Siionin virret 136-141

SV 136 Armon lapset, riemuitkaa

”Aarnon lapset, riemuitkaa…” veisasimme me isämme Aarnon lapset aikoinamme. Aluksi ehkä tahattomasti: luimme armon Aarnoksi. Myöhemmin ihan tahallisesti. Isämme muutti tuonilmaisiin vain 59-vuotiaana v. 1963. Monissa sukutapaamisissa tämä virsi on veisattu sen jälkeen.

Virsi on ollut Halullisten sieluin hengellisissä lauluissa(1790), W. Malmivaara on sen uudistanut (1893), Virsikirjaan se on otettu (1938 ja 1986), edellisissä Siionin virsissä nro 109, sitä edellisissä 93. Niissä se mainitaan Antti Achreniuksen kirjoittamaksi. Rukoilevaisvirsissä tämä on säilynyt. Vuonna 2006 uudistettujen rukoilevaisvirsien kirjan nimi on saanut tästä nimensä ”Armon lapset veisatkaa.”

Virsi on kolminaisuusvirsi. Sellaisena sen loppusäkeistöjä 5-6 on usein messussa käytetty. Mielessäni tämä on myös lähetysvirsi. Malmivaaran Siionissa säkeistö 2 alkaa: ”Armostansa puhelkaa..” ja säkeistö 3: ”Maailmalle sanokaa..” Sanat ovat muuttuneet tehokkaammiksi: ”Herrastanne kerskatkaa”, ”Ilmoittakaa kaikille.”

Neljäs säkeistö on arkisempi, armollisempi: ”Kaikille myös sanokaa..” Puheleminen, sanominen, kertominen ovat tavallisen ihmisen lähetyssaarnan muotoja. Ja veisaaminen!

Kumma kyllä uudistettuihin Siionin virsiin ei ole otettu mukaan vaihtoehtosävelmää, joka on Virsikirjassa (334b). Sävelmä on Kalannista, se on tullut tutuksi Varsinais-Suomessa, varsinkin Laitilan körttiköörissä (Esa Pyöriän sovittamana). Sellaisena se on myös Varissuon Veisaajien ohjelmistossa. Valoisa sävelmä korostaa sopivasti ilovirren kiitossanoja.

SV 137 Kiitos, Herra maan ja taivaan

Kirjani reunassa on huomautus: uusi virsi, uusi sävel, mutta tuttu. Virsi on Virsikirjassa (352)  osastossa ”Ahdistus ja lohdutus”. Kahdessa alkusäkeistössä ahdistunut sielu tuskissaan valittaa hätäänsä ja huutaa Herran puoleen. ”Huutoani kohti käänny, etten ahdistukseen näänny.”

Siionin virsien uuteen ilo-osastoon on otettu virren kolme loppusäkeistöä. Niissä välittyy toivo ja luottamus ja kiitos. Ahdistunut on ilmeisesti saanut helpotuksen. Ehkä on parempi kiittää jo ennalta, varmuuden vuoksi? ”Hartain sydämin ja mielin. ”Lyhyt ja ytimekäs kiitosvirsi sopii moneen tilanteeseen.

Virsikirjan sävelmä on Ruotsista 1600-luvulta. Siionin virressä on sävelenä niekutettu toisinto Kalajokilaaksosta. Siinä on septimihyppy, josta Jaakko Löytty virsikurssilla asiallisesti varoitti. Toivottavasti tämä virsi komeasti kajahtaa Nivalan juhlilla ensi kesänä!

SV 138 Suo, Herra, mun sinuhun uskaltaa

Virren pohjana on Psalmi 16, Daavidin runo. ”Herra pitää palvelijastaan huolen”

”Ihana maa on tullut osakseni,

kaunis perintö on minulle annettu.

minä kiitän Herraa, hän neuvoo minua,

yölläkin kuulen sisimmässäni hänen äänensä.”

Virressä ei turhaan huudella kiitos-sanaa. Ei ollenkaan. Viimeisessä säkeistössäkin todetaan vain: ”Ja pyhien suuressa seurassa/saan uudesta virrestä iloita/sen pauhussa riemullisessa.” Säkeistö säkeistöltä sielu vain nöyrästi muistelee ja tunnustaa kaikkea, mitä Herra on antanut ja luvannut: antaa neuvoja, luo uskoa ja toivoa, antaa perinnön ja ihanan maan, vastaa rukouksiin, jää pimeyteen mukaan, torjuu vaarat ja turmion, on valmiina nostamaan, säästää sielun surmasta, ei salli synnissä nukkua, vie lopulta taivaaseen. Sopii mainiosti körttikiitosvirreksi.

Muistini mukaan tämä virsi oli Olavi Kareksen saarnavirsi Turun Tuomiokirkossa joskus 1960-luvulla. Ihan selvästi muistan paikankin, missä silloin istuin. Ja kolmannen säkeistön sanat.

Haqvin Spegelin virsi on kirjoitettu 1688, otettu Virsikirjaan 1701 (ja 1937 ja 1986), mutta Siionin virsien lisävihkoon vasta 2005. Kirjani reunassa on huomautus: muuttunut sävel. Se tarkoittaa, että eteläpohjalaiseen toisintoon on lisätty muutama niekku. Tarkkana saa olla!

Virttä on veisattu myös kuorosovituksena. Jossakin kuorossa joskus on joidenkin ollut vaikea hahmottaa kuudennen säkeistön sanoja: ”ei salli hän hurskaansa hukkua”. Saattaa kuulua versio: ”ei salli hän hurskaana hukkua”. Mikä ero sanoilla sitten lieneekään?

SV139 Kiitetty nyt olkoon

Kirjassani huomautus: uusi virsi, uusi sävel, mutta tuttu. Virsikirjassa tämä virsi (siellä 457) on osastossa ”Jumalan luomistyö”. On hienoa, että tämä mahtava kiitosvirsi on otettu Siionin virsien ilo-osastoon! Hienoa! Sanat ovat Haqvin Spegelin psalmin 148 ja apokryfisen Kolmen miehen kiitoslaulun pohjalta vuodelta 1686. Virsikirjaan komea virsi on otettu jo 1701 (ja 1937 ja 1984), ja nyt vihdoin Siionin virsiin.

Virsikirjan sävelmä on säkeen alussa kolmijakoinen, mutta muuttuu lopussa. Kaikki säkeistöt päättyvät sanoihin: ”Kiitos olkoon Luojan, /oikeuden tuojan, /kansaansa hän muistaa.”

Ilovirren 139 toisinto on eteläpohjalaisittain niekuteltu, ja säkeistöt päättyvät:

”Ylistäkää Herraa, /oikeuden jakajaa, /lapsiansa aina muistaa:”

Kansa on muuttunut lapsiksi ja tullut jotenkin lähemmäksi veisaajaa, Jumala tutuksi Isäksi. Tämän kiitosvirren pauhussa on todella mukana koko luomakunta, taivaan avaruuksista maan matosiin. Kaikki luotu, maa ja sen olennot, myös puut, ruohot, vuoret, vedet ja metsät.

