Siionin virret 154-159

SV 154 Kun, Herra, maailmamme loit

Kun 1990-luvulla alettiin miettiä Siionin virsien uudistamista, päätettiin prosessi aloittaa uusien virsien keräämisellä. Kokoon haalittiin ja myös pyydettiin virsiä, jotka toisivat jotakin uutta Siionin virsien kokonaisuuteen. Erityisesti toivelistalla silloin oli ensimmäiseen uskonkappaleeseen liittyvät virret. Ilmeisesti ajatus oli, että Siionin virret pyörivät liikaa toisen uskonkappaleen ympärillä. Minä en jotenkin osaa mieltää Siionin virsiä, edellisiä tai nykyistä laitosta, jonkun uskonkappaleen mukaan määrittyvänä kokoelmana.
 
Ajattelen, että Siionin virret ovat useimmiten syvältä nousevaa sielun jutustelua. Siksi niistä usein loistavat poissaolollaan, tai ovat vähäisessä roolissa, konkreettisen elämän monet asiat, kuten työn teko, vapaa-aika, ihmiselämän tapahtumat, vuoden kierto ja monet muut vastaavat. Siitä huolimatta monet Siionin virret sopivat näihin konkreettisiinkin elämän tilanteisiin, koska sielun syvimmät tuntemukset ovat useimmiten läsnä juuri elämän konkreettisissa tilanteissa.
 
Ja vaikka Siionin virret ovat sielun syvimpien tuntojen jutustelua, ei niitä voi mielestäni sanoa vain toisen uskonkappaleen virsiksi. Sielun sisimmästä kumpuava ikävä ja yksinäisyys ovat vahvasti sidoksissa ihmisen luotuisuuteen. Myös Siionin virsien tapa sanoittaa sielun syvimpiä tuntoja hakee usein vertauskuvia ensimmäisen uskonkappaleen tematiikoista. Ei myöskään synnin ja kuoleman tuomat tunnot ole kaukana ensimmäisen uskonkappaleen tematiikoista. Myös Siionin virsissä huokuvan toivon, toivon paremmasta, voi nähdä rukoukseksi Pyhän hengen läsnäolosta.
 
Tämä yllä oleva olkoon pitkänä johdantona siihen, että en pidä Teppo Nuorvan virttä ”Kun, Herra, maailmamme loit” kovin siioninvirsimäisenä. Tämä ei tarkoita sitä, että se olisi kovin huono virsi, enkä edes sitä, että virttä ei pitäisi olla Siionin virsiä. Tällaisia selvästi haluttiin Siionin virsiin 1990-luvulla aloitetussa Veisuut-kokoelmaan päättyneessä uusien Siionin virsien keräysprojektissa. Ehkä oli hyvä, että kokoelmaa tältä osin laajennettiin.
  
Virrestä mielestäni näkökulma lähtee liikkeelle työstä ja työntekemisestä, osin myös työtä rytmittävästä levosta. Siitä voi veisaajalle avautua sielun syvimpiin tuntoihin tietä avaavia näköaloja. Ehkä vanhemmissa Siionin virsissä suunta on monesti toisenlainen. Virren lähtökohta on sielun syvimmissä tunnoissa. Sieltä voi avautua veisaajalla näköaloja konkreettisen elämän tilanteisiin.

SV 155 Ota, Herra ylhäisin
 
Ajatus luonnosta ylistämässä Luojaansa Siionin virren 155 ensimmäisessä säkeistössä on mielenkiintoinen. Säkeistön alussa pyydetään Jumalalta, että Hän hyväksyisi meidän ihmisten suusta lähtevän kiitoksen sillä perusteella, että myös luonto ylistää ”valtiasten valtiasta”. Säkeistön lopussa herää kuitenkin pieni epäilys, ylistämmekö me ihmiset kuitenkaan Luojaa samassa määrin kuin luonto. Säkeistön viimeiset rivit ovat pieni kehotus meille huonosti ylistäville ihmisille: Kun luonto ylistää, niin pitäähän ikuisuutta ja uutta maata ikävöivän ihmisenkin ylistää.
 
Säkeistö piirtää kuvan luonnosta, jolle Luojansa ylistäminen on automaattista ja se tekee sitä vielä oikein. Ihmiselle se ei ole automaattista, eikä ylistäminen/kiitos ole välttämättä edes niin oikeamielistä, että voisi olla varma Jumalan sen ottavan vastaankaan. Ajatus luonnon ylivertaisuudesta suhteessa ihmiseen on pysähtymisen arvoinen.
 
