Siionin virret 4-9

SV 4 Koska valaissee kointähtönen

Sions Sångerissa vuonna 1745 julkaistu Anders Odheliuksen virsi julkaistiin suomeksi vuonna 1790 kahtena eri versiona. Virsi päätyi nimittäin Elias Laguksen suomentamien Siionin virsien lisäksi myös samana vuonna julkaistuun Halullisten sielujen hengellisiin lauluihin, mutta eri suomennoksena.

Tehdessään Siionin virsien uudistusta käyttäen päälähteinään molempia yllä mainittuja kokoelmia Wilhelmi Malmivaara otti käsittelyynsä molemmat virren versiot. Halullisten sielujen hengellisten laulujen versio sai toimia pohjana Malmivaaran uudistamassa virressä. Tämän perinnön uusimpana lenkkinä on nykyisessä kokoelmassa oleva Kaija Pispan tekemä uudistus.

Laguksen Siionin virsissä olleesta versiosta Malmivaara puolestaan poimi ensimmäisen säkeistön, jonka pohjalta hän teki uuden virren. Virren loput säkeistöt olivat Malmivaaran omaa käsialaa. Tämä virsi on jakautunut myöhemmin osiin ja nykyisessä Siionin virsien kokoelmassa sitä edustavat virret 11 ja 38. (tämä uusi Odheliuksen virren pohjalta inspiraatiota hakenut Malmivaaran virsi julkaistiin Hengellisessä kuukauslehdessä vuonna 1890)

Minä olen mielessäni liittänyt virren Koska valaissee kointähtönen Paavo Ruotsalaiseen, ehkä jopa enemmän kuin ns. Ukko-Paavon virren Sinuhun turvaan Jumala. Virren ikävä ei vielä näkyvää valoa kohtaan on hyvin samantyyppinen, mistä Paavo Ruotsalainen kirjoitti opettaessaan ikävöivää uskoa.

Virressä oleva vanhahtava sana ”kointähti” tarkoittaa aamutähteä (Odhelius käyttää sanaa morgonsternan). Aamutähdeksi kutsutaan aamulla, muutama tunti ennen auringonnousua näkyvää Venusta. Aamutähti siis ennakoi auringonnousua.

Virren kaipaus suuntautuu ensimmäiseen merkkiin, joka ennakoi tulevaa auringonnousua. Odheliuksen virsi on loppuun asti viety ikävän virsi. Virressä ei juoda kaupungin kahvia ennen kuin sinne ollaan tultu, vaan odotetaan yön pimeydessä tulevaa kointähteä. Oikeastaan ainut kohta, missä virren voi tulkita hakevan lohtua tällä hetkellä loistavasta valosta, on ensimmäisen säkeistön loppu: ”Valoa jos en näekään, sen tiedän loistavan”.

Tämäkään ei kuitenkaan varsinaisesti ole lohdun hakemista tällä hetkellä loistavasta valosta. Alkuperäinen Odheliuksen sanamuoto on tässäkin kohdassa selkeästi futuurinen: Och fast min sol ej ännu skin, så vet jag det skal ske. Virressä siis ei tiedetä, että valo tällä hetkellä loistaa, vaan että se tulee vielä loistamaan. Tämä on pieni merkitysero, mutta ehkä jossakin tapauksessa merkittävä.

Virren neljännen säkeistön lopussa pyydetään tyhjäksi ja kaipaavaiseksi tulemista, jotta Jumalan armo voisi koitua veisaajan osaksi. Odhelius ei ole suinkaan ensimmäinen tällaisen pyynnön esittäjä. Useat kilvoittelijat eri puolilla maailmaa ovat kuvanneet sitä, kuinka ihmisen tulee tyhjentyä, jotta hän voisi olla mahdollinen Jumalan suurten suuruuksien vastaanottamiseen.

Espanjassa 1500-luvulla elänyt Ristin Johannes kuvasi sielua äärettömän syviksi luoliksi. Nämä äärettömyyteen kykenevät ja äärettömän Jumalan kohtaamista varten luodut luolat useimmiten kiinnittyvät äärellisiin tavoitteisiin ja asioihin. Vasta tyhjennyttyään äärellisestä, ne havaitsevat suunnattoman syvyytensä, jonka vain ääretön Jumala voi täyttää.

Mä tiedän jos isoovaiseks
ja tyhjäks tulen vaan,
niin armossa tulen ravituks’
sen armon sulta saan” (Halullisten sieluin hengelliset laulut 20, 8. säk.)

SV 5 Sun armoasi anomaan

Melko usein puhuttuani seuroissa seuraväki vastaa Johan Holmbergin virrellä Sun armoasi anomaan. Puheissani ei taida olla liiemmälti vaihtelua, kun sama virsi kelpaa aina vastaukseksi. Holmbergin virsi oikeastaan jatkaa niillä teemoilla, mihin Koska valaissee kointähtönen virressä päästään neljännen säkeistön lopussa. Holmbergin virressä veisaaja pyytää tyhjentymistä, pienentymistä, köyhäksi tulemista.

Virressä minua on puhuttanut erityisesti sen viimeinen säkeistö. Virren alkuperäisessä versiossa todetaan, että Herra lepää minun sydämeni perustuksessa (Du är til grund i hjertat lagd). Keskiaikaisessa saksalaisessa mystiikassa, erityisesti Mestari Eckhartin ja hänen perillisten myötä, keskeiseksi termiksi nousi Grund, joka voidaan kääntää pohjaksi, perustaksi tai perustukseksi. Saksalaiset mystikot puhuivat pohjasta, joka on sielun ja Jumalan yhteinen perusta, joka sykkii salattuna ihmisen sisimmässä ja jossa armollinen Jumalan Poika alituisesti syntyy.

Hengelliset aatevirtaukset eivät olleet satoja vuosia sittenkään stabiileja, vaan levisivät aikojen saatossa laajalle. Jotakin saksalaisen mystiikan perusajatuksista on ymmärtänyt tukholmalainen virsirunoilija Holmberg 1740-luvulla, kun hän on kirjoittanut säkeistön:

    Du är til grund i hjertat lagd;
    på dig jag hwilar oförsagd.
    Jag är ej min, du om mig rår.
    Uppå din nåd jag grundsaft står. (Sions sånger. Bägge samlingarne 151, säk. 11)

    Sydämmen’ perustukseks jäät;
    siis lepäjääpi pelkäämätt’
    mun sielun’, joka omas on,
    Pääll’ armos, niinkuin kallion. (Laguksen Siionin virret 151, säk. 11)

SV 6 On kova sydämeni

”Tee minut ihmiseksi, kuvasi kaltaiseksi” pyydetään Anders Odheliuksen Siionin virressä On kova sydämeni. Kohdassa viitataan ihmisen luomiseen, ”Jumala loi ihmisen kuvakseen, kaltaisekseen”.

Kristillinen usko vetää ja kutsuu johonkin parempaan, jota kutsutaan milloin paratiisiksi, Jumalan valtakunnaksi, uuteen elämäksi tai taivaaksi. Ihmisen kertomus kulkee paratiisista karkotukseen, sitten Getsemanen, Golgatan ja tyhjän haudan kautta Jumalan valtakuntaan, takaisin elämän puun katveeseen.

Ihmistä ei siis kutsuta vieraaseen paikkaan, vaan kohti sitä Jumalan kuvaa, jollaiseksi ihminen on perimmiltä luotu ja tarkoitettu. Olen usein yrittänyt iskostaa tätä mieleeni, kun kristinusko on näyttäytynyt mielestäni luotaantyöntävältä. Pohjimmiltaan usko kutsuu takaisin kotiin.

Näin virrenkin muodossa esitetyt rukoukset, missä pyydetään taipuisampaa sydäntä, armoon juurtumista ja ylipäätään uutta, uudistettua ihmistä, ovat aina rukouksia, joissa pyydetään minun itseni perimmäisen tarkoituksen ja olemuksen löytymistä: ”Tee minut ihmiseksi, kuvasi kaltaiseksi”

SV 7 On yksinkertaisuus

Lars Nybergin kirjoittama Siionin virsi -kokoelman seitsemäs virsi jatkaa samalla tyhjemmäksi tulemisen, oman hurskauden riisumisen ja pienemmäksi kasvamisen tematiikalla, mitä edellä olleet kaksi Odheliuksen ja yksi Holmbergin virsi ovat jo olleet. Nybergin virressä tämä sama tematiikka liitetään erityisesti sanaan ”yksinkertaisuus”, jolla on massiivisia liittymäkohtia teologiseen puheeseen Jumalasta.

