luottamusta, kaikenlaista suorittamista vailla.  Virressä ei erotella eikä suljeta ketään ulos. Veisaaja käyttää viimeisissä säkeistöissä minä-muotoa. Luomakunta ja kaiken elollisen yhteys kulkee virressä kuitenkin mukana loppuun asti. Ihmettelyn henki kantaa virttä kauniisti.

SV 221 Tuon tästä päivästä
Virsi lähtee liikkeelle oman elämän ja minuuden pohtimisesta. Virren surumielinen sävelmä ja itsetukisteluun painottuneet sanat täydentävät toisiaan. Muutin muokkauksessa ensimmäistä säkeistöä suorittamisen painottamisesta itsetutkistelun suuntaan ( ”Häveten Herrani tunnustaen, huonosti suoritin tehtävät sen” muuttui muotoon: ”Virheeni annatko anteeksi mulle? Häilyvä, pelkäävä mieleni on, tahtoni nöyrty-mään taipumaton.”) Virsi jatkuu rukouksena, jossa pyydetään syvempää armon ja Jumalan tuntemista.  Voisi ajatella, että ahdistunut ihminen löytää virren sävyistä jotain tuttua. On helppo samaistua surumieliseen säveleen ja oman rikkinäisyyden kokemiseen. Virressä pyydetään monia asioita: Anna virheeni anteeksi, paina mieleeni kärsimyskruunusi ja ristisi, hautaa syntini haavoihisi, johdata jalkani jälkiisi, tee rak-kaaksi autuuden tie, kanna ja vie, rukoile, varjele, anna nukkua rauhassa, rukoile uskoa ja voimia, anna Henkesi, paljasta vilppini, vapauta valheista, uudista…pyyntölista on hengästyttävä.

Lapsuudesta asti on tämä virsi jäänyt mieleeni huolten värittämänä ja hieman alakuloisena. Se on herättänyt surumielisen kaihon tunteen. Kokemus ei ole ollut kuitenkaan vain ahdistava. Ehkä siihen on sisältynyt herännäisyydelle tyypillinen ajatus: ”Tällaisia me ihmiset olemme, täynnä puutteita ja virheitä”. Veisaaja pyytää ja rukoilee asioita, joita ei voi täysin saavuttaa. Kun virttä veisataan yhdessä, murhe avautuu yhteiseksi itsetutkiskeluksi. Joskus olen miettinyt, pyytääkö veisaaja anteeksi myös sitä, että hän on ihminen.

222 Nyt vastaan ota Herrani
Tämän lukupiirin jakson iltavirret jatkuvat katumuksen ja rukouksen merkeissä Virsi 222 avaa näkökulmaa myös muihin ihmisiin, heidän selviämiseensä ja jaksamiseensa. Pyydetään ruokaa nälkäisille ja turvaa turvattomille: ” Tee näkeviksi sokeat, kaatuneet maasta nosta. Heikoille tule turvaksi, isättömille isäksi, huolehdi ravinnosta”. Fransiskaanisessa hengessä kutsutaan köyhää kansaa suureen juhlaan Jumalan valtaistuimen ääreen.

Virren alussa puhutaan ehtoouhrista. Uhri voisi viitata veisaajan haluun antaa itsensä ja elämänsä salatun Jumalan haltuun. Veisaaja osoittaa tämän virrellä: ”Suun laulaa suo ja sydämen”. Virressä pyydetään, että Vapahtaja kuulee veisaajaa, hänen pyyntöään ja kiitostaan. Toisessa säkeistössä puhutellaan Vapahtajaa hellin sanoin. Ensin harmitellaan sanojen puutetta, sitten uskalletaan ilmaista, miten Jeesuksen rakkaus on suloista. Häntä puhutellaan sanalla ”armaani”.

Murheeton mieli illan pimetessä tuo ajatuksen: ”Lähestyvä yö on hyvä”. Veisaaja jättäytyy lopulta Korkeimman suojaan luottavaisena.

SV 223 Kun päivä iltaan ennättää 
Monessa iltavirressä ihminen kysyy itseltään: ”Miten olet viettänyt päivän, sujuuko kaikki vapahtajan tahdon mukaan?” Virsi 223 kuulostaa mielestäni tämän virsiryhmän ankarimmalta virreltä. Viimeisten säkeistöjen armon kuvaukset jäävän hieman teoreettiseksi. Ne ovat päätelmiä kristinuskon opetuksista. Huolettomuus ja lepo eivät helposti välity veisaajalle. Onko virren veisaajalle tapahtunut jotain erityistä? Onko hän nähnyt kovuutensa ja armottomuutensa ja soimaa syystä itseään? Vai onko hän erityisen herkkä arvostelemaan itseään? Syyttääkö hän itseään siitä, että on ihminen ja kokee inhimillisiä tunteita?

Elämässä on väistämättä vaiheita, jolloin joutuu rajustikin vastakkain oman kyvyttömyytensä ja kovuutensa kanssa. Tämä virsi on juuri sopiva tilanteessa, jossa ihminen pysähtyy ankaraan itsetutkisteluun pyhän, salatun Jumalan edessä: ”On sydämeni kylmennyt ja harhateille eksynyt…” Ilman armoa ja Jumalan ehdotonta rakkautta ihminen on tuomittu ja pelkonsa vanki.

SV 224 Pois pyyhi velkani
Virsi yhdistää luontevasti katumuksen, huolen ja luottamuksen. Viimeisessä säkeistössä katsotaan luottavasti Vapahtajaan: ”Kaikki murhe haihtuu ja lepään helmassasi, rauhassa, omanasi”.  Murheettomat, iloiset ja vapaat hetket ovat iltavirsissäkin kaipauksen kohteena. Huolettomuus on ehkä harvinaista ihmisen elämässä. Ellei juuri ole syytä huoleen, voi kuitenkin aavistella ja pelätä tulevaisuutta.

Virren muokkauksessa on mielestäni selkeytetty ja konkretisoitu ”saatanan tulisia nuolia”, joista aiemmin veisattiin. Toisessa säkeistössä viitataan mielen terveyteen ja sen suojelemiseen. Elämän nurjat puolet joudutaan kohtaamaan monissa vaiheissa, usein omassa elämässä ja toiminnassa. Piiloutuminen todellisuuden kieltämiseen ei ole Siionin virsien viestinä. Ennemminkin pyritään elämään keskellä realistista maailmaa turvaten kaikissa tilanteissa Jumalan hyvyyteen. Koen, että muistutamme toisiamme Jumalan hyvyydestä, kun veisaamme yhdessä.

SV 225 Pois päivä väistyy
Kuulen virren jollain tavalla liturgisena. Se ottaa hieman etäisyyttä ihmisen kokemuksiin ja omissa tunteissa viipyilyyn. Tämä ote vahvistaa virren ajattomuutta. Virren pitkä historia näkyy tekstissä ja sävelmässä. Vaikka virsi on uskonpuhdistajan sanoittama, mielestäni tätä voitaisiin veisata jakamattomassa kirkossa samoin kuin tämän päivän seuroissa. Aloitus on universaali: Yö ja päivä vaihtuvat ja seuraavat toisiaan kaikkialla. Ihmisen on hyvä tunnistaa paikkansa maailmassa. Ihminen on pieni, Jumala on suuri. Tässä kaikessa on jotain muuttumatonta ja pysyvää. Ei ole niin tärkeää mitä tunnen ja koen. Liityn virteen toisten kristittyjen kanssa. Virsi päättyy kolmiyhteisen Jumalan ylistykseen liturgisen juhlavasti.

On virkistävää, että veisaamme virsiä, jotka kääntävät katseen kirkon yhteiseen uskoon ja traditioon. Kirkon tehtävä ja uskon tulkinta on paljon muuta, kuin omien kokemusten esille tuomista ja analysointia (niitä vähättelemättä).  Kirkon viesti ehkä kaventuu, jos tradition ja kirkon yhteisen uskon tulkinta jää sivuosaan. Ihmisten tunnekokemuksiin ja uskonratkaisuihin perustuva uskonyhteisö on helposti suppea ja uuvuttava. Luulen, että herännäisyydessä ei tätä vaaraa ole ainakaan kovin vahvasti ollut.

Kristityt kääntyvät kohti Jumalan armahtavaisuutta elämässään. He eivät ole mikään rukouksia suorittava valiojoukko, jota Jumala suosii ja ”varjelee” niin ettei mitään pahaa tapahdu. Vierastan sitä, että kovin voimakkaasti ajatellaan Jumalan suojelevan juuri minua, kun olen selvinnyt sairaudesta tai onnettomuudesta. Tästä ajattelusta seuraa se, että Jumala ei varjelekaan niitä, jotka sairastuvat, vammautuvat tai kuolevat yllättäen.

Mielestäni ihmiselle jää tehtäväksi vaalia yhteistä elämää koko maailmassa. Olen taipuvainen liittymään veli Rogerin ajatuksiin sovinnon, rauhan, anteeksiantamuksen ja yhteyden merkkinä olemisesta. Tämä on kirkon keskeinen tehtävä. Tähän varjelukseen illalla nukahdamme luottaen siihen, että mitä tapahtuukin, meidät otetaan vastaan.

Kun veisaamme illalla ja pyydämme suojaa ja varjelusta, rukoilemme samalla, että Vapahtaja on läsnä koko maailman kärsimyksessä. Kristillinen kirkko on kantanut vahvasti tätä kärsimyksen jakamisen perinnettä. Se näkyy ruohonjuuritasolla ihmisten elämässä ja palvelualttiudessa. Se näkyy hankkeissa ja toimissa, joita kirkko laitoksena on rakentamassa ja tukemassa. Jokaisessa kärsivässä ihmisessä on Kristus. Jokainen kärsivä ihminen on veljemme ja sisaremme.


Leena-Marja Renko

Siionin virret 190-195

Siionin virsien jouluvirret ovat minulle erityisen läheisiä. Löydän niiden sanoista ja sävelmistä joulun viestin ja syvemminkin kristillisen kirkon sanoman tavalla, joka puhuttelee erityisesti.

Jouluyöhön liittyvät henkilöt ja tapahtumat ovat nähtävissä monesta näkökulmasta. Nämä näkökulmat ovat hyvin ajankohtaisia ja läpi historian muuttumattomia. Jouluyön keskiössä ovat Jeesus-vauva, Maria ja Joosef. Yöllä esiintyvät myös enkelit ja paimenet. Jouluyön tapahtumat liikuttavat idän viisaita ja Herodeksen sotilaita. Joulun kuvaelmaan on haluttu liittää myös eläimiä, ne tuovat kuvaan jonkinlaista pyyteettömyyttä ja viattomuutta. Tähti osoittaa tietä Vapahtajan etsijöille. Jouluyön elementit saattavat tuntua muuttumattomilta ja pysähtyneiltä. Kuitenkin ne ovat täynnä elämää, vaeltamista ja liikettä.

Ensimmäisen jouluyön tapahtumat mullistavat yhteiskuntarakenteita. Asetelma on vallankumouksellinen ja yhteiskunnallisesti ravisteleva. Ei olekaan kyse oman yhteisön ja yhteiskunnan pönkittämisestä ja suojelemisesta. Jouluyö avaa ovia maailmalle ja julistaa rauhaa, oikeudenmukaisuutta ja tasavertaisuutta kaikkialle. Osallisina ovat monenlaiset toimijat. Avaintodistajat ovat arkisia yötyöläisiä. Matkaan lähtevät myös rikkaat miehet, jotka hellittämättä seuraavat tähteä. Jeesuksen vanhemmat ovat vahvasti läsnä, vaikka kovin vaiteliaina. Enkelien viesti on täynnä iloa ja toivoa. Kaikki Jeesuksen syntymän liikuttamat ovat suuremman merkityksen äärellä ja joutuvat sen puhuteltaviksi. Vastavoimana jouluyön viestille, ovat sotilaat, jotka Herodes on lähettänyt liikkeelle omaa valtaansa suojelemaan.

Siionin virret tuovat kaikkia joulukertomuksen osallisia mukaan joulun viestiin. Juhlan sankari, Jeesus-lapsi, on läsnä vahvana liikuttajana. Hän koskettaa, kutsuu ja pysäyttää pelkällä olemassaolollaan. Vauva ei vaadi mitään temppuja tai suorituksia. Hänessä näkyy pelkkä ihmisyys, haavoittuvuus ja täysi läsnäolo. Evankeliumi näyttää jouluyön kertomuksessa tähän lapseen kätkeytyvän jumalallisen armon ja rakkauden.

190 Olet saapunut Herramme armollinen

Virren ensimmäinen säkeistö katsoo tulevaisuuteen: Jeesuksen pahoinpitelyyn, kidutukseen ja väkivaltaiseen kuolemaan. Viittaus hiljaiseen viikkoon ja kärsimyksen julmaan todellisuuteen tuo joulun keskelle historian, tämän päivän ja tulevaisuuden kidutetut, nöyryytetyt ja surmatut ihmiset. Virsi näyttää maailman todellisuuden, jonka Jumala syvästi tuntee. Samalla tulee näkyville ihmisen raadollisuus ja avuttomuus synnin maailmassa ilman Vapahtajaa.

Virren loppu keskittyy kiitokseen ja ihmettelyyn. Se kehottaa ihmisiä sitoutumaan yhteiseen elämään, kiittämään ja iloitsemaan. Virsi muistuttaa myös palvelemisesta ja avautuu koko maailmalle. Enkelten rauhan viesti kuuluu kaikkialle. Kukaan ei ole osaton, ketään ei suljeta ulkopuolelle. Jouluvirsille tyypillinen rajattomuus on kutsuvaa ja vapauttavaa: ”Kansat, maat, kaikki yhdessä kuuluttakaa, saimme lahjaksi elämän uuden.”

191 Herää jo sinäkin, Siionin kansa

Tämä virsi kuului lapsuuteni jouluihin. Siihen aikaan osattiin veisata vaivattoman tuntuisesti virsiä, joiden säkeistöt ovat pitkiä ja sävelmätkin melko vaativia. Veisuun tempo oli rauhallinen, joskus jopa raskaan tuntuinen. Veisuu oli jykevää ja voimakasta. Toisaalta tämä virsi kuulostaa vapauttavan riemulliselta, kun se veisataan raikkaasti ja kevyesti. Vahvan ja jykevän seuraveisuun lisäksi, on joskus hyvä veisata myös hiljaisella äänellä, välillä haparoidenkin. Virren ja veisuun merkitys ei mielestäni ole riippuvainen veisuun tavasta ja tyylistä. On arvokasta, jos seuraväki rohkeasti virheitä pelkäämättä aloittaa ja opettelee uudistettuja Siionin virsiä.

Kirkkaus hohtaa… annat ilon…auta riemuitsemaan…ota murhe pois… virressä pyydetään iloa samalla kun jo kiitetään railakkaasti halleluja - säkeellä ja kiitos-sanan toistolla. Virressä kohtaavat ilo ja murhe väkevällä tavalla. Ne eivät syö toistensa uskottavuutta eivätkä vähättele toisiaan. Näihin kiitossanoihin uskallan yhtyä minäkin.

192 Valo syttyi, Jeesus syntyi

Virren ensimmäisissä säkeistössä ihmetellään ihmisen alakuloisuutta; Miksi en voi riemuita? Miksi sydän kylmenee? Miksi en kiiruhda Vapahtajan seimelle? Virsi ilmaisee puhuttelevasti elämän ristiriidan. Joulu tuo hyvyyden, valon ja pyhyyden. Ihminen kamppailee omassa näköalattomuudessaan. Tässä virressä on läsnä joulun matkalaisia: paimenet ja idän viisaat. He ovat esimerkkinä liikkeelle lähdöstä ja rohkeudesta. Kuulen virressä paikallaan pysymisen ja liikkeellä olon vastakkaisuuden. Lempeästi tunnustetaan se, että ihminen on voimaton ja kykenemätön pelastamaan ja liikuttamaan itseään. Virsi tuo mieleeni Pyhän Birgitan rukouksen lauseen: ”Uskallettua on viipyä ja vaarallista on jatkaa matkaa.” Miten tuttu kokemus tämä onkaan!

Virren viimeiset säkeistöt tuovat toivon toivottomalle: ”Tällaisille syntisille koitti siinä aamun koi.” Sinulla ja minulla on sittenkin riemujuhla.

193 Betlehemin piltti vain

Tätä virttä veisaan mieluiten levollisella rytmillä ja hiljaisella äänellä. Vanha sävelmä korostaa virren rukousta ja pyhyyden tuntua. Virsi kertoo yksinkertaisesti jouluyön tapahtumista. Veisaaja liittyy osalliseksi yön tapahtumiin veisaamalla. Kuitenkaan veisaaja ei omi itselleen jouluyötä vaan jättää tilan avaraksi. Vaikka veisataan minä – muodossa, ollaan yhdessä muiden kanssa, yhdessä koko maailmankaikkeuden kanssa. Tämän virren veisaaja voisi olla vaikkapa piilossa yön pimeydessä ihmettelemässä ja tarkkailemassa. Hän kuvailee ja kertoo korostamatta omaa itseään tai omia tunteitaan. Hän ei kuitenkaan ole pelkkä tarkkailija, vaan tulkitsee näkemäänsä ja etsii merkityksiä: ”Pelastaakseen tuomitut, tuomitut hän on tänne saapunut.” Virren teksti kuulostaa opetuspuheelta, joka pyrkii avaamaan joulun sisältöä ja merkitystä: Jeesus on ikuinen ja luomaton, hän elää kuten kuka tahansa ihminen, mutta ilman syntiä. Hän on tullut pelastamaan ihmiskuntaa. Tähän kaikkeen ihminen vastaa ilolla ja kiitoksella: Aamen, halleluja!

194 Jos etsit, sielu, Jeesus-lasta

Virsi kutsuu liikkeelle ja haastaa myös asenteen muutokseen: joudu, kulje, riennä, katso, rukoile, kumarra, kerro, ylistä! Ensimmäisessä säkeistössä mainitaan kehotuksen kohde: ”Jos etsit sielu, Jeesus – lasta…” Veisaaja siis kehottaa omaa sieluaan monen imperatiivin avulla. Sielun puhuttelu tuntuu virren aikana avautuvan myös kokonaisvaltaiseksi yhteiseksi kehotukseksi. Puhutellaan omaa itseä, lähimmäistä, koko ihmiskuntaa. Viimeisessä säkeistössä palataan inhimilliseen haurauteen ja oman kyvyttömyyden tunnustamiseen. ”Halpa kedon paimen” kuvaa ehkä ihmistä, jolla ei ole vaurautta tai vaikutusvaltaa. Paimen hukkuu ihmisjoukon keskelle muiden köyhien sekaan. Hän kuuluu ihmisiin, jotka yrittävät selviytyä elämässä ja joutuvat kamppailemaan toimeentulonsa eteen. Halpa paimen olen myös minä, joka koen itseni usein henkisesti ja hengellisesti riisutuksi ja karuksi. Lämmön, valon ja toivon lähde on jossain muualla kuin minussa. Valo ja lämpö ovat pienessä lapsessa. Hän sytyttää joulun tähden synkimpäänkin sopukkaan.

195 Jumalan Poika sydäntemme oljilla tyytyy nukkumaan

”Murheen korret” on ilmaisu, joka on tullut lähelle omaa kokemusmaailmaa ja avannut virren sanomaa vuosien aikana yhä syvemmin. Olen oppinut veisaamaan tätä virttä edeltävän virren sävelmällä, joka on mielestäni meditatiivisempi ja myös hyvin virren sanoihin sopiva.

Joulun sanoma ja enkelten viesti, koko jouluyön kuva näyttäytyy virressä mielestäni yksinkertaisena, silti pyhää salaisuutta kunnioittaen.  Veisaaja ei tuo seimelle mitään suorituksia. Hän pyytää uskoa, virvoitusta ja huolten huojennusta. Tästä huolimatta virsi on valoisa, täynnä ihmetystä, kiitosta ja luottavaista toivoa.

Erityisen rohkaisevaa on se, että murheen korret saavat olla Vapahtajan vuoteena. Niitä ei moitita eikä hävetä. Joulu tuo valoon ja näkyville sydämen oljet, sen synkän haudan; hengen köyhyyden ja murheen hauraat korret. Tähän voi liittyä ihminen, joka on elämässä joutunut luopumaan läheisistään, terveydestään ja osaamisestaan. Virsi kutsuu Vapahtajan seimelle myös ihmisiä, jotka ovat menettäneet kyvyn keskinäiseen kommunikointiin ja voimakkaisiin tunteisiin. Niitä ei tarvita. Mitään ei tarvita. Vain Jeesus-lapsi, joka vastasyntyneen vääjäämättömyydellä on läsnä täydesti. Hän ei valikoi kuka saa tulla joulun ihmeen äärelle.

Leena-Marja Renko 

Siionin virret 70-75

Ihmisen paikka

SV 70 Särkyköön nyt sydämeni 

SV 71 Muistelen, Jeesus, haavoja

SV 72 Arkihuolten alla 

SV 73 Jumalani, Jumalani

SV 74 Kun murhettani kannan 

SV 75 Herra, minä multa maan

Tutkimani virret kuuluvat Ahdistus – osioon. Ahdistusta on ihmiskunnan historian aikana kuvattu vahvoilla kuvilla ja vertauksilla. Inhimillinen ahdistuneisuus on jokaiselle tuttua. Vanhoista kirjoituksista, kuten psalmeista, löytyy ajattoman ravistelevia tekstejä, joihin ahdistunut ihminen pystyy  samaistumaan. 

Ahdistuksen kuva

Ihminen kokee olevansa kova ja syytöksen alainen. Syyllisyys täyttää koko elinpiirin, se on ilmassa, maassa ja taivaassa. Ihminen on hylätty, yksin jätetty. Arkihuolet painavat maahan, kulku on horjuvaa, uupumus voittaa. Vaikeroin päivin ja öin, näen vain varjoni, huudan hätääni. Olen maan mato, melkein kuollut. Pelkään kuolemaa, makaan paaden alla. En saa ääntä, säikyn varjoani. Synnin kierre sitoo tiukasti, syyllisyys runtelee ja salpaa sydämen. ”Minne voisin päästä pakoon?” kysytään virressä 70. Ahdistuksen paikkoja on kaikkialla: korven pimeässä ja meren kuohuissa. 

Ihminen etsii levon paikkaa. Ristin luona ahdistunut näkee toivon. Etsitään Kristuksen siunaavaa syliä, käännetään katse paaden alla kohti Kristusta. Pyydetään aamun sarastusta. Polvistutaan toisten ihmisten kanssa Vapahtajan edessä. ”Suo sydämesi suojassa minulle rauhan maja” (71).

Jäin miettimään tämän päivän ihmisen ahdistusta. Mitkä asiat synnyttävät nimettömän ahdistuksen ja toivottomuuden tunteen? Mikä vie mielen ja merkityksen elämältä?  Kaikki eivät välttämättä kuvaa synti - käsitteellä oman ahdistuksensa tuntoja. Ehkä puhutaan enemmän uupumuksesta, riittämättömyydestä, kovuudesta, tuomiosta ja hylätyksi ja kiusatuksi tulemisesta.  Toisaalta ihminen voi nähdä oman toimintansa vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden sekä yksilötasolla että yhteisönä. Uskon, että ahdistuksen kokemuksessa tulee ilmi sekä synnin että häpeän tuottamia tunteita. 

Ihminen kärsii helposti itsesyytöksistä silloin, kun ei täytä ympäristön asettamia odotuksia. Syyllistäviä tahoja löytyy lähiyhteisöstä, julkisesta keskustelusta ja omasta sisimmästä. Epäonnistumiset ja syytökset saattavat murskata terveen itsetunnon ja aiheuttaa psyykkisen sairastumisen.  Uskon, että erityisesti häpeän kokemus painaa ihmisen helposti maahan ja synnyttää rakkaudettomuutta omaa itseä kohtaan. Jos ihminen joutuu häpeämään sitä mikä hän on, tarvitaan lämpöä ja vastaanottamista: ”Tule yönkin teille, syli uupuneille avaa siunaten” (72).  ”Pelkään päivää tulevaa – tule, Kristus, huomiseenkin, kaikkeen, mitä teenkin” (72).  ”Uskollinen auttaja, pysy aina vierelläni, että muita rakastaisin, armahdettu olla saisin” (75).

Ihmisen pienuus luonnonilmiöiden, poliittisten ja taloudellisten voimien edessä vie voimattomuuden ja toivottomuudenkin kokemukseen. Usko inhimillisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin saattaa hävitä.  Ahdistuksen lähdettä on vaikea tunnistaa. Kenen puoleen käännyn voimattomuudessani?

Eksynyttä etsitään

Virsissä ihminen etsii apua Vapahtajalta. Hän etsii armollista syliä ja vastaanottamista, kun joutuu kamppailemaan häpeän kanssa. Hän etsii anteeksiantoa pahoille teoilleen, ajatuksilleen ja tekemättä jättämisilleen. Ahdistunut ihminen katsoo kohti auttajaa. Vapahtaja kutsuu, käy rinnalla. Taivaan Isä huutelee lastaan lempeästi. Jeesus kirvoittaa pahan pauloista. Vapahtaja antaa itsensä. Hän on veli, hän on armon ruhtinas. Hän on uskollinen auttaja. Keskellä synkintä pimeyttä, silloinkin kun tuntuu ettei apua saa veisaaja pyytää: ”Jumalani, Jumalani, älä jätä minua. Olet ainut auttajani. Muista minut, armahda!” (73).