Kun katsomme luontoa, luomakuntaa, huomamme kasvien, lukuisten eri eliöiden, eläinten, toteuttavan omaa päämääräänsä. Ne toimivat niin kuin niiden on tarkoitus toimia. Välttämättä kunkin yksilön kohdalla ei ole niin, mutta ainakin kun katsoo kokonaisuutta, jotakin eliölajia kokonaisuutena, esim. kuusta tai rusakkoa, niin voi aika selkeästi sanoa, että kuuset ja rusakot toimivat aika lailla niin kuin niiden pitääkin toimia.
 
Myös luonnon kokonaisuus toimii jotenkin hienosti (ellei ihminen ole sinne tuonut jotain vieraslajeja). Monimuotoinen elämä lähtökohtaisesti säilyy, jopa kehittyy, ihan itsestään.
 
Luonto on siitä ihmeellistä, että se toteuttaa luotuisuuttaan. Luonnon monet eliölajit toimivat niin kuin Luoja on niiden tarkoittanutkin toimivan, mikä on niille ominaista. Tämä voisi olla sitä luonnon tekemää luojan ylistämistä, toimia niin kuin kuuluu ja pitää.
 
Toteuttaako ihminen sitten omaa luotuisuuttaan? Toteuttaako ihminen Luojansa luomaa Jumalan kuvaa itsessään? Ainakin kuolinvuoteet ovat täynnä niitä mietteitä, miten oma elämä olisi pitänyt käyttää paremmin. Tapahtumapaikat, missä on tapahtunut traagisia rikkomuksia lähimmäistä kohtaan, on täynnä toteamuksia ”mikä minuun meni, en minä oikeasti ole tällainen!” Eikä taida ihmiskunta kokonaisuutenaankaan toteuttaa Jumalan kuvuuttaan kaikin tavoin parhain päin.
 
Kaikki syyt on siis epäillä meidän ihmisten ylistystä ja kiitosta ja virttä veisaten pyytää Jumalalta, että hän kaikesta huolimatta ottaisi vastaan meidän kiitoksemme ja ylistyksemme.

SV 156 Vie meidät, Herra, taisteluun

Jaakko Haavion kirjoittama Siionin virsi 156 käyttää hyvin sotaisaa kielikuvastotoa. Tämä on virren syntyajankohtaan nähden hiukan yllättävää. Jaakko Haavio oli keskeisin runoilija viimeisintä Siionin virsien uudistusta edeltävässä, vuonna 1971 valmiiksi tulleessa, Siionin virsien uudistuksessa. Tätä uudistusta tehtiin erityisesti 1960-luvun lopulla ja ajan henki, mikä on luonnollista ja kuuluukin olla niin, näkyy uudistuksessa. Siionin virsiin tuli uudistuksen myötä mm. lähimmäisenrakkautta ja diakonisuutta (jos haluaa sanoa rohkeammin, solidaarisuutta).

Hulluna vuonna 1968, jolloin sodan pelkoa ja sitä kautta sodanvastaisuutta oli ilmassa, Jaakko Haavio kirjoitti virren, jonka alussa tarmokkaasti pyydetään, että Herra veisi meidät taisteluun. Tämä on ehkä yllättävää, mutta toisaalta, ehkä ajan ilmiöt ovat kielikuvaston valintaan tämänkin virren kohdalla vaikuttaneet.

Kun virren ajatuksen kanssa veisaa, huomaa, että virressä ei tietenkään haikailla lähimainkaan sellaista sotaa, mitä 1960-luvulla, tosissaan pelättiin, ja varmasti aina on pelätty. Virsi vie veisaajaa ”oikeaan sotaan”, missä sydän ja suu ovat Herran käytössä. Erityisesti viimeinen säkeistö on mielestäni erityisen paljastava tämän sodan luonteesta: Tämän sodan tavoitteena ja myös sen aseena on rauha, eikä mikä tahansa rauha, vaan Jumalan ylimaallinen rauha.

SV 157 Maan, taivaan Herra, Luoja

Tämän virren kohdalla minulla on hiukan samoja mietteitä, joita avasin yllä virressä 154. Kaija Pispa on tehnyt virren, jonka lähtökohtana, Siionin virsille hiukan epätyypilliseen tapaan, on konkreettinen elämämme liittyvä asia, ruoan tuotantoketju ja erityisesti sen alkupää, viljan kasvaminen pellossa. Kuulen virressä hiukan kaikuja 1990-luvun loppupuolen EU-suomen maatalouden rakennemuutoksesta, joka kyllä jatkuu edelleen. Siksi virsi lienee tänäänkin hyvin ajankohtainen. Ehkä meille kaupungistuville suomalaisille on myös tarpeen muistuttaa, mistä leipämme ja elämämme on todella kiinni: ”Me syömme, jos vain riittää satoa edelleen”.