Kuorosovituksen on tehnyt Taneli Kuusisto. Se on ihan yksinkertaisesti mukaansa tempaava! Viime kesänä Tampereen Aleksanterin kirkossa Herättäjä-Yhdistyksen valtakunnallisen kuoron konsertissa kuoromme johtaja Samuli Korkalainen näytti leijailevan ainakin puolen metrin korkeudella ilmassa tätä johtaessaan. Mutta niin leijuimme me veisaajatkin, hiukan vähemmän, totta kai. Oli Samulin jäähyväiskonsertti kuoromme johtajana ja tähän konsertin päätökseksi veisaamaamme kiitosvirteen latasimme kaiken kiitoksemme ja ikävämme!

Mutta kyllä veisattiin viime kesänä myös Yläneen museonmäen seuroissa heinäkuun lopulla! Ihan koko virsi, kaikki 7 säkeistöä alusta loppuun, täysin voimin! Oli kesä, oli kaunista ja lämmintä, oli kiitollinen mieli. Kaikki sienirihmastotkin maan alla olivat siinä mukana!

Suosittelen jyrkästi tätä virttä! Ja kokonaan. Niinkuin kaikki virret aina ja kaikkialla kuuluu veisata. Virret ovat runoilijoiden laatimia kokonaisia runoja. Niitä ei saa yhtäkään yhtään pätkiä. Ajatus katkeaa ja hajoaa, menee hukkaan hyvät runot.

SV 140 Oi Herra, ilo suuri

Virsi oli isämme vaihtoehtoinen saarnavirsi. Tavallisin oli virsi ”Käy isänmaataan kohti ain”-virren loppusäkeistöt.

Silloin, kauan sitten, tämä lapualainen toisinto oli rinnakkaissävelmänä, Virsikirjan mustan koraalikirjan loppuosassa. Haqvin Spegelin virsi tämäkin, ollut Virsikirjassa jo 1701, Siionin virsiin vasta 2005, kumma kyllä! Virsihän on ihan tuttu körttioopperakansalle oopperasta ”Viimeiset kiusaukset”, jossa Riitta tätä hyräilee.

Virressä on sanoitettu kristityn koko vaellus, ahdistuksesta iloon, toivoon ja lupaukseen: ”tahdon tiellä Herran vaeltaa matkani. ”Muistaakseni isäni mainitsi tätä virttä äitinsä mielivirreksi, erääksi niistä. Ja varmaan isäkin halusi välittää jotakin viestiä saarnavirrellään. Häntäkään, poloista, ei ahdistuksilta säästetty.

Tämä valittavasävyinen ilovirsi on ihan kokonainen, ei pätkimällä parane.

Virsi kuuluu Varissuon Veisaajien ohjelmistoon, olemme tätä veisanneet ehtoollisvirtenä.

SV 141 Lähelle Jeesustani

Hieno virsi! huudahdin hiljattain, kun tämän ystävieni kanssa veisasimme.

Tämän virren ajatuksia löytyy edellisen Siionin Virsien virrestä 133 (”Herrassa valvominen/sielulle tarpeellinen/päivästä päivään on”)

Mutta runoilijan (Kaija Pispa) lahjoilla virsi on kokenut melkoisen muodonmuutoksen. Pyytelevästä uskonkilvoitusvirrestä on tullut hiljaista tyytyväisyyttä heijastava myönteinen toivonvirsi.

Morsiusmystiikkaa on virsissämme välillä ollut, välillä sitä on riisuttu pois.

Eikö nykyisin virsiimme taas tuotu heijastumia siitä? Eikö sitä kuvastele tämä virsi? Ensimmäisessä säkeistössä hakeudutaan lähelle Jeesusta, ihan kylkeen, suojaan ja rauhaan. Ja siihen tehdään maja! Entäpä toinen säkeistö? Siinä Jeesuksen kyljessä, lähellä vierellä saan ”katsella silmistäsi taivaista maisemaa./ Saan haistaa toivon tuulen, /äänesi hellän kuulen, /se huolen vaientaa.”

Rakastuneen puhetta, ilmiselvästi.

Kahden entisestä tutuhkon säkeistön jälkeen on vielä hieno viides säkeistö.

”Syvälle sisimpääni/viritä soimaan ääni/armosta kertova. /Sen sointi nyt jo tässä/rohkaisee elämässä, /johdattaa kulkua.”

Hyväksyvän rakkauden vaikutuksesta ihminen todella elää. Ei vain ole olemassa.

Rakkaus kantaa, näkymättömänäkin.

Ja virret kantavat.

Kerttu Vihantola 

Siionin virret 130-135

Virret 130 – 136 sisältävät joukon tunnetuimpia Siionin virsiä, mm. Ukko-Paavon  virren 132.

SV 130 Jeesuksen rakkautta 

”SUA LÄHDE KAUNIS KATSELEN” 

Tässä virressä virtaa ja siinä on virtaa. Tekstissä on nimittäin monta kuvaa, kuinka kristitty on kuivaa maata ja multaa, ja kaipaa kostuttajaa. Ensimmäisessä säkeistössä kehotetaan katsomaan ristiä, josta virtaa armo ja rakkaus. Ihmisestä itsestään ei löydy rauhallista suvantoa eikä rauhan satamaa. Ihminen ei tässä virressä ole myöskään mikään ”ihana minä”, jumppaohjeiden ja erilaisten elämäntapaoppaiden kaunis tuotos, vesihirmu ja kilpauimari. Hänestä ei löydy elämän lähdettä, eikä hänestä virtaa elävää vettä. Lähde on hänen ulkopuolellaan. Ilman ruokaa ihminen tulee toimeen varsin pitkään, jopa kolme – neljä viikkoa. Ilman vettä tai muuta juotavaa hän kuihtuu varsin nopeasti ja kuolee kolmessa – neljässä päivässä, kuumassa ja tiukassa paikassa sitäkin nopeammin. Tämän ajan lehdissä voi nähdä julisteita, joissa SPR, Punainen risti, kehottaa ihmisiä toimimaan ”hengen pelastajana” luovuttamalla verta. Jossain määrin samanlainen on virren kuva siitä, kuinka Golgatan ristiltä meille virtaa elämän neste, hengellisen pelastuksen veri. Jeesuksen risti on loputon lähde. Sitä katsomalla saa virtaa jatkaa elämäänsä. En osaa määritellä, minkä ajan kuluessa kristitty ihminen ”kuolee hengellisesti”, siis  jos ei käy tämän lähteen luona ja saa siitä elämän nestettä. Mutta hengellisesti kuollutkin voi virota takaisin eloon, kun Kristus nesteyttää hänet. Ristin ryövärillekin Jeesus tarjosi tämän avun hänen viimeisillä hetkillään.

