1 Seisomme ovellasi
Siionin virsien ensimmäinen virsi on Martti Rautasen (1845-1926), Inkerinmaalla syntyneen ja Namibiassa kuolleen lähetyssaarnaajan, ndongan kielellä runoilema. Kaija Pispa on virren suomentanut, ja Siionin virsien lisävihkoon virsi tuli mukaan vuonna 2005. Virsi muistetaan Haapajärven herättäjäjuhlien (2013) tunnusvirtenä.
Sisällöltään virsi sopii Siionin virsien ensimmäiseksi virreksi, samalla siis osaston ”Ikävä” avausvirreksi. Virren sävy on kaipaava ja pyytävä. Varsinkin ensimmäisen säkeistön sanoitus on hyvin visuaalinen, se luo kuvan ovesta ja kolkuttavasta lapsesta. Virren kokonaisuus asettaa veisaajan anovaan asemaan, turvallista, luotettavaa vanhempaa odottamaan. Virressä puhuttelemme Jumalaa suoraan sinuna, Isänä, kuin lapset.
Tässä virressä veisaaja – rukoilija – myös asettuu joukkoon: me seisomme, luotamme, olemme vajavaiset. Kuka on virren me? Koska virren rukous muuttuu eläväksi aina kullekin rukoilijalle erikseen ja aina jossakin tietyssä tilanteessa, me ovella kolkuttajat olemme varmasti milloin mitäkin. Usein juuri sillä hetkellä koolla oleva veisaajajoukko, mutta myös kirkko, kristikunta, perhe, rukoilijan läheiset.
2 Käy kohti isänmaatansa
Tämä virsi julkaistiin tuntemattoman tekijän (mahdollisesti Henrik Renqvist) sepittämänä arkkivirtenä 1827, ja myöhemmin liitettiin Halullisten sielujen hengellisiin lauluihin. Wilhelmi Malmivaara uudisti virren, mutta kaikki 26 säkeistöä säilyivät. Vuoden 1935 Siionin virsien painoksessa tämä pitkä virsi on pilkottu erillisiksi virsiksi 100 (8 säkeistöä), 100a (7 säkeistöä), 100b (5 säkeistöä) ja 100c (6 säkeistöä). Nykyisessä Siionin virsien kokoelmassa tuosta alkuperäisestä virrestä on tämän virren lisäksi peräisin virsi 119 (Luo Jeesuksen me riennämme).
Virsi kertoo kristityn koti-ikävästä. Säkeistöissä 1-5 kuvataan matkanteon vaikeuksia ja vaaroja. Säkeistöissä 6-9 käännytään Jeesuksen puoleen, ja viimeiset säkeistöt 10-11 luovat näköalan perillepääsyyn, matkan vaivoista taivaaseen. Virsi on rukousta alusta loppuun.
Joskus veisatessani olen miettinyt, miten veisaaja-minä asemoituu virren maisemaan. Alun vaelluskuvastossa puhutaan ”heistä”: ”kotinsa he tietävät saavansa tuolla puolen” ja ”vihollisia on heitä vaivaamassa”. Veisaaja on ikään kuin tarkkailija. Tähän tulee muutos säkeistössä 6-10, kun veisaaja rukoilee, ja pyytää päästä muiden kanssa tietä kulkemaan ja apua matkantekoon. Viimeisessä säkeistössä taas vaatimattomasti tarkkaillaan, kuinka Herra hoitaa ”heitä”, ja nämä toiset vie asuntoihin ihaniin, Karitsan häihin iäisiin. ”Meitä” perillä ei vielä nähdä, vaan pyydetään: ”myös meitä saata sinne”.
3 Uutta aikaa autuasta
Tämä virsi ilmestyi jo ensimmäisessä herrnhutilaisessa Siionin virsien painoksessa (Sions Sånger, första samlingen) Tukholmassa 1743. Virren tekijä, Jonas Hellman, oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin. Hellman oli pappi, syntynyt Nyköpingissä vuonna 1697. Hän oli mukana tuon ajan hengellisessä liikehdinnässä. Ensin hän liittyi pietisteihin, ja toimi tunnetun pietistisaarnaaja Eric Tollstadiuksen apulaisena, mutta kääntyi pian tätä vastaan. Hän luopui pappisvirastaan vuonna 1735. Vaikean sairauden jälkeen hän liittyi herrnhutilaisiin 1730-luvun lopulla, ja ehti vielä saada pappisvirkansa takaisin ennen kuolemaansa. Siionin virsissä on kuusi Hellmanin virttä. Käsittääkseni hänen virtensä eivät ole säilyneet missään ruotsinkielisessä virsiperinteessä. Suomen kirkon virsikirjassakaan Hellmanin virsiä ei ole, enkä ole varma, onko herätysliikkeillämme herännäisyyttä lukuunottamatta käytössä Hellmanin virsiä.
Ehkä hänen virsiensä sävy on sopinut parhaiten heränneiden mielenmaailmaan. "Jonas Hellmanin virsituotannossa kuvastuu jotakin (…) epäonnistumisien aiheuttamasta sisäisestä ahdistuksesta ja hädästä. Mutta siinä on myös köyhän syntisen kiivailua heikon syntisen puolesta; niiden puolesta, jotka ovat joutuneet parannuksessa ja uskossa onnistuneitten ihmisten painostuksen alaisiksi." (Tutustumme Siionin virsiin, toim. Minna Saarelma-Maunumaa, 1993, s. 21)
Virsi 3 on lyhyt, ytimekäs virsi. Kun nyt olen edellisissä virsissä kiinnittänyt huomiota persoonapronominien käyttöön, niin tässä virressä nimenomaan veisaaja itse ja yksin puhuu. Tämän virren maailmassa on vain "minä" ja Jeesus.
Ensimmäisessä säkeistössä toivotaan, että osattaisiin lakata luottamasta omaan voimaan, ja turvattaisiin sen sijaan Jeesuksen. Toisessa pyydetään Jeesukselta ”että heikko usko kestäisi”. Kolmannessa viitataan Markuksen evankeliumiin (Mark. 9:22-25), missä Jeesus ajaa saastaisen hengen pojasta. Pojan isä pyytää Jeesukselta apua, jos tämä jotain voi, Jeesus vastaa, että kaikki on mahdollista sille joka uskoo. Pojan isä huutaa: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Ja Jeesus parantaa pojan. Virsi antaa rukoilijalle tilaisuuden samastua tuohon Markuksen evankeliumin mainitsemaan isään, joka luottaa, kamppailee uskon kanssa, ja toivoo. Virsikin päättyy toivoon. Alussa odotettiin uutta aikaa, ja lopuksi ”uuden päivän ensi säteen kohta lohdukseni saan”.
Keskustelun ja virsien pohdinnan virittelyksi:
- Mihin tilanteisin virsi mielestäsi sopii? Onko eroa siinä, miten virsi toimii yksin luettuna tai joukolla koolla ollessa, esimerkiksi seuroissa veisatessa?
- Jos tunnet virren ennestään, onko sinulla siitä muistoja?
Hanna Tuura
Kommentteja ei tähän blogiin vielä tullut, mutta kirjaanpa sitten itse jonkun ajatuksen. (Kommentteja toki voi alustuksiin kirjoittaa myöhemminkin kuin sillä viikolla, jolloin on alustus on kirjoitettu.)
VastaaPoistaMihin tilanteeseen virsi sopii?
SV 1 sopii mielestäni erilaisten tilaisuuksien avausvirreksi, ajankohdaltaan vaikka uudenvuodenseuroihin tai syyskauden avaukseen. Sisällöllisesti myös tilanteisiin, jossa itse kaipaa rohkaisua. Seuroissa sellaisen seurapuheen päätteeksi, jonka jälkeen tulee herätellä luottamusta Jumalan lupauksiin.
SV 2 sopii vähän kaikkeen. Se kuljettaa elämän vaikeuksien läpi ja kuolemaan asti, tavallaan samantapainen tässä kuin vaikka SV 132 (Sinuhun turvaan, Jumala). SV 2:ssa painotus on enemmän elämän matkojen vaikeuksista selviämisessä kuin kiitoksessa, mutta molemmissa turva löytyy Jumalasta ja päämäärä taivaasta ja matkalle mahtuu monenlaista.
SV 3 on minulle myös aloitusvirsi. Ehkä mieluummin kokonaisen uuden kauden (uuden kalenterivuoden tai ikävuoden) kuin yksittäisen projektin. Kokonaista vuotta varten tarvitsee virren muistutusta siitä, että pelkästään omiin voimiin luottaminen on hulluutta, kun taas yksittäiseen voimainponnistukseen saattaa vähän tarvita niitä luuloja omista voimistaan, mistä virsi riisuu.
Tällaisia ajatuksia Siionin virret 1-3 herättivät minussa:
VastaaPoista1 Seisomme ovellasi
Odotamme ikävissämme, että Jumala avaa sydämemme Hänen armonsa äärelle. Pienikin oven raotus antaa toivon ikäväämme. Silti kysymme, että huomaako Jumala meidän pientä kolkutusta. Kuvataanko köyhistä köyhimmällä maallista ja/tai henkistä köyhyyttämme? Sitä mietin ’köyhistä köyhimmän’ sanojen äärellä… Pohdimme myös, että kuuleko Herra anomuksemme armon kerjääjänä. Millainen ihminen on armon kerjääjä? Kuvataanko tuolla sanaparilla ihmisen suhdetta Jumalaan?
Jumalaan Sanaan voi luottaa aina, apu tulee, kun sitä Jumalalta osaa jollakin tavoin pyytää – vastaus on usein ihan jotain muuta kuin itse odotti… ja joskus vastausta saa odottaa ja odottaa… ihmismielen kärsivällisyys on toisinaan niin häilyväinenkin. Lohdullista on uskoa, että Jumalan luokse pyrkiville ovi aukeaa. Lupaus ja armo ovat ne jotka kantavat uskossamme. Ja on turvallista kulkea Hänen kättensä johdattamina.
Elämämme vajavaisuuksineen on kylläkin kuin tyhjä astia. Toisinaan tuntuu, että onko siellä astiassa yhtään mitään jäljellä ja toisinaan tuntuu, että se pursuaa yli äyräitten kaikenlaista turhuutta…. Kiusaukset piinaavat ja niistä Isä pyydämme armahdustasi. Isän lämpöinen syli antaa toivon.
2 Käy kohti isänmaatansa
Tämän Siionin virren sanoissa on lohdutusta, kun elämä täällä maan päällä ahdistaa, eikä mistään tunnu saavan rauhaa elämäänsä. Virren sanat tuovat myös lähelle maailman tuskan ja surun – näiden asioiden äärellä pieni ihminen yksin tuntee olevansa avuton. Avuttomuuteen auttaa, kun voi veisata tai lukea tästä Siionin virrestä: ”Oi rakas Jeesus, suloinen, sinua rukoilemme, nyt katso puoleen heikkojen ja riennä tueksemme.”
Maanpäällinen omaisuus ei pysy ikuisesti, toisinaan se on vaivaksikin. Ikävä Taivaan Isän kotiin kulkee mukanamme läpi elämän, se on se isänmaa jota, täällä kaipaamme. Matka sinne ei ole helppo, eikä portista kuljeta kepein mielin. Monia eksyttäjiä, ja myrskyjä matkan varrella kohdataan. Hauraskin on tämä ihmisruumiimme. Ilman Jeesuksen armoa ristin äärellä ei täällä jaksa omin voimin kulkea.
Tämän Siionin virren sanoissa on paljon kauniita ja koskettavia kuvauksia uskosta, ikävästä, ahdistuksesta ja toivostakin. Minua erityisesti koskettavat juuri nyt:
”Sanasi lyhty kädessä, piinasi muisto mielessä, suo meidän tietä käydä.” (7. säkeistöstä)
”Vahvista heikko uskomme, alhossa kiusausten, suo, ettei sammu toivomme helteissä ahdistusten.” (9. säkeistöstä)
”Ne kaikki, jotka kulkevat nyt ahdistusten teitä, esteitten läpi tunkevat, kun Herra hoitaa heitä, vie asuntoihin ihaniin, Karitsan häihin iäisiin. Myös meidät saata sinne.” (11. säkeistöstä)
3 Uutta aikaa autuasta
Ikävä Taivaan Isän kotiin, toivo paikasta, jossa ei tarvitse murehtia, eikä pyristellä Jumalan luota omassa epäuskossaan. Sydän saa ikuisen rauhan.
Jeesuksen kautta rukoilemme heikolle uskollemme kestävyyttä kilvoituksen tiellä. Tuo kilvoituksen tie, kristillisten arvojen ja opetuksien kiemurainen tie, jossa pieni ihminen välillä uupuu epäuskossaan. Silti saa luottaa, että Isän käsi hellästi ohjaa kilvoituksen tiellä Hänen jälkiänsä seuraamaan.
Viimeinen säkeistö tässä Siionin virressä on kuin rukous uuden aamun alkuun, kun mennyt yö on ollut uneton ja tulevan päivän asiat murehduttavat.
Yritin laittaa kommenttia aiemmin, mutta se ei välittynyt.
VastaaPoistaHarmittavaa. Ilmeisesti joku tekninen ongelma.
Poista