Siionin virret 220-225

Virsi 220 aloittaa iltavirsien osaston. Iltavirsi on monessa mielessä hyvästelyvirsi. Päivän aktiivisuus lopete-taan, teot ja ajatukset vaimennetaan. Toivotaan levollista riittävää unta. Yhteys ulkomaailmaan on unen ajan katkaistu.

Nukkuminen on myös pieni kuolema. On jättäydyttävä tiedostamattomaan tilaan. Iltavirsissä tuodaan esille joskus ajatus viimeisestä unesta: ”Jos vielä lahjoitat huomenen uuden”, ”Suo loppu kerran kuolossa autuas”. Pieni lapsi saattaa vastustaa illalla nukahtamista, koska edessä on pitkä ero läheisistä ihmisistä.

Iltavirret pyrkivät johdattamaan ihmistä turvalliseen ja luottavaiseen heittäytymiseen. Ihminen päästää irti toimistaan ja myös ajatuksistaan. Iltavirret painottuvat kahteen suuntaan.  Luottamusvirsissä jäädään ihmettelemään jumalan hyvyyttä ja korostetaan yhteyttä Jumalaan. Lapsenomainen turvautuminen, salattu yhteys Jumalaan ja huoleton uneen vaipuminen ovat keskeisiä.

Toinen ryhmä iltavirsissä voisi olla nimeltään Katumusvirret. Niissä vahvasti esiin tuleva näkökulma on päivän tapahtumien pohtiminen. Tähän sisältyy katumusta ja anteeksipyytämistä. En toiminut kuten olisi pitänyt. Tuotin murhetta toisille ja itselleni. Päivän epäonnistumiset tuntuvat avautuvan unta kaipaavalle piinaavina välähdyksinä. Katumusvirsissä pyydetään lepoa ja anteeksiantamusta. Ihminen toivoo vapau-tusta, joka auttaisi luottavaiseen uneen. Joskus tuntuu, että katumukseen keskittyvissä virsissä veisaaja jää oman itsensä vangiksi.

SV 220 Maat, metsät hiljenneinä  
Tämä virsi on mielestäni valoisa luottamusvirsi. Siinä ei tuijotella ollenkaan omaa epäonnistumista, kun jätettiin pois säkeistö: ”Vaan muistan murhemiellä…”. Mielestäni tämä poisto kirkasti virren teologiaa ja mysteeri – ulottuvuutta entisestään. Ihminen jää kuuntelemaan ja katselemaan illan hämärtymistä ja luonnon hiljenemistä. Tämä hiljentää myös ihmisen puheet ja ajatukset. Ei ole tarpeen sanoa mitään, selitellä mitään. Ihminen katsoo ja ymmärtää yhteyden luontoon. Luonnossa näkyy, miten kaikella on oma aikansa: toimeliaisuudella, levolla, syntymällä ja kuolemalla. Ihminen aivan kuin vapautuu omista rajoistaan ja oman itsensä kahleista. Hän näkee elämän huikaisevan lahjan ja kokee yhteyden Luojaan ja luotuihin. Oma pienuus on läsnä vahvasti. Ihmisen ego ei nouse estämään yhteyttä, kuulemista ja kiitosta.

Kuulen tässä virressä myös rohkaisun elämään. Veisaaja katsoo rohkeasti kohti Jumalaa, vaikka tietää, että elämä ei toteudu omien toiveiden mukaan. Joudun pettymään, luopumaan, suremaan. Silti veisaan Jumalan hyvyydestä, hellästä hoidosta ja elämän jatkumisesta päivästä päivään. Virsi sisältää ehkä salatun rukouksen: ”Anna minun ottaa vastaan elämä kaikkineen, sellaisena kuin se annetaan”.
Harva virsi on näin täynnä iloa ja luottamusta, kaikenlaista suorittamista vailla.  Virressä ei erotella eikä suljeta ketään ulos. Veisaaja käyttää viimeisissä säkeistöissä minä-muotoa. Luomakunta ja kaiken elollisen yhteys kulkee virressä kuitenkin mukana loppuun asti. Ihmettelyn henki kantaa virttä kauniisti.

SV 221 Tuon tästä päivästä
Virsi lähtee liikkeelle oman elämän ja minuuden pohtimisesta. Virren surumielinen sävelmä ja itsetukisteluun painottuneet sanat täydentävät toisiaan. Muutin muokkauksessa ensimmäistä säkeistöä suorittamisen painottamisesta itsetutkistelun suuntaan ( ”Häveten Herrani tunnustaen, huonosti suoritin tehtävät sen” muuttui muotoon: ”Virheeni annatko anteeksi mulle? Häilyvä, pelkäävä mieleni on, tahtoni nöyrty-mään taipumaton.”) Virsi jatkuu rukouksena, jossa pyydetään syvempää armon ja Jumalan tuntemista.  Voisi ajatella, että ahdistunut ihminen löytää virren sävyistä jotain tuttua. On helppo samaistua surumieliseen säveleen ja oman rikkinäisyyden kokemiseen. Virressä pyydetään monia asioita: Anna virheeni anteeksi, paina mieleeni kärsimyskruunusi ja ristisi, hautaa syntini haavoihisi, johdata jalkani jälkiisi, tee rak-kaaksi autuuden tie, kanna ja vie, rukoile, varjele, anna nukkua rauhassa, rukoile uskoa ja voimia, anna Henkesi, paljasta vilppini, vapauta valheista, uudista…pyyntölista on hengästyttävä.

Lapsuudesta asti on tämä virsi jäänyt mieleeni huolten värittämänä ja hieman alakuloisena. Se on herättänyt surumielisen kaihon tunteen. Kokemus ei ole ollut kuitenkaan vain ahdistava. Ehkä siihen on sisältynyt herännäisyydelle tyypillinen ajatus: ”Tällaisia me ihmiset olemme, täynnä puutteita ja virheitä”. Veisaaja pyytää ja rukoilee asioita, joita ei voi täysin saavuttaa. Kun virttä veisataan yhdessä, murhe avautuu yhteiseksi itsetutkiskeluksi. Joskus olen miettinyt, pyytääkö veisaaja anteeksi myös sitä, että hän on ihminen.

222 Nyt vastaan ota Herrani
Tämän lukupiirin jakson iltavirret jatkuvat katumuksen ja rukouksen merkeissä Virsi 222 avaa näkökulmaa myös muihin ihmisiin, heidän selviämiseensä ja jaksamiseensa. Pyydetään ruokaa nälkäisille ja turvaa turvattomille: ” Tee näkeviksi sokeat, kaatuneet maasta nosta. Heikoille tule turvaksi, isättömille isäksi, huolehdi ravinnosta”. Fransiskaanisessa hengessä kutsutaan köyhää kansaa suureen juhlaan Jumalan valtaistuimen ääreen.

Virren alussa puhutaan ehtoouhrista. Uhri voisi viitata veisaajan haluun antaa itsensä ja elämänsä salatun Jumalan haltuun. Veisaaja osoittaa tämän virrellä: ”Suun laulaa suo ja sydämen”. Virressä pyydetään, että Vapahtaja kuulee veisaajaa, hänen pyyntöään ja kiitostaan. Toisessa säkeistössä puhutellaan Vapahtajaa hellin sanoin. Ensin harmitellaan sanojen puutetta, sitten uskalletaan ilmaista, miten Jeesuksen rakkaus on suloista. Häntä puhutellaan sanalla ”armaani”.

Murheeton mieli illan pimetessä tuo ajatuksen: ”Lähestyvä yö on hyvä”. Veisaaja jättäytyy lopulta Korkeimman suojaan luottavaisena.

SV 223 Kun päivä iltaan ennättää 
Monessa iltavirressä ihminen kysyy itseltään: ”Miten olet viettänyt päivän, sujuuko kaikki vapahtajan tahdon mukaan?” Virsi 223 kuulostaa mielestäni tämän virsiryhmän ankarimmalta virreltä. Viimeisten säkeistöjen armon kuvaukset jäävän hieman teoreettiseksi. Ne ovat päätelmiä kristinuskon opetuksista. Huolettomuus ja lepo eivät helposti välity veisaajalle. Onko virren veisaajalle tapahtunut jotain erityistä? Onko hän nähnyt kovuutensa ja armottomuutensa ja soimaa syystä itseään? Vai onko hän erityisen herkkä arvostelemaan itseään? Syyttääkö hän itseään siitä, että on ihminen ja kokee inhimillisiä tunteita?

Elämässä on väistämättä vaiheita, jolloin joutuu rajustikin vastakkain oman kyvyttömyytensä ja kovuutensa kanssa. Tämä virsi on juuri sopiva tilanteessa, jossa ihminen pysähtyy ankaraan itsetutkisteluun pyhän, salatun Jumalan edessä: ”On sydämeni kylmennyt ja harhateille eksynyt…” Ilman armoa ja Jumalan ehdotonta rakkautta ihminen on tuomittu ja pelkonsa vanki.

SV 224 Pois pyyhi velkani
Virsi yhdistää luontevasti katumuksen, huolen ja luottamuksen. Viimeisessä säkeistössä katsotaan luottavasti Vapahtajaan: ”Kaikki murhe haihtuu ja lepään helmassasi, rauhassa, omanasi”.  Murheettomat, iloiset ja vapaat hetket ovat iltavirsissäkin kaipauksen kohteena. Huolettomuus on ehkä harvinaista ihmisen elämässä. Ellei juuri ole syytä huoleen, voi kuitenkin aavistella ja pelätä tulevaisuutta.

Virren muokkauksessa on mielestäni selkeytetty ja konkretisoitu ”saatanan tulisia nuolia”, joista aiemmin veisattiin. Toisessa säkeistössä viitataan mielen terveyteen ja sen suojelemiseen. Elämän nurjat puolet joudutaan kohtaamaan monissa vaiheissa, usein omassa elämässä ja toiminnassa. Piiloutuminen todellisuuden kieltämiseen ei ole Siionin virsien viestinä. Ennemminkin pyritään elämään keskellä realistista maailmaa turvaten kaikissa tilanteissa Jumalan hyvyyteen. Koen, että muistutamme toisiamme Jumalan hyvyydestä, kun veisaamme yhdessä.

SV 225 Pois päivä väistyy
Kuulen virren jollain tavalla liturgisena. Se ottaa hieman etäisyyttä ihmisen kokemuksiin ja omissa tunteissa viipyilyyn. Tämä ote vahvistaa virren ajattomuutta. Virren pitkä historia näkyy tekstissä ja sävelmässä. Vaikka virsi on uskonpuhdistajan sanoittama, mielestäni tätä voitaisiin veisata jakamattomassa kirkossa samoin kuin tämän päivän seuroissa. Aloitus on universaali: Yö ja päivä vaihtuvat ja seuraavat toisiaan kaikkialla. Ihmisen on hyvä tunnistaa paikkansa maailmassa. Ihminen on pieni, Jumala on suuri. Tässä kaikessa on jotain muuttumatonta ja pysyvää. Ei ole niin tärkeää mitä tunnen ja koen. Liityn virteen toisten kristittyjen kanssa. Virsi päättyy kolmiyhteisen Jumalan ylistykseen liturgisen juhlavasti.

On virkistävää, että veisaamme virsiä, jotka kääntävät katseen kirkon yhteiseen uskoon ja traditioon. Kirkon tehtävä ja uskon tulkinta on paljon muuta, kuin omien kokemusten esille tuomista ja analysointia (niitä vähättelemättä).  Kirkon viesti ehkä kaventuu, jos tradition ja kirkon yhteisen uskon tulkinta jää sivuosaan. Ihmisten tunnekokemuksiin ja uskonratkaisuihin perustuva uskonyhteisö on helposti suppea ja uuvuttava. Luulen, että herännäisyydessä ei tätä vaaraa ole ainakaan kovin vahvasti ollut.

Kristityt kääntyvät kohti Jumalan armahtavaisuutta elämässään. He eivät ole mikään rukouksia suorittava valiojoukko, jota Jumala suosii ja ”varjelee” niin ettei mitään pahaa tapahdu. Vierastan sitä, että kovin voimakkaasti ajatellaan Jumalan suojelevan juuri minua, kun olen selvinnyt sairaudesta tai onnettomuudesta. Tästä ajattelusta seuraa se, että Jumala ei varjelekaan niitä, jotka sairastuvat, vammautuvat tai kuolevat yllättäen.

Mielestäni ihmiselle jää tehtäväksi vaalia yhteistä elämää koko maailmassa. Olen taipuvainen liittymään veli Rogerin ajatuksiin sovinnon, rauhan, anteeksiantamuksen ja yhteyden merkkinä olemisesta. Tämä on kirkon keskeinen tehtävä. Tähän varjelukseen illalla nukahdamme luottaen siihen, että mitä tapahtuukin, meidät otetaan vastaan.

Kun veisaamme illalla ja pyydämme suojaa ja varjelusta, rukoilemme samalla, että Vapahtaja on läsnä koko maailman kärsimyksessä. Kristillinen kirkko on kantanut vahvasti tätä kärsimyksen jakamisen perinnettä. Se näkyy ruohonjuuritasolla ihmisten elämässä ja palvelualttiudessa. Se näkyy hankkeissa ja toimissa, joita kirkko laitoksena on rakentamassa ja tukemassa. Jokaisessa kärsivässä ihmisessä on Kristus. Jokainen kärsivä ihminen on veljemme ja sisaremme.


Leena-Marja Renko