Jumala on Yksi, ykseys ja yksinkertaisuus. Ihminen Jumalan kuvana on myös kutsuttu tuohon ykseyteen ja yksinkertaisuuteen, missä kuitenkin on läsnä kaikkeus ja koko kaikkeuden moneus.

Virsi ei edellisessä laitoksessa ollut yksinkertaisuus-virsi, vaan Jaakko Haavio muokkasi virren vaatimattomuus-sanan ympärille. Uusimmassa Siionin virsien kokoelmassa Leena-Marja Renko on muokannut virren takaisin yksinkertaisuuden virreksi.

Minulla ei ole tietoa, miksi virren keskeinen sana haluttiin 1960-luvun lopulla muuttaa yksinkertaisuudesta vaatimattomuudeksi. Ehkä tuossa ajassa oli tarpeen ottaa irtiottoa körttiläisyyden joistakin ulkoisista perinteistä, joita oli kutsuttu myös yksinkertaiseksi elämäntavaksi. Mm. körttipuvuista oli tullut liian suuri taakka monille nuoremman polven herännäistalojen lapsille.

Pidän hyvänä, että nyt 2010-luvulla virsi on palautettu taas yksinkertaisuuden teeman äärelle. Körttipukusotien jylinät ovat pikkuhiljaa vaienneet. Yksinkertaisuudelle on, ei pelkästään uskonopillisena terminä, vaan myös elämään liittyvänä terminä tullut uutta kysyntää. Tietoisuus maailman tilasta on tuonut yksinkertaisuudelle aivan uutta kysyntää.

SV 8 Vaivaisten turva ainoa

Aina joskus herännäisyyttä ja erityisesti Siionin virsiä on kritisoitu pessimistisestä ihmiskuvasta. Tottahan tuo kritiikki on. Monet Siionin virret tuovat ihmisen raadollisuutta hyvin voimallisesti esiin. Yksi esimerkki ihmisen raadollisuutta kuvaavista Siionin virsistä on Anders Odheliuksen Siionin virsi 8. Esimerkiksi säkeistö 4 on oivallinen esimerkki ihmisen raadollisuuden kuvauksesta ja jopa sen muistuttamisesta:

    Mieleeni aina johdata:
    vain tuhkaa olen minä
    ja täynnä uskottomuutta,
    vaan uskollinen sinä.
    On raadollinen sieluni
    sairaana kuoloon asti,
    suuret ja syvät haavani
    lääkitse taitavasti.

En kuitenkaan ole aivan varma, onko näiden Siionin virsien ihmiskuva pessimistinen. Olisiko se kuitenkin realistinen? Siitä olen ainakin varma, että raadollisuutta ja ihmisen perinpohjaista huonoutta kuvaava kristillinen puhe on ennen kaikkea armollista. Tämä voi kuulostaa oudolta väitteeltä, mutta näin se on.

Mikäli ihmiskuva huokuu optimistisuutta, ihmisen luontaista hyvyyttä ja kykyä, tipahtavat kyydistä he, jotka ovat todella mokanneet ja yhteiskunnan silmissä suurimpia rikollisia ja epäonnistujia. Mikäli ihmiskuva on hyvin optimistinen, ei ihmisyyden mittaan yllä pessimistiseen kohtaloon itsensä saattanut. Siksi armon uskonnoksi itsensä kutsuvan kristinuskon on syytä virsissään veisata ”vain tuhkaa olen minä…”

SV 9 Olen maan päällä muukalainen

Israelin kansan pakkosiirtolaisuus Babylonian vankeuteen on niin väkevä raamatullinen kuva, että sitä on toisinnettu länsimaisessa kulttuurissa monissa kohdissa, aina reggae-musiikista lähtien. Albert Johan Soveri on keskittynyt virressään tähän Siionin ja Baabelin tematiikkaan.

Israelin kansan pakkosiirtolaisuus Babyloniassa, pois Siionin vuoren eli siis Herran temppelin luota, on väkevä kuva ihmisestä. Se toisintaa paratiisista karkottamisen ja Egyptin orjuuden raamatulliset tekstit. Ihminen on karkotettuna Herran luota, Siionista, mutta kantaa mukanaan muistoa Herran temppelistä, paratiisin alkutilasta. Ikävä ei suotta ole Siionin virsien ensimmäisen osaston nimi.

Soveri on selvästi ymmärtänyt tämän raamatullisen kuvan mahdollisuudet veisaajan tuntemusten tulkkina ja tehnyt teemasta hienon virren.


Kalle Hiltunen