Virsi 71 keskittyy Jeesuksen ristinkuolemaan ja peilaa siihen ihmisen syntisyyttä: ”Pahuuttani kannoit”,  ”Voi sydäntäni ylpeää ja itsevarmuuttani”,  ”Nyt laskeudun häveten ristisi juureen maahan.” Tässä virressä mainitaan häpeä. Veisaaja näyttää häpeävän omaa itsekkyyttään ja ylpeyttään. Kuitenkin hän kokee, että syvältä sydämestä soi ”ylistyksen ääni”. Virren viimeisessä säkeistössä kuvataan: ”Saan silloin työssä, levossa veljenä sinut tuntea ja armon ruhtinaana”.

Että muita rakastaisin

Tunnistan hyvin tarpeen veisata ahdistuksesta, sen piinaavuudesta ja jatkumisesta. Ahdistunut ihminen ei piristy kevyellä vakuuttelulla tai iloon vaatimalla. Uskon että jokaisella ahdistuksella on aikansa. Minulle parasta lääkettä ovat olleet ahdistuksen virret ja aidot, läsnäolevat ihmiset.

Tunnistan samalla myös sisäänpäin kääntymisen ja omien mielenliikkeiden ympärillä viipyilyn ansan. Rikkinäisessä maailmassa ja rikkinäisessä ihmisyydessä eivät ahdistuksen aiheet ole milloinkaan kokonaan poissa. Tämän kaiken keskellä sykkii juuri nyt toteutuva elämä, lähi-ihmiset ja ihmisyhteisöt. Käännänkö selkäni omassa ahdistuksessani juuri sille elämälle, johon minut on kutsuttu? Näenkö rakkauden ja yhteyden mahdollisuuden elämän yllättävissä käänteissä ja kohtaamisissa? Muistanko arkisen työn pyhyyden?  Etsinkö sovintoa ja yhteyttä niiden ihmisten ja yhteisöjen kanssa, joiden kokemusmaailma on aivan erilainen kuin omani? Käännänkö katseen kohti hyvää, uskonko ihmiskunnan mahdollisuuksiin vaikuttaa elinmahdollisuuksien parantamiseen maapallolla?

Anna aamun sarastaa

Kaikissa näissä virsissä elää mukana toivo. Jos ahdistus ei helpota, veisaaja kuitenkin pyytää rohkeasti: ”Auta, Herra, tästä”, ”Anna aamun sarastaa”, ”Rakkaus voiman tuokoon”, ”Etkä minuakaan voisi hädässäni unohtaa”. Luottamus rakastavan Vapahtajan läsnäoloon ja hänen veljenrakkauteensa kulkee ihmisen tuntemuksien vaihtelun alla syvänä ja rohkaisevana. Paikka ristin luona on karu ja riisuva. Samalla se on lohdutuksen, toivon ja ilon paikka. 

Kristillistä perinnettä tuntevalle löytyy virren sanoista tuttuja kuvia, joiden avulla voi katsoa omaa sisimpäänsä ja Vapahtajan rakkautta. Hengellistä kieltä tuntemattomalle voi olla vaikeampaa samaistua virren rukoukseen. Miten osaan sanoittaa pelkoani, hätääni, ahdistustani ja kaipaustani. Kuuleko kukaan, kun huudan. Ihminen tarvitsee toisen ihmisen kunnioittavaa ja aitoa läsnäoloa, jotta rohkenisi olla omana itsenään toisen rinnalla, jotta uskaltaisi kääntyä Vapahtajaa kohti kipujensa kanssa.

Veisaaja jakaa toisten kanssa ihmisyyden kipua ja rikkinäisyyttä. Parhaimmillaan hän rohkaistuu elämään ja toimimaan yhteisen hyvän puolesta. Ihmisyyden paradoksi ja uskon kokemuksen ristiriitaisuus ja hämmennys voidaan ehkä parhaiten kohdata ottamalla ne vastaan elämään kuuluvina. Ihminen haastetaan valppauteen, rohkeuteen ja liikkeelle lähtemiseen. 

Siionin virsissä elää toivo ja usko siihen, että Vapahtaja ei ole vain siellä, missä onnistutaan, parannutaan ja selvitään ihmeellisellä tavalla vaikeuksien keskellä. Hän on läsnä myös (ehkä erityisesti) siellä, missä epäonnistutaan, hävitään, petytään, sairastetaan ja kuollaan.

Leena-Marja Renko