Virsissä monet agraarit kielikuvat ovat hyvin yleisiä. Vaikka nykyään on pyritty tekemään toisenlaisiakin kielikuvia käyttäviä virsiä, tahtoo agraareja asioita tulla uusiinkin virsiin. Itse ehkä enemmän pidän agraareista virsistä silloin, kun agraari asia toimii kielikuvana jonkun muun asian kuvaamiseen. Tällaisesta esimerkkinä voisi mainita Siionin virren 42 (Ei näy kyntäjää missään), jossa myös kielikuvastossa kaikuu EU-Suomen maatalouden rakennemuutos, mutta se toimii kuvastona ennen kaikkea muunlaisten tuntojen kuvaamiseen.

SV 158 Kaitse, Paimen, lampaitasi

Tämä Siionin virsi veisataan mielestäni aika usein Siionin virsiseuroissa. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että Siionin virsissä on aika vähän kirkkoon ja seurakuntaan liittyviä virsiä. Jos seurapuheessa on jotakin seurakunnan yhteyteen viittaavaa ja seurat pidetään vielä seurakunnan tiloissa, on aika luontevaa valita sen jälkeen tämä virsi.

Virren ensimmäisessä säkeistössä on sana ”lammashuone”, joka on täysin ymmärrettävää Suomea, mutta aika vähän käytetty. Oletko koskaan puhunut, muuta kuin tätä virttä veisatessa tai siitä puhuessa, lammashuoneesta?

Lammashuone on tämän virren termistössä ollut kaikissa virren suomenkielisissä versioissa. Myös Holmberg käyttää alun perin selkeästi ”lammashuoneeksi” kääntyvää termiä fårahus. Lammashuone on nykyisestä vähäisestä käytöstä huolimatta ollut ehkä aiemmin isommassa käytössä. Vuoden 1776 Biblia käyttää tätä sanaa: ”Minulla on myös muita lampaita, jotka ei ole tästä lammashuoneesta – ja pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen.” (Joh. 10:16)

Virren taustalla on siis Jeesuksen puhe lampaista ja lammastarhasta. Kokonaisuudessaan jae kuuluu nykykäännöksessä näin: ”Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.”

SV 159 Taas toisen sivuutin

Siionin virsi 159 on tehty vasta viimeisimmän Siionin virsien uudistuksen yhteydessä. Kaija Pispa on tarttunut Siionin virsissä toisaallakin esillä olevaan omaan raadollisuuden tuntoon. Virressä raadollisuuden tunto sanoittuu erityisesti oman päsmäröinnin, tietämisen ja suuremman suun teemoihin.

Näistä oman paremmuuden osoittamisen, ja sillä tavalla toisen sivuuttamisen, muodoista ei ole kirkko millään lailla vapaa. Jotenkin tuntuu, että me kirkonmiehet ja -naiset onnistumme tämän muotoisessa toisen sivuttamisessa erityisen hyvin. Me useimmiten tiedämme Jumalasta niin paljon ja haluamme siksi toisenkin näkökulmat siitä korjata.

Minua on puhuttanut Ristin Johanneksen ajatukset Jumalan kohtaamisesta. Hän kirjoitti asiasta (vapaasti lainaten): Mitä paremmin ja selvemmin voit sanoillasi ja ajatuksillasi kuvata kokemustasi, sitä vähemmän sillä on ollut tekemistä Jumalan kanssa.
 
Ehkä meidän tulisi useammin muistaa jäädä ihmettelyn asteelle. Ehkä Jumalakin saisi kasvaa isommaksi, jos emme siitä jo kaikkea tietäisi. Ja ehkä myös lähimmäinen samalla voisi käydä myös rakkaammaksi.

Kalle Hiltunen

Siionin virret 106-111

SV 106 En voi saada lepoa

”En voi saada lepoa maailmasta sielulleni.” Anders Odheliuksen virsi asettaa välittömästi alussa veisaajan eteen pietistisen maailmakielteisyyden perusasetelman: maailma on rauhaton ja levoton. Lepo ei löydy sieltä, vaan Jumalasta.

Maailmaan negatiivisesti suhtautuva uskonnollinen asenne löytyy sieltä täältä uskonnollisesta kielestämme ja Siionin virsistäkin. Sen pohjat löytyvät erityisesti Johanneksen evankeliumista.
Maailmakielteisyys niin virsissä kuin hengellisessä puheessa on eräänlaista teologista nuorallatanssia. Se korostaa Jumalan suuruutta, synnin todellisuutta ja ihmisen perimmäistä, luomiseen perustuvaa kutsumusta olla Jumalan yhteydessä. Toisaalta, maailmakielteisyys ei voi mennä liian pitkälle, jotta se pysyy linjassa vakiintuneen kristillisen opetuksen kanssa. Kristillinen kirkko on jo varhaisina vuosisatoinaan muotoillut harhaopiksi sellaisen opetuksen, missä materiaalinen todellisuus nähdään pahana tai jonkin muun kuin hyvän Jumalan luomana todellisuutena. Kristillisen käsityksen mukaan materiaalinen maailmakin on hyvän Jumalan luoma ja heijastaa jollakin tavalla myös ikuisuutta.

Maailmakielteisyys on ollut viime vuosikymmeninä voimakkaasti läsnä herännäisyyteen ja Siionin virsiin liittyvässä keskustelussa. Herännäisyyden parissa on ymmärrettävästi haluttu tehdä pesäeroa historiassa olleelle maailman kieltämiselle, joka on joillekin jopa aiheuttanut traumoja. On ollut selkeästi tarvetta korjausliikkeelle.

Tästä keskustelusta huolimatta kaikkea maailmaan kielteisesti suhtautuvaa puheenpartta ei ole Siionin virsistä viimeisimmässä uudistuksessakaan poistettu. Vaikka me joudumme katsomaan kriittisesti historiaamme, missä ihmisiä on painostettu sekä jaettu oikeisiin ja vääriin maailmakielteisyyden nojalla, on silti syytä pitää mielessä tätäkin traditiota, jossa maailma voi näyttäytyä viettelevänä, levottomana, turvattomana ja rauhattomana.

Mikäli kaikki nämä piirteet poistettaisiin uskonnollisesta puheestamme, näyttäytyisi uskomme vain rikkaiden ja hyvinvoivien länsimaalaisten uskona, jossa ei edes haluta kuulla siitä mahdollisuudesta, että elämä maailmassa voi mennä, ja monella meneekin, siihen jamaan, missä kaipaus tästä maailmasta pois, rauhaan ja lepoon, nousee päällimmäiseksi.

Näin voi käydä jopa meille itsellemmekin. ”Rauhan minulle hän suo, peittää armoon erehdykset”.


SV 107 Se autuas on aivan

Tämä Anders Odheliuksen virsi koki viimeisimmässä Siionin virsien uudistuksessa näkökulmamuutoksen. Vielä aiemmassa kokoelmassa virsi alkoi toteamuksella, jonka mukaan autuas ja siunattu on se, joka pienen lapsen lailla kiirehtää Vapahtajan luokse. Nykyisessä versiossa ei kiirehdetä, vaan autuaaksi todetaan hänet, joka Vapahtajan luona ”huoletta levähtää”. Rientäminen on vaihtunut paikallaan olemiseksi. (alkuperäisessä versiossa: ”som hwilar i ro, wid frälsarens fötter i barnligen tro”).

Molemmat kielikuvat, Vapahtajan luokse rientäminen ja hänen jalkojensa juuressa lepääminen, sopivat mainiosti lapsen toimintaan. Rientämisen poistaminen on kuitenkin tehty tietoisena valintana. Tämä virsi on monessa säkeistössä nimenomaan Jumalan armossa lepäämisen virsi. Siina monin kielikuvin vakuutetaan, kuinka Jumalan lapsi voi levätä hänen armossaan.

Ehkä meille olisi hyvinkin tarpeellista huomata paremmin, että uskossa ja Jumalan yhteydessä ei ole niinkään kyse rientämisestä ja tekemisestä, vaan levosta.


SV 108 Minun päiväni paljon kantaa

Tämä Mika Nuorvan Siionin virsien lisävihkoon vuonna 2005 tullut virsi on noussut melko suosituksi virreksi seuroissa. Virren kertosäe vakuuttaa Jumalan kaikkivaltiutta ja hänen voimakkuuttaan. Tämähän on kauhistuttavaa ja pelottavaa.

Luulen kuitenkin, että virsi tuo usein meille veisaajille Jumalan vallasta ja voimasta esille toisen puolen: kun oma voima ja valta ei riitä, on armollista, että Hänellä on voima ja valta.


SV 109 Olen, syntinen, painojen alla

Tämän virren kirjoittajaksi on merkattu Bengt Björn ja virren julkaisuajankohdaksi 1745. Siionin virsien perusjuurena on Tukholman herrnhutilaisten 1740-luvulla tekemä Sions Sånger kokoelma. Sions Sångerista peräisin olevien Siionin virsien julkaisuajankohdaksi useimmiten on uusimmassa Siionin virret -kokoelmassa merkattu virren sanoittajan perään joko vuosi 1743 tai 1745. (Mikäli virren tekovuosi on tiedossa, merkitsee sanoittajan perässä oleva vuosiluku sitä. Useimmiten tekovuosi ei ole tiedossa, jolloin merkitään julkaisuvuosi)

Tämä kahtalaisuus Sions Sångerien julkaisuvuosissa johtuu ko. kokoelman kahtalaisesta julkaisusta. Herrnhutilaiset julkaisivat Sions Sångerien ensimmäisen osan vuonna 1743 (Första samling). Tässä julkaisussa oli yhteensä 90 virttä. Kokoelma sai jatkoa vuonna 1745, jolloin julkaistiin kokoelman toinen osa (Andra samlingen), yhteensä 130 virttä. Mikäli nykyisessä kokoelmassa Siionin virren kirjoittajan perässä on vuosiluvut 1743 tai 1745, on virsi silloin peräisin alkuperäisestä Sions Sånger -kokoelmasta. Vuosiluku paljastaa, kummassa osassa virsi on julkaistu.

Ilmeisesti kahdesta kokoelmasta veisaaminen oli hankalaa. Pian Tukholmassa haluttiinkin päästä yhteen kokoelmaan. Vuonna 1747 julkaistiin yhdistetty kokoelma (Bägge samlingarne), johon päätyi yhteensä 223 virttä. Tässä vaiheessa kokoelma sai siis vielä sisäänsä toistakymmentä uutta virttä. Tämä kokoelma on se, jota Elias Lagus käytti suomentaessaan Siionin virret (julkaistu 1790).

Siionin virsien historian harrastajat ovat itselleen haalineet antikvariaattireissuiltaan Ruotsista Siionin virsien ruotsinkielisiä laitoksia. Vuonna 1747 julkaistusta Bägge samlingarnesta otettiinkin seuraavina vuosikymmeninä useita painoksia, ja sen käsiin haaliminen ei ole hiukan ruotsin kieltä osaavalle antikvariaattiharrastajalle mahdoton tehtävä. Sen sijaan ensimmäinen ja toinen osa vuosilta 1743 ja 1745 ovat harvinaisempia. Kyseisiä kokoelmia en itse ole nähnyt muuta kuin Tukholman kuninkaallisen kirjaston sähköiseen muotoon digitoimasta versiosta.

Ruotsinkielisiin Siionin virsiin pääsee kuitenkin käsiksi, vaikka kyseistä kirjaa ei hyllystä löytyisikään. Google on digitoinut kaikkien käytettäväksi Sions Sångerin (Bägge samlingarne) vuoden 1810 painoksen ja julkaissut sen Google Booksissa. Valitettavasti Google ei ole osannut tulkita muinaista fraktuuraa oikein. Siksi ko. kirja löytyy internetin syövereistä kirjoittamalla hakusanaksi ”Sions Tanger”.

Tämä Siionin virsi 109 on Bengt Björnin kirjoittama ja se on julkaistu Sions Sångerin ensimmäisessä osassa vuonna 1743. Monet Siionin virsien kirjoittajat olivat hyvin nuoria, vähän yli 20-vuotiaita, kun he tekivät näitä virsiä. Björn oli tässä joukossa poikkeus. Hän oli jo yli 40-vuotias, kun tämä virsi julkaistiin.


SV 110 Ristillä loppuun asti

Tämä Lars Nybergin virsi oli edellisessä Siionin virsien kokoelmassa osastossa Juhla-ajat. Se oli sijoitettu pitkäperjantaivirsien joukkoon (edellisessä kokoelmassa jaettuna virsiin 45 ja 53). Siionin virsien osastot ovat hiukan vaihdelleet eri laitosten mukaan. Monissa Siionin virsissä puhutaan Jeesuksen kärsimisestä ja kuolemasta. Historiassa joitakin Siionin virsiä on päätynyt pitkäperjantaivirsien joukkoon, vaikka alun perin ne olisivatkin olleet jossakin muussa, uskonkilvoituksen jotakin vaihetta kuvastaneessa osastossa.

Tämä virsi kuitenkin noudattaa toisenlaista kulkusuuntaa. Se on nykyisessä kokoelmassa ensimmäistä kertaa siirtynyt pois kärsimysvirsien osastosta, osastoon Armo. Virressä on edelleen voimakas liittymäkohta Kristuksen kuolemaan. Tästä kuolemasta nousee vahva armon ja Jumalan rakkauden vakuutus. Tästä Jumalan armon vakuutuksesta johtuen virsi päädyttiin liittämään osastoon Armo. Ehkä näin virsi voisi löytää tiensä peremmin myös pääsiäisajan ulkopuolisiin seuroihin.

Virren lopussa on armon kerjäläisten jumaluusoppi, joka on minua aina puhuttanut:

Näin olkoon tästä lähin
uskoni oppini:
myös viimeinen ja vähin
saa olla omasi.


SV 111 Laupias Jeesus parantaa

Siionin virren 111 neljännessä säkeistössä virsi vie yhtäkkiä katsomaan Pietaria. Koko virren keskeisenä teemana on vakuuttaa omaa turmeltuneisuuttaan ja syntisyyttään kauhistuneelle Jumalan armoa. Tähän teemaan sopii erinomaisesti ekskursio Pietariin, erityisesti Pietarin pelkuruuteen Jeesuksen kärsimyshetkillä. ”Koska hän armahti ja sääli myös kieltäjäänsä, hän voi armahtaa myös sinua”, vakuuttaa virsi veisaajalle.

Siionin virsissä siellä täällä liitytään jonkin Raamatun henkilön tilanteeseen tai elämään. Raamatun henkilöt ovat erinomaisia esikuvia meille kristityille. Kun katsomme niitä ihmisiä, joita Jeesus kohtaa, tai joita Jumalan kansan vaelluksella on Raamatun lehdillä mukana, emme löydä sieltä yhtään täydellistä ja puhtoista vaeltajaa. Kaikilla on vikansa, puutteensa ja hairahduksensa. Kaikki ovat armon varassa. Vaikka uskomme peruskirja sisältää epätäydellisten ihmisten kavalkadin, miksi ihmeessä me usein tunnumme itseltämme ja ehkä huomaamatta myös toisilta vaativan täydellisempää ja nuhteettomampaa Jeesuksen seuraamista?

Entistä enemmän kristillisestä uskosta pitäisi meidän osata tuoda esiin tämän virren välittämää sanomaa: juuri epätäydellisyys on Jumalan silmissä kaunista.

Ken tuskiensa tunnossa
kauhistuu turmelustansa,
sen Jeesus etsii, nostaa.

Kalle Hiltunen

Siionin virret 4-9

SV 4 Koska valaissee kointähtönen

Sions Sångerissa vuonna 1745 julkaistu Anders Odheliuksen virsi julkaistiin suomeksi vuonna 1790 kahtena eri versiona. Virsi päätyi nimittäin Elias Laguksen suomentamien Siionin virsien lisäksi myös samana vuonna julkaistuun Halullisten sielujen hengellisiin lauluihin, mutta eri suomennoksena.

Tehdessään Siionin virsien uudistusta käyttäen päälähteinään molempia yllä mainittuja kokoelmia Wilhelmi Malmivaara otti käsittelyynsä molemmat virren versiot. Halullisten sielujen hengellisten laulujen versio sai toimia pohjana Malmivaaran uudistamassa virressä. Tämän perinnön uusimpana lenkkinä on nykyisessä kokoelmassa oleva Kaija Pispan tekemä uudistus.

Laguksen Siionin virsissä olleesta versiosta Malmivaara puolestaan poimi ensimmäisen säkeistön, jonka pohjalta hän teki uuden virren. Virren loput säkeistöt olivat Malmivaaran omaa käsialaa. Tämä virsi on jakautunut myöhemmin osiin ja nykyisessä Siionin virsien kokoelmassa sitä edustavat virret 11 ja 38. (tämä uusi Odheliuksen virren pohjalta inspiraatiota hakenut Malmivaaran virsi julkaistiin Hengellisessä kuukauslehdessä vuonna 1890)

Minä olen mielessäni liittänyt virren Koska valaissee kointähtönen Paavo Ruotsalaiseen, ehkä jopa enemmän kuin ns. Ukko-Paavon virren Sinuhun turvaan Jumala. Virren ikävä ei vielä näkyvää valoa kohtaan on hyvin samantyyppinen, mistä Paavo Ruotsalainen kirjoitti opettaessaan ikävöivää uskoa.

Virressä oleva vanhahtava sana ”kointähti” tarkoittaa aamutähteä (Odhelius käyttää sanaa morgonsternan). Aamutähdeksi kutsutaan aamulla, muutama tunti ennen auringonnousua näkyvää Venusta. Aamutähti siis ennakoi auringonnousua.

Virren kaipaus suuntautuu ensimmäiseen merkkiin, joka ennakoi tulevaa auringonnousua. Odheliuksen virsi on loppuun asti viety ikävän virsi. Virressä ei juoda kaupungin kahvia ennen kuin sinne ollaan tultu, vaan odotetaan yön pimeydessä tulevaa kointähteä. Oikeastaan ainut kohta, missä virren voi tulkita hakevan lohtua tällä hetkellä loistavasta valosta, on ensimmäisen säkeistön loppu: ”Valoa jos en näekään, sen tiedän loistavan”.

Tämäkään ei kuitenkaan varsinaisesti ole lohdun hakemista tällä hetkellä loistavasta valosta. Alkuperäinen Odheliuksen sanamuoto on tässäkin kohdassa selkeästi futuurinen: Och fast min sol ej ännu skin, så vet jag det skal ske. Virressä siis ei tiedetä, että valo tällä hetkellä loistaa, vaan että se tulee vielä loistamaan. Tämä on pieni merkitysero, mutta ehkä jossakin tapauksessa merkittävä.

Virren neljännen säkeistön lopussa pyydetään tyhjäksi ja kaipaavaiseksi tulemista, jotta Jumalan armo voisi koitua veisaajan osaksi. Odhelius ei ole suinkaan ensimmäinen tällaisen pyynnön esittäjä. Useat kilvoittelijat eri puolilla maailmaa ovat kuvanneet sitä, kuinka ihmisen tulee tyhjentyä, jotta hän voisi olla mahdollinen Jumalan suurten suuruuksien vastaanottamiseen.

Espanjassa 1500-luvulla elänyt Ristin Johannes kuvasi sielua äärettömän syviksi luoliksi. Nämä äärettömyyteen kykenevät ja äärettömän Jumalan kohtaamista varten luodut luolat useimmiten kiinnittyvät äärellisiin tavoitteisiin ja asioihin. Vasta tyhjennyttyään äärellisestä, ne havaitsevat suunnattoman syvyytensä, jonka vain ääretön Jumala voi täyttää.

Mä tiedän jos isoovaiseks
ja tyhjäks tulen vaan,
niin armossa tulen ravituks’
sen armon sulta saan” (Halullisten sieluin hengelliset laulut 20, 8. säk.)

SV 5 Sun armoasi anomaan

Melko usein puhuttuani seuroissa seuraväki vastaa Johan Holmbergin virrellä Sun armoasi anomaan. Puheissani ei taida olla liiemmälti vaihtelua, kun sama virsi kelpaa aina vastaukseksi. Holmbergin virsi oikeastaan jatkaa niillä teemoilla, mihin Koska valaissee kointähtönen virressä päästään neljännen säkeistön lopussa. Holmbergin virressä veisaaja pyytää tyhjentymistä, pienentymistä, köyhäksi tulemista.

Virressä minua on puhuttanut erityisesti sen viimeinen säkeistö. Virren alkuperäisessä versiossa todetaan, että Herra lepää minun sydämeni perustuksessa (Du är til grund i hjertat lagd). Keskiaikaisessa saksalaisessa mystiikassa, erityisesti Mestari Eckhartin ja hänen perillisten myötä, keskeiseksi termiksi nousi Grund, joka voidaan kääntää pohjaksi, perustaksi tai perustukseksi. Saksalaiset mystikot puhuivat pohjasta, joka on sielun ja Jumalan yhteinen perusta, joka sykkii salattuna ihmisen sisimmässä ja jossa armollinen Jumalan Poika alituisesti syntyy.

Hengelliset aatevirtaukset eivät olleet satoja vuosia sittenkään stabiileja, vaan levisivät aikojen saatossa laajalle. Jotakin saksalaisen mystiikan perusajatuksista on ymmärtänyt tukholmalainen virsirunoilija Holmberg 1740-luvulla, kun hän on kirjoittanut säkeistön:

    Du är til grund i hjertat lagd;
    på dig jag hwilar oförsagd.
    Jag är ej min, du om mig rår.
    Uppå din nåd jag grundsaft står. (Sions sånger. Bägge samlingarne 151, säk. 11)

    Sydämmen’ perustukseks jäät;
    siis lepäjääpi pelkäämätt’
    mun sielun’, joka omas on,
    Pääll’ armos, niinkuin kallion. (Laguksen Siionin virret 151, säk. 11)

SV 6 On kova sydämeni

”Tee minut ihmiseksi, kuvasi kaltaiseksi” pyydetään Anders Odheliuksen Siionin virressä On kova sydämeni. Kohdassa viitataan ihmisen luomiseen, ”Jumala loi ihmisen kuvakseen, kaltaisekseen”.

Kristillinen usko vetää ja kutsuu johonkin parempaan, jota kutsutaan milloin paratiisiksi, Jumalan valtakunnaksi, uuteen elämäksi tai taivaaksi. Ihmisen kertomus kulkee paratiisista karkotukseen, sitten Getsemanen, Golgatan ja tyhjän haudan kautta Jumalan valtakuntaan, takaisin elämän puun katveeseen.

Ihmistä ei siis kutsuta vieraaseen paikkaan, vaan kohti sitä Jumalan kuvaa, jollaiseksi ihminen on perimmiltä luotu ja tarkoitettu. Olen usein yrittänyt iskostaa tätä mieleeni, kun kristinusko on näyttäytynyt mielestäni luotaantyöntävältä. Pohjimmiltaan usko kutsuu takaisin kotiin.

Näin virrenkin muodossa esitetyt rukoukset, missä pyydetään taipuisampaa sydäntä, armoon juurtumista ja ylipäätään uutta, uudistettua ihmistä, ovat aina rukouksia, joissa pyydetään minun itseni perimmäisen tarkoituksen ja olemuksen löytymistä: ”Tee minut ihmiseksi, kuvasi kaltaiseksi”

SV 7 On yksinkertaisuus

Lars Nybergin kirjoittama Siionin virsi -kokoelman seitsemäs virsi jatkaa samalla tyhjemmäksi tulemisen, oman hurskauden riisumisen ja pienemmäksi kasvamisen tematiikalla, mitä edellä olleet kaksi Odheliuksen ja yksi Holmbergin virsi ovat jo olleet. Nybergin virressä tämä sama tematiikka liitetään erityisesti sanaan ”yksinkertaisuus”, jolla on massiivisia liittymäkohtia teologiseen puheeseen Jumalasta.

Jumala on Yksi, ykseys ja yksinkertaisuus. Ihminen Jumalan kuvana on myös kutsuttu tuohon ykseyteen ja yksinkertaisuuteen, missä kuitenkin on läsnä kaikkeus ja koko kaikkeuden moneus.

Virsi ei edellisessä laitoksessa ollut yksinkertaisuus-virsi, vaan Jaakko Haavio muokkasi virren vaatimattomuus-sanan ympärille. Uusimmassa Siionin virsien kokoelmassa Leena-Marja Renko on muokannut virren takaisin yksinkertaisuuden virreksi.

Minulla ei ole tietoa, miksi virren keskeinen sana haluttiin 1960-luvun lopulla muuttaa yksinkertaisuudesta vaatimattomuudeksi. Ehkä tuossa ajassa oli tarpeen ottaa irtiottoa körttiläisyyden joistakin ulkoisista perinteistä, joita oli kutsuttu myös yksinkertaiseksi elämäntavaksi. Mm. körttipuvuista oli tullut liian suuri taakka monille nuoremman polven herännäistalojen lapsille.

Pidän hyvänä, että nyt 2010-luvulla virsi on palautettu taas yksinkertaisuuden teeman äärelle. Körttipukusotien jylinät ovat pikkuhiljaa vaienneet. Yksinkertaisuudelle on, ei pelkästään uskonopillisena terminä, vaan myös elämään liittyvänä terminä tullut uutta kysyntää. Tietoisuus maailman tilasta on tuonut yksinkertaisuudelle aivan uutta kysyntää.

SV 8 Vaivaisten turva ainoa

Aina joskus herännäisyyttä ja erityisesti Siionin virsiä on kritisoitu pessimistisestä ihmiskuvasta. Tottahan tuo kritiikki on. Monet Siionin virret tuovat ihmisen raadollisuutta hyvin voimallisesti esiin. Yksi esimerkki ihmisen raadollisuutta kuvaavista Siionin virsistä on Anders Odheliuksen Siionin virsi 8. Esimerkiksi säkeistö 4 on oivallinen esimerkki ihmisen raadollisuuden kuvauksesta ja jopa sen muistuttamisesta:

    Mieleeni aina johdata:
    vain tuhkaa olen minä
    ja täynnä uskottomuutta,
    vaan uskollinen sinä.
    On raadollinen sieluni
    sairaana kuoloon asti,
    suuret ja syvät haavani
    lääkitse taitavasti.

En kuitenkaan ole aivan varma, onko näiden Siionin virsien ihmiskuva pessimistinen. Olisiko se kuitenkin realistinen? Siitä olen ainakin varma, että raadollisuutta ja ihmisen perinpohjaista huonoutta kuvaava kristillinen puhe on ennen kaikkea armollista. Tämä voi kuulostaa oudolta väitteeltä, mutta näin se on.

Mikäli ihmiskuva huokuu optimistisuutta, ihmisen luontaista hyvyyttä ja kykyä, tipahtavat kyydistä he, jotka ovat todella mokanneet ja yhteiskunnan silmissä suurimpia rikollisia ja epäonnistujia. Mikäli ihmiskuva on hyvin optimistinen, ei ihmisyyden mittaan yllä pessimistiseen kohtaloon itsensä saattanut. Siksi armon uskonnoksi itsensä kutsuvan kristinuskon on syytä virsissään veisata ”vain tuhkaa olen minä…”

SV 9 Olen maan päällä muukalainen

Israelin kansan pakkosiirtolaisuus Babylonian vankeuteen on niin väkevä raamatullinen kuva, että sitä on toisinnettu länsimaisessa kulttuurissa monissa kohdissa, aina reggae-musiikista lähtien. Albert Johan Soveri on keskittynyt virressään tähän Siionin ja Baabelin tematiikkaan.

Israelin kansan pakkosiirtolaisuus Babyloniassa, pois Siionin vuoren eli siis Herran temppelin luota, on väkevä kuva ihmisestä. Se toisintaa paratiisista karkottamisen ja Egyptin orjuuden raamatulliset tekstit. Ihminen on karkotettuna Herran luota, Siionista, mutta kantaa mukanaan muistoa Herran temppelistä, paratiisin alkutilasta. Ikävä ei suotta ole Siionin virsien ensimmäisen osaston nimi.

Soveri on selvästi ymmärtänyt tämän raamatullisen kuvan mahdollisuudet veisaajan tuntemusten tulkkina ja tehnyt teemasta hienon virren.


Kalle Hiltunen