Toisessa säkeistössä kerrotaan ”maaperätutkimuksen tuloksista”, siitä millaisia me ihmiset olemme. Maasta me olemme tulleet ja maata olemme, tuhkaa ja multaa. Elämämme kuivuu, ellei se saa juurihoitoa ja ellei sade sitä kastele. Me olemme multana aika ajoin, joskus pitkäänkin, kuivaa ja kovaa, halkeilevaa ja elotonta maata, jossa mikään hyvä ja kaunis ei idä eikä kasva.  Lapsuudessani muistan nähneeni Disneyn tuottamia luontoelokuvia. Yhden nimi oli ”Erämaa elää”. Filmissä näytettiin karrelle kuivanutta maa, joka ei kyennyt tuottamaan mitään ravintoa. Erämaa oli kuin kuollut. Mutta sadekauden tultua puhkesivat kukat hetkessä kukkimaan ja eläimet palasivat juomapaikoilleen. Filmin nimi näyttäytyi elokuvassa todeksi, erämaa oli täynnä elämää.

Vanha tarina kertoo, kuin miehen elämä oli ollut tasaisen siedettävää, ei suuria riemuja, mutta ei myöskään pahoja vastoinkäymisiä. Mutta sitten miehen kohtasi onnettomuus toisensa jälkeen. Silloin hän sanoi vaimolleen: ”Nyt Jumala meitä muistaa”. Tuon tarinan varsinainen viisaus ei ole siinä, että Jumala lähetti nuo vastoinkäymiset. Se piilee siinä, että usein me vasta vastoinkäymisten myötä lakkaamme luottamasta omiin voimiimme. Elämän vaikeudet pakottavat meidät hänen luokseen, joka kärsi voidakseen kärsiviä auttaa. Kuivia jaksoja on ja niilläkin voi olla tarkoituksensa. Kuiva maa kaipaa kosteuttajaa ja sadetta.  Kyynellaakson kautta kulkien on monen kuljettava päästääkseen lähteelle. Silmien vesi ohjaa elävän lähteen luokse. Aikanaan tulee luvattu sade ja se tekee erämaan eli meidät eläväksi.

Virren viimeisessä, kolmannessa säkeistössä, veisaaja puhkeaa jo kiitokseen ja iloon. Hän on varma avusta, toivovaisena hän jo rohkenee riemuitakin. Virsi siteeraa taasen Raamatun lupausta, jossa Jeesus sanoo, että joka hänen luokseen tulee, sitä hän ei aja pois. Kertomuksessa Kuninkaan pojan häistä kuningas suuttuu niille, jotka eivät kutsusta huolimatta tule, tai jos tulevat, eivät ole juhlaan valmistautuneita.  Tämä virsi on tuon kertomuksen alkuperäisen intention mukaisesti armollinen: Juhlaan tulevat saavat lahjaksi  uuden juhlapuvun. Kuningas on sen heille valmistanut, oikein mittatilauspuvun, itse kullekin juuri sopivan.

Minulle on tärkeäksi kuvaksi tullut myös virren lopun viimeiset sanat ”hän kantaa meidät perille”. Mielikuvissani olen nähnyt itseni ja meidät kristityt raajarikkoina, rampoina (epä-Ramboina), pyörätuolissa tai sairaalasängyissä kuljetettavina, sellaisina, jotka eivät itse kykene edes taivaan portille saapumaan. Kaikki heidät, jotka katselevat vaikka kaukaakin ristiä, unelmoivat janoissaan ja henkitoreissaankin elämän lähteestä, kaikki heidät nesteytetään elämän neste-asemalla. Heidän uskonsa tehdään eläväksi, heidän toivonsa saa täyttymyksen: Kristus kantaa heidät perille, tuuppaa pyörätuolilla istujan rajan ylitse sinne, missä rampakin riemuiten juoksee. Ja tämä kaikki annetaan heille ja meille lahjaksi!

SV 131 Jeesus kulmakivi on

KULMAKIVI  

Virsi sanoo pääasiansa heti ensimmäisen säkeistön alussa: ”Jeesus on kulmakivi, hänen saamme nojata”.

Kulmakivi oli minulle pitkään vieras termi. Vanhassa 1900-luvun alusta peräisin olevassa torpassani on kyllä kivistä ladottu kivijalka. Aikoinaan ajattelin, että kulmakivi on yksi tuollaisen ladelman kivistä. Olin nähnyt maalla myös useita latoja ja varastorakennuksia, jotka oli perustettu muutaman suuren kiven varaan. Niissä ilma kiersi vapaasti lattiatason alla. Otaksuin siis myös, että talon alla kulmassa sijaitseva kivi saattaisi olla se Raamatun kulmakivi. Sitten minulle kerrottiin, että kulmakivi on kaarevan holvin se kivi, joka laitetaan viimeiseksi yhdistämään holvin kaaret. Tästä tiedosta Raamatussa ja tässä virressä käytetty kulmakivi-sana sai uutta syvyyttä.

Jeesus on ensinnäkin silta Vanhan ja Uuden liiton välissä. Raamattu on hänen kapalonsa, kuten Jaakko Heinimäki muutama aika sitten herättäjäjuhlilla julisti, myös se vanhempi testamentti. Se oli hänen hengellinen lähteensä aina lapsuudestaan asti ja sitä hän siteerasi vielä ristilläkin rukoillessaan viimeisin voimin psalmia 22. Pyhistä kirjoituksista hän löysi ”työnäkynsä” paastotessaan erämaassa, Ihmisen Pojan ja Kärsivän Herran palvelijan profetiat.  Vanhan testamentin ennustusten hän ymmärsi koskevan itseään. Profeetat olivat kertoneet, että kerran hän tulee ja vahvistaa liiton Jumalan ja ihmisten välillä. Ja Uudessa testamentissa katsotaan monin paikoin taaksepäin Nasaretin mieheen. Jeesuksessa toteutui se, mitä oli ennustettu. Ja se toteutui, ei vain niukasti tai vain juuri ja juuri. Kristuksessa odotukset täyttyivät ennustuksia enemmän. Hän toimi Vanhan testamentin käsikirjoituksen mukaisesti, mutta oli paljon enemmän kuin vain poliittinen Messias. Hän tuli täyttämään lain ja profeettojen lupaukset. Vanhaan aikaan kaikki leveän virran suuret sillat rakennettiin holvaamalla. Vanhan ja uuden liiton silloittaja on Nasaretin mies, Ihmisen poika.   Hän rakensi ”sillan yli synkän virran”. Jeesus-silta kestää ja kantaa vaikka mitä. Hänen päälleen voi kaikki taakat laskea.

On merkillistä, mutta totta, että mitä suurempi paino on valmiin holvin päällä, sitä lujempi se on. Siksi holvi, jossa Jeesus on kulmakivenä, jaksaa kantaa jopa kaiken maailman syntitaakan. Jeesus-holvi ei mene meidän nojaamisestamme tai painostamme rikki. Siksi tämäkin virsi tavallaan kehottaa Pietarin kirjeen tavoin: ”Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen!” Samoin virsi siteeraa Paavalia, joka muistutti Roomalaiskirjeessään, ettei mikään voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, ei korkeus eikä syvyys.

Tyhmän rakentajan tavoin me saatamme rakentaa taloamme hiekalle, alttiiksi myrskyille ja tulville. Jokainen, joka kilvoittelee pelastuakseen omin voimin, kokee hiekkalinnan kohtalon. Se sortuu jokainen kerta ja yhä uudelleen. Virsi ilmaisee tämän toteamalla, että oma hurskautemme ei korjaa yhtään rikkomustamme. Tarvitsemme rakentajan Poikaa kulmakiveksemme. Tämä oli mm. Lutherin ja sittemmin myös Ruotsalaisen Paavon elämää kantava löytö. Virsi sanoo, että se kirkon ja jokaisen yksittäisen kristityn holvi kestää ja kantaa, jossa Poika on kulmakivenä.

SV 132 Sinuhun turvaan, Jumala

UKKO-PAAVON VIRSI 

Kun nämä kuusi kirjoitustani julkaistaan viikon 4 alussa, on saman viikon sunnuntaina 27.1. Paavo Ruotsalaisen kuolinpäivä. Siten sopii tällä viikolla Paavon virttä tutkailla ja veisata.

Jokainen suomalainen tuntenee ”Jumala ompi linnamme”-virren. Lauletaanhan tuota Lutherin taisteluvirttä mm.  Turun joulurauhan julistuksen yhteydessä. Sitä on laulettu kansamme historian lukuisissa murrosvaiheissa rukousvirtenä: 30-vuotisen sodan taistelulauluna 1600-luvulla ja myös valkoisten taisteluvirtenä 1918 tapahtumissa. Siitä tuli koko kansaa yhdistävä virsi, kun Helsingin Rautatieasemalle kokoontunut väki alkoi laulaa sitä spontaanisti Paasikiven lähtiessä Moskovan rauhanneuvotteluihin. Ja onhan se myös körttikansalle tuttu, koska sillä aloitetaan Kalajoen käräjien esimerkin mukaisesti joka vuosi Herättäjäjuhlien lauantain päiväseurat.

Vastaavalla tavalla virsikirjamme virttä 382, Siionin virttä 132, on aiheellisesti kutsuttu heränneiden taistelu- ja kiitosvirreksi. Se pohjautuu psalmiin 71, jonka sanotaan olevan luottavainen ja turvallisuutta henkivä vanhusten kiitos- ja rukousvirsi. Paavo Ruotsalainen oppi sen aikoinaan wanhasta vuoden 1701 virsikirjasta, ja se oli sittemmin hänen rakkain virtensä koko hänen elämänmatkansa ajan. On sanottu, että tästä virrestä voi lukea hänen elämäntarinansa.

Virren pääasiana on Jumalan armo. Heikko, synnintuntoinen, yhä uudelleen epäuskoon ja epätoivoon joutuva ihminen ripustautuu Kristuksen sovitustyöhön ja siihen, että Jumala vanhurskauttaa syntisen. Hän on turvalinna, johon voi kaikissa vaiheissaan paeta.

Paavon nuoruuden pyrkimys osoittautua Jumalalle kelpaavaksi johti hänet epätoivoon. Mutta se johti myös matkalle seppä Högmanin pajaan. Tuo matka merkitsi armahtavan Kristuksen löytymistä, sisäistä tuntoa siitä, että armo on tarjolla juuri köyhälle ja omista ansioista riisutulle ihmiselle.  Tämä turva Paavon täytyi yhä uudelleen kadottaa ja taas löytää. Pysyväistä armon tilaa ei hänellekään ollut. Tätä virttä Paavo tarvitsi jatkuvasti taisteluvirrekseen, kun petollinen vihollinen peitti Kristuksen armolliset kasvot ja heitti ahdistetun epätoivoon.

Paavon uskonelämän lähteinä olivat Raamattu, virsikirja ja eräät kirjat, jotka tarjosivat kalliita neuvoja pisaroina, kuin lääkehunajaa. Lisäksi hän tarvitsi seuroja, joissa kuunteli ja puhui. Herännäisyyden aarteita ovat tänäkin päivänä seurat ja Siionin virret. Paavon uskonoppi on virsirunouden uskoa. Tapasin juuri äsken yhden vanhuksen, jonka rukouskirjana ovat virsikirja ja Siionin virret. Laulaa hän ei osaa, mutta hän lukee ja rukoilee virsiä. Liekö tämän vanhuksen tapa ravita uskonelämäänsä virsirunoilla enää kovinkaan yleistä? Tämä lukupiiriläisille tässä haasteena: Lukekaapa vaikka Paavon virsi kaikessa rauhassa ja rukoillen. Miten oma elämäsi ja virren sanat kohtaavat toisensa?

Paavo Ruotsalaisen elämä joutui aika ajoin hirmuisiin syvyyksiin. Tapettiinhan hänen poikansa, kuolihan hänen ensimmäinen vaimonsa, menettihän hän varallisuutensa, kun Puolaan muuttaminen päättyi katastrofiin, olihan nälkä perheellä tuttuna vieraana, riitelihän hän naapureittensa kanssa oikeusistuimiin asti, katkesivathan välit toisiin herätysjohtajiin ja sivistyneistön merkkihahmoihin jne. Hän sai todellakin enemmän kuin tarpeeksi ”maistella suuria suruja”. Saarnamatkat veivät hänet aika ajoin pois kodistaan ja sen tehtävistä. Tällaisena ”piikikkäänä miehenä” ja huonona puolisona hän julisti Kristuksen pelastavan häneen turvautuvan huonon vaeltajan ja toi näin lukemattomille sielunhädän vaivaamille lohdutuksen ja avun.

Tätä virttä hän veisasi, kun kävi hakemassa oravalta lainaa, eli joutui metsästä noutamaan pettua leipänsä jauhojen jatkeeksi. Tätä virttä hän lienee mielessään tapaillut, kun tuli itse viimeiselle puomille ja ”passikin” tuntui olevan kadoksissa. Taisteluvirsi muuttuu Kokkosen oopperan ”Viimeiset kiusaukset” loppukohtauksessa duuriseksi voitonvirreksi.

SV 133 Soi, virteni, kiitosta Herran

JAAKOBIN LAILLA 

Uskonpuhdistuksen juhlavuoden tunnus oli luterilaisuuden ydinsana: Armo. Tuona vuonna 2017 siitä veisattiin Nilsiässä Herättäjäjuhlilla tunnusvirren sv 133 sanoin. Vaarojen maisemissa ja Ukko-Paavon haudan luona soi virsi kiitosta Herran, joka on hyvä ja armollinen. Tuossa virren alussa armo jo nousee ikään kuin potenssiin kaksi. Ei ihme, että armoon turvautuvat riemuiten muistavat ne armonvilahdusten hetket, jolloin sellainen on kohdalle osunut. Ihmeellisintä on se, että hänen rakkautensa kohdistuu suurimpaankin syntiseen ja halvimpaankin Jumalan lapseksi otettuun. Hellästi hän ottaa tuollaisen ihmisen hoitoonsa ja suojelee häntä rakkautensa muurien sisällä, josta Paavon virren petollinen vihollinenkaan ei voi häntä riistää.

Vaikka vaarojen matkalla, siis kaidalla ja synkeälläkin tiellä, aika-ajoin kompastuu ja myös astuu sivuun, on hän nostamassa ojasta takaisin polulle ja valollaan näyttää tietä eteenpäin. Sitä voisi vaarojen tiellä veisata vaikka virttä 511 ja laulaa, että ”en pimeään jää yksi en”. Se on armoa, kun voi luottaa siihen, että aina kun lankeaa, aina on myös auttaja lähietäisyydellä, vähintäänkin huutomatkan päässä. On erilaista taivaltaa, kun voi turvata siihen, hän on häneen voi vastakin, kaikissa vaiheissaan turvautua.

Mutta joskus käy niin, että matkaan tulee täysi stoppi, pysähdys. Sitä miettii, että miksi minä tällaisella kapealla tiellä kuljen, kun olisi valtatietkin olemassa, ja kaikki ostosparatiisit ja ideaparkit, mitä sen varrelle on rakennettu. Tai voi alkaa pohtia, että onko tässä kulkemisessa tällä tiellä ylipäätään mitään järkeä. Voihan sekin olla tilanteemme, että tuntee, että ”oikeut´ ei ole mulla” olla tätä tietä kulkevien ”pyhiinvaeltajien” matkakumppanina. Monella tapaa sitä voi jumiutua pimeään ja aloittaa pelottavien kysymysten kanssa kamppailun, oikean Jaakobin painin. Karhunpenikat painivat harjoitellakseen taitojaan ja leikisti. Mutta joskus ihminen joutuu painimaan oikein tosissaan, eksistentiaalisesti ja henkensä edestä. Sellaista on Jaakobin paini.

Tuollainen uskonpaini voi kestää päiviä, viikkoja tai jopa vuosia. Pitkään jatkuessaan sen katkaisevat onneksi erätauot. Mutta jokin asia voi sitten taas laukaista kamppailun jatkumaan, kuin erätauon päättävä gongin ääni. Jaakob paini koko pitkän yön. Hän ei päästänyt irti tai luovuttanut. Selvyys ja siunaus tuli saavuttaa. Hänen enkelpaininsa päättyi vasta, kun aamu alkoi sarastaa ja valaisi maiseman ja mielen. On kuin painituomari olisi nostanut kummankin painijan kädet voiton merkiksi. Ehkä se kamppailu päättyi ratkaisemattomaksi. Jaakobista kerrotaan, että taistelun tauottua ja valon noustua näyttämään tietä eteenpäin, hän saattoi jatkaa ”vaarojensa matkaa” ontuen ja siunattuna.
Minulle on ollut tärkeää tuo kuva ontuvasta Jaakobista. Hän ei jatka matkaansa paininsa jälkeen ehjänä, vaan rusikoituna. Mutta samalla siunattuna. Täällä ajassa ”vaarojemme matkalla” me emme useinkaan kulje vain kepein askelin, kuin nuoren miehen tai naisen kepeydellä, kiihkolla ja riemulla. Emme lähde painiotteluistamme vain ylivoimaisina voittajina. Useimmiten osamme on lähteä satutettuna, mutta meillä on mihin ontuvina nojata, paimensauvaan ja armon lupauksiin. Jaakobin tie jatkui kohti luvattua maata.

Mekin olemme matkalla ja se päättyy kerran. Saammeko sitten käydä tuonpuoleiseen luvattuun maahan, vai jäämmekö ”ontuvan Eriksonin” tavoin taivaan portin luokse lepäämään ja kerjäämään sekä kuuntelemaan portin lävitse sisältä  kuuluvaa ylistyslaulua? Kuulen sisälläni Tapio Rautavaaran laulavan Oiva Paloheimon runon pohjalta säveltämää ”Ontuvan Eriksonin” levytystä. Armon kerjäläiseksi tuo Erikson jää taivaan portille tuossa runossa. Mutta uskon, että hänkin pääsee ontuvana sisälle veisaamaan kiitosta armollisen Herran. Sellaisesta portit avaavasta ”avarasta armosta” pääsemme ensi kesänä Nivalan juhlilla veisaamaan.

SV 134 Halleluja! Iloisin äänin

ILOVEISU JA KIITOSLAULU 

Siionin virsien Ilo-osasto alkaa todella riemullisesti. Sävel kutsuu yhteiseen iloiseen veisuuseen. Siinä kaikki kansat, ihan jokainen ihminen suorastaan pursuaa kiitosta ja ylistystä Herralle. Tätä virttä ei veisaa yksilö, vaan laulajat ovat monikossa.

Amerikkalainen teologi Harvey Cox on aikoinaan verrannut jumalanpalvelusta jalkapallo-otteluun. Hänen mukaansa kristityt eivät ole jumalanpalveluksissaan kiihkeitä ja kihelmöiviä, niin kuin jalkapallon katsomoihin kokoontuneet  ovat ennen ottelua.  Pikemminkin Jumalan kansan juhlaan tullaan vaisuina, pidättyvinä, siisteinä ja järkevinä. Kun tappio uhkaa pelissä, se näkyy katsomossa. Silloin ollaan huolissaan, surullisina, huokaillaan, buuataankin. Kun kristityt myöntävät messussa tappionsa, he saattavat painaa päänsä ja jopa huulet voivat liikkua, jos tunnustus lausutaan yhteen ääneen. Joillakin on toki sydänkin mukana, mutta spontaani hätä ja huoli ei oikeastaan tule eikä saakaan tulla näkyväksi. Kun oma joukkue tekee hyökkää, katsomo saattaa nousta seisomaan. Ja jos tilanteesta syntyy maali, oi sitä riemua ja iloa. Toisilleen vieraatkin katsojat saattavat halata toisiaan. Kun messussa lausutaan synninpäästö tai ylistetään Jumalaa hänen armostaan, jälleen on mahdotonta seurakuntaa katsoen tietää, mitä on juuri tapahtunut. Missä näkyy ylistys ja ilo?

On toki selvää, että käyttäytyminen meidän messukulttuurissamme ei ole suurten jalkapallomaiden otteluissa nähtävän kaltaista. Enkä itsekään pidä edes ihanteena, jos väki messussa toimisi edellä kuvatulla innostuksen tavalla. Mutta on hienoa, että körteillä, harmaata alatietä kulkevilla kristityillä, on tällainen iloveisu, Siionin virsi 134. Ensimmäisen säkeistön ”huutakaa kaikki” kehotus saa minutkin veisaajana joukon keskellä innostumaan niin, ettei sisin oikein tahdo pysyä rauhallisena ja tyynenä. Tällainen virsi vie mukanaan veisuun ja ilon väkevään virtaan!

Ja mistä virressä sitten kiitetään ja mitä siinä ylistetään?  Eipä mistään pienistä ja hennoista asioista, vaan jykevistä ja voimallisista Herran teoista ja toiminnasta. Jumalaa kiitetään Sanasta, joka on ollut isiemme ja äitiemme hengellisenä tiennäyttäjänä, ja joka puhuttelee nykyisessä ajassa ja tulevinakin päivinä kaikkia kansoja, meitäkin. Sota helvetin voimia vastaan on Kristuksessa elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa voitettu, vaikka taistelu vielä ajassa vielä jatkuukin. Tässä kamppailussa me kristityt emme ole vain omien voimiemme varassa, vaan Jumala on lähettänyt meille Puolustajan, Totuuden Pyhän. Siksi voimme veisata Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kiitosta ympäri vuoden, kaikkina aikoina kesät ja talvet.

Kerran pääsemme veisaamaan ”virttä uutta” ikuisesti. Silloin tuskin istumme siellä rauhallisina ja tyyninä kuin kirkkojemme penkeissä – liekö siellä istuimiakaan, koska seisten ylistys lauletaan. Laulutaidottomatkin yhtyvät silloin äänillään ja sydän täynnä tuohon veisuuseen. Tulee se olemaan komea kuoro.

SV 135 Soikoon ilovirtemme

KÖRTTIKANSAN HALLELUJA 

Ilo-osaston toinen virsi on sekin voimakas iloveisuu, mutta hieman vähemmin niekuin kuin edellinen SV 134. Tässä virressä ilo ja kiitollisuus kumpuaa syvältä laulajan sisältä, mutta sitä veisataan jo rauhallisemmin kirkon tai seurapaikan penkissä istuen ja siinä pysyen.

Ilon aiheena ovat Jeesuksen ristinkuolemassa saatu voitto. Veisaajat voivat uskoa ja toivoa kuuluvansa Voittajan lunastamiin. Voiton juhlintaan päättyneiden jääkiekon nuorten MM-kisojen muistikuvien mukaisesti voisi sanoa: Myös tänään veisaajat ovat tällä virrellään nostamassa Kristuksen voittopalkintoa korkealle ilmaan ja riemuitsemassa. Hän on voittanut ja on Sankari. Me olemme voittaneet hänen kanssaan. Ennen loppuottelua vallinnut jännitys ja epävarmuus kamppailun tuloksesta on ohitse. Nyt saa levoton rauhoittua. Nyt on aika raikuen huutaa Hoosiannaa, ylistystä hänelle, joka oli ja on voittoisa.

Jos me suomalaiset olisimme englantilaisia, me laulaisimme tätä virttä Händelin Messias-oratorion Halleluja-kohtauksen tunnoin. Siinä toistuvasti ja yhä uudelleen lauletaan ”He is the King of Glory” (Hän on kunnian kuningas) ja vielä voimakkaammin ”King of Kings” (Hän on kuningasten kuningas). Messias-oratorion ensimmäisessä esityksessä vuonna 1743 oli läsnä myös Englannin kuningas Yrjö II. Kun kuoro lauloi tätä mahtavaa osaa ja orkesteri säesti voimalla, nousi kuningas spontaanisti seisomaan. Kuningas nousi kunnioittamaan kuningasten Kuningasta. Tämä tapa on sittemmin jäänyt elämään. Englantilainen kuulijayleisö nousee kokonaisuudessaan kuuntelemaan teoksen tätä osaa seisten!

Siionin virsi 135 on körttikansan Halleluja, luja avaruuteen ja taivaaseen asti ulottuva ylistys.  Vaikka emme sitä veisaisikaan seisten, kuten juhlavirttämme ”Herraa hyvä kiittäkää” (SV 148)


Kari Pekka Kinnunen

Siionin virret 124-129

Huom.: tämä blogipäivitys täydentyy viikon aikana. Joka päivä tulee uusi kirjoitus aina seuraavasta virrestä jatkoksi edellisille.

SV 124 Järjen tie kun harhauttaa

Efraim Jaakola ei ole Siionin Virsien runoilijana kovinkaan tunnettu. Hän on kuitenkin runoillut noin 100 arkkivirttä. Rukoilevaisten keskuudessa hän lienee tunnetumpikin kuin heränneiden. Hän syntyi  vuonna 1791 Turun ja Porin läänin Uudellakirkolla ja kuoli samassa pitäjässä 1857, ja oli kalantilainen Orivon kylässä asunut rukoilevaisiin kuulunut maallikkopuhuja ja virsirunoilija.

Nuoruudessaan hän toimi merimiehenä ja oleskellessaan Saksassa hän perehtyi puutarhahoitoon. Palattuaan Suomeen hän perusti oman puutarhan ja kasvatti erityisesti omenoita. Jaakola kävi myös muiden puutarhoissa leikkaamassa omenapuita. Sen jälkeen kun Jaakola alkoi toimia puhujana rukoilevaisten piirissä hänet tunnettiin siksi lisänimellä Syntienleikkaaja. Perimätiedon mukaan Jaakola kehotti herätyksen saanutta pelimannia Vilhelm Anttilaa eli Pela-Villeä jatkamaan soittamista tällä kertaa virsien säestäjänä rukoilevaisten seuroissa.

Heränneelle kansalle Efraim Jaakola on ehkä sittenkin tullut kaikkein tunnetuimmaksi nykyisen virsikirjamme virrestä 368, Jeesus matkakumppani, joka on hänen käsialaansa. Tuon virren köyhä, ikävöivä ja Kristus-keskeinen henki puhuttelee tämänkin päivän veisaajaa. Yllättävää, että tämä virsi ei ole noussut Siionin virsien kokoelmaan.

Virsi 124 on peräisin Halullisten sielujen hengellisistä lauluista. Se oli Malmivaaran Siionissa, niin myös Haavion ja nyt tässä uusimmassa. Tekstiä on muokattu ja säkeistöjen määrät ovat vaihdelleet. Kädessäni on Siioni vuodelta 1935. Sama virsi on tässä kirjassa nuomero 54. En osaa sanoa, mikä nykyinen säkeistö olisi kysymyksessä, mutta silloisen virren säkeistössä 5 veisataan: ”Siis o rakas Jesuksein´, vedä puolees sydämen´, Sido armos siteellä, Rakkautes ikeellä.” Mielestäni varsin nasevaa runoa tämäkin. Runossa puhuttelee minua köyhä alatien henki. Jään maistelemaan virren 124 runon riimejä. En rohkene niistä sanoa kovin vahvasti vielä. Pitää mietiskellä. Olen tietyllä tavalla Haavion Siionin omaksunut ja hyväksynyt. Vaatii aika kauan totuttautua uuteen. Sävelmäksi on valittu Haavion Siionin a-sävelmä, jonka varmasti pääveisuualueilla asuvat hyvin taitavat. 

Kalantilainen kirjailija F. M. Karrakoski julkaisi muuten 1937 Jaakolasta elämäkertaromaanin Syntienleikkaaja.

SV 125 Ilmoita, Herramme, voimasi meille 

Virsi on peräisin Halullisten sieluin hengellisistä lauluista. Tekijästä ei ole lähempää tietoa. Sanotaan sen olevan suomalainen.

Virren sanoja on kokoelmasta toiseen pyöritelty. Kun eri kokoelmien säkeistöjä ajatuksella lukee ja mietiskelee, tulee kerettiläisiäkin ajatuksia. Tulee kyselleeksi, mikä uusi näkökulma tuollakin ratkaisulla saatiin? Onko tämä tai tuo ratkaisu runousopillisesti parempi? Tulee kyselleeksi sitäkin, miksi nykyinen virsikirja ja Siionin virret esimerkiksi tämän virren kohdalla poikkeavat toisistaan? Ajatellaanko näin saatavan uusia veisaajia?

Kun tällaisia kirjoittaa, täytyy jokin esimerkki ottaa. Vaikkapa tämä. ”Ilmoita, Herramme, voimasi meille, nyt valtakuntasi tulla jo suo. Johdata kansamme armosi tuntoon, myös pyhä pelkosi mieliimme luo,” SV 2016/ ”Ilmoita, Herramme, voimasi meille ja valtakuntasi tulla jo suo. Johdata kansamme armosi tuntoon ja pyhä pelkosi mieliimme luo,” VK 1986. Säkeistön lopussa uusi SV tuo jo uutta: ”Suo varjelusta, yömme on musta. Henkesi tulta nyt turvaksi tuo.” Tässä on ansiokasta toiston välttämistä, mutta viimeisen riimin onnistuneisuutta jään pohtimaan.

Opin tämän virren kansakoulun virsiläksynä vuonna 1954 VK 1938 sanoilla. Siis Ilmoita Herra sun kunnias voimas taitaa jäädä minun virrekseni.

SV 126 Riemuiten, Jeesus, muistan armoasi

Virren kirjoittaja on Ander Odhelius (1718-1773).  Hän on yksi keskeisistä Siionin virsien runoilijoista. Wikipedia (ruotsinkielinen) tietää kertoa tästä monialaisesta yhteiskunnallisesta vaikuttajasta paljonkin, mutta ei mitään virsirunoilijana. Sitäkin enemmän manufaktuuriteollisuuden edistäjänä ja virkamiehenä ja tuomarina. Tauno Väinölä sen sijaan avaa laveammin Odelin persoonaa sisältörikkaassa teoksessaan Virsikirjamme virret (2008). Hän toteaa mm., että Anders Odelista kehittyi merkittävä Hattu-poliitikko. Toisaalta opiskelijana hän oli myös maallinen runoilija, joka tutustui Tukholmassa sikäläisiin hernhutilaisiin ja kirjoitti virsiä. Tauno Väinölä toteaa, että Ruotsissa Odelin virsiä tuskin enää tunnetaan. Tämä johtopäätös on helppo Wikipediastakin tehdä. Kunpa joku asiantuntija kirjoittaisi suomalaiseenkin Wikipediaan hänestä artikkelin, niin valo voisi laajeta Ruotsinkin puolelle.

Alkuperäisestä virrestä on poistettu säkeistöt 2, 6 ja 7. Niissä puhutaan Jeesuksen ristin kunnioittamisesta, ylistetään Vapahtajan sovitustyötä, mietiskellään hänen kärsimystään ja haavojaan. Voisi sanoa, että hernhutilaisuudelle tyypillistä mystiikkaa on karsittu, mitä jo Malmivaara tietoisesti teki ja Haavio täydensi.

Tekee mieleni todeta Jaakko Eleniuksen sanoin, että herrnhutilaisen virren ytimessä liekehtii Kristuksen rakkaus syntistä kohtaan, Kristuksen risti, kärsimys, haavat ja sovintoveri. Tämän Kristuksen kanssa seurusteleminen, hänen kärsimyksensä katseleminen on ainut mikä voi muuttaa ihmisen. Ja kyllä tässäkin virressä ”liekehtii” hernhutilasvirren sydänäänet: ”Vain ristinkuolemasi, veresi/kalleimmat olkoot sielunaarteeni.”

Meillä on tallella hienoja Odelin virsiä SV:ssä ja VK:ssa.: Immanuel mun valoni SV 18, Vaivaivaisten turva ainoa SV 8, Koska valaissee koin tähtönen SV 4.

Se jää askarruttamaan, miksi Anders Odhelius myöhemmällä iällään etääntyi hernhutilaisista ystävistään.

SV 127 Ostetut sielut, joutua

Virsi on typistetty kolmen säkeistön mittaiseksi. Mikäpäs siinä. Ratkaisunhan teki jo Haavio vuoden 1971 Siionissa. Alkuperäisessä  Halullisten sieluin hengellisessä laulussa oli säkeistöt 4-6, jotka Malmivaara vielä säilytti. Poisjätetyt säkeistöt kertovat alkuperäisen virren varsinaisen ytimen ja tähtäyspisteen: kysymyksessä on tuomiosunnuntain virsi, sen neljännessä säkeistössä kadotukseen joutuvat  (= maailma) pohtivat ensin pelastettujen osaa: ”Nuo ovat oikein hullut”. Seuraavassa säkeistössä vaivaan vajoava maailma toteaa: ”Me hullut … Pidimme heitä hulluina, Nyt saavat ilon taivaan. He Herran lapsiks´ luetaan, Perivät pyhäin kanssa, Vaan meiltä taivas suljetaan, Eksyimme kokonansa.” Viimeinen säkeistö on kuvausta siitä, miten Jeesus kruunaa vanhurskaat ja vie heidät valtakuntaansa. Olisi ollut hienoa, jos jotenkin tämä ulottuvuus vielä tulisi kuuluville tässä virressä.

Uudistus seuraa suurimmaksi osaksi Haavion tekstiä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.   Ensimmäisen säkeistön alkupuolella Haavion teksti ”Näin paetkaamme maailmaa Ja seuraa vaarallista” on muutettu kuulumaan ”Maailma tätä sukua ei tunne taivaallista”. Lisäksi monikon ensimmäinen persoona puhe ”meistä” on muutettu monikon toiseksi persoonaksi ”teistä”, koska kolmas säkeistö oli jo edellisessäkin Siionissa monikon toisessa persoonassa eikä siten koko kolmatta säkeistöä tarvinnut lainkaan muokata.

Virren alkuperäinen sanoma oli asettaa veisaaja ratkaisun paikalle, kuunteletko maailman ääntä vai Vapahtajan ääntä, ”joka itse omansa vaatettaa”. Ehkei tätä viestiä kannattaisi jättää kirkossamme kokonaan uuspietistien yksinoikeudeksi.

SV 128 Nyt, kalliit sielut, joutukaatte

Abraham Achrenius (1706-1769) vihittiin papiksi 1730, liittyi yltiöpietisteihin ja erosi papinvirasta kymmenkunta vuotta myöhemmin, tutustui virattomana ollessaan Ruotsissa 1741-43 herrnhutilaisiin, sai takaisin pappisvirkansa ja toimi 1747-53 Turun linnan pappina ja Nousiaisten kirkkoherrana 1753-69. Julkaisi Nousiaisten kaudella kolme huomattavaa virsikokoelmaa: Vanhat ja Uudet Hengelliset virret, Vast´uutiset Hengelliset Virret ja kuolinvuotenaan 1769 Zionin Juhlavirret.

Uudistamiinsa Siionin virsiin 1893 Wilhelmi Malmivaara otti Zionin Juhlavirsistä kolme Achreniuksen virttä (66: 1-11 Jos etsit, sielu, Jeesuslasta;  67: 1-7 Jos tahdot seurata Suloista Jeesusta; sekä edellä mainitun 85: 1-16 Te, kalliit sielut joutukaatte). Näiden lisäksi Malmivaara suomensi erään Achreniuksen ruotsinkielisen virren  (47: 1-11 Ah Herra, katso suurta kurjuuttani).

Pitkät  SV:n virret jaettiin vuoden 1933 laitoksessa saman numeron alla useammiksi virsiksi siten, että ensimmäinen sai numerokseen alkuperäisen numeron ja seuraaviin lisättiin saman numeron perään a, b ja c tarpeen mukaan. Näin ollen virrestä 85: 1-16 muodostettiin virret 85: 1-9 ja 85a: 1-7.

Vuoden 1923 Lisävihkoehdotuksessa kaikki säkeistöt oli säilytetty. Vuoden 1938 virsikirjaan otettiin Siionin virren loppuosa eli 85a uutena virtenä, nro 80: 1-7 Ah saavu, Jeesus, seurahamme.

Virren alkuosa (85: 1-9) säilyi SV:ssä myös vuoden 1971 uudistuksessa (48: 1-7), tosin kaksi säkeistöä lyhyempänä ja uuden virren loppusäkeistöjen 5-7 osalta lähes kokonaan sisällöltään muutettuna. Uutena teemana virteen tuli mm. Herran pyhän ehtoollisen nauttiminen, Jeesuksen murtama taivaallinen leipä  ja hänen tarjoamansa malja. Siinä tapahtuu pyhien yhteyteen liittäminen, sanoo runoilija.

Uuteen Siioniin Haavion versio siirtyi vain pienin muutoksin ja yksi säkeistö lyhyempänä. Virren ensimmäinen säkeistö on kohdistettu ”teille” eli monikon toiselle persoonamuodolle, vaikka ensimmäinen sana ”Te” onkin  muutettu sanaksi ”Nyt”.  Uudistuksensa pääperiaatteen mukaisesti kaikki muut säkeistöt on kuitenkin kohdistettu monikon ensimmäiselle persoonamuodolle: teette matkaa vs. teemme matkaa; tietä käytte vs. tietä käymme;  Jeesus keskellänne vs. Jeesus keskellämme; ehtoollista te käytte hiljaa nauttimaan vs. ehtoollista yhdessä käymme nauttimaan.

Alkuperäisen Achreniuksen virren loppusäkeistöt ovat nykyisessä SV:ssä virsi numero 242.

SV 129 Herra Jeesus kun täällä

Vuoden 1938 virsikirjasta lähtien virren alkusäe on pysynyt muuttumattomana: ”Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on”.  Virrestä on poistettu säkeistöt 5 ja 7. Näyttää siltä, että on haluttu keventää virttä. Pois jätetyt säkeistöt olisivat kuitenkin tuoneet virrelle sitä painoa, jota kiusattu veisaaja juuri kaipaa: ”Siis te, Jeesuksen ystävät armoitetut, Kaikki uskossa vaeltakaatte. Luja toivonne olkoon, te ahdistetut, Vaikka kiusoja , vaivoja saatte.” (SV 185:5/1971) tai  ”Ja hän uupuville, Tiellä vaipuville Pyhän Henkensä lahjaksi suopi. Heitä vahvistamaan, Heitä uudistamaan Pyhän armonsa, voimansa tuopi.”  (SV185:7/1971). Nämä kiusattujen kristittyjen tunnot puhuttelevat mielestäni tämänkin päivän kristittyä. Seurapenkkiin laskeutunut ystävä jaksaa veisata pitemmänkin virren.

Tämä virsi 129 on nykyisessä virsikirjassamme numero 310 ja oli vuosina 1941 – 1960 yksi useimmin veisatuista radiojumalanpalvelusten virsistä. Minuakin sen jykevä sävel ja sanoma ovat puhutelleet jo nuoruusvuosistani  asti. Siinä kaikuvat sen kristillisyyden sydänäänet, jotka  tunnen omakseni ja joihin olen kiintynyt. Jaakko Löytyn uudelleen muotoilu ei tökkää, vaan sydämeni hyväksyn sen. Jostain sanasta tietysti aina voisin neuvotella.

Ole varttuneen polven veisaaja, jonka on vaikea enää omaksua uutta. Vanha on lisäksi taipuvainen painottamaan sitä, mikä entisessä on hyvää.  Omiin kommentoitaviini virsiin ei osunut yhtään kokonaan uutta virttä. Olen siitä hiukan harmissani, koska juuri  uusien virsien saaminenhan oli tavoitteena, kun Siionin virsien uudistaminen käynnistettiin. Niissä herännäisyyden uudistuminen näkyy aivan eri tavalla kuin 1800-luvulta ja kauempaakin peräisin olevien virsien uudistamisessa.

Virren 129 sävelmän SV sanoo olevan Claudin de Sermisyn vuodelta 1529 ja toisinnon Etelä-Pohjanmaalta. Virsikirja tietää toisinnon olevan peräti Lapualta. Maallikkoa ihmetyttää tässä ja yhdessä ja toisessa muussakin virressä  horjuvuus sävelmämerkinnöissä. 

Risto Krogerus

Siionin virret 118-123

SV 118 On kaita Herran tie

”On kaita Herran tie,

se vaivan alle vie.

Jos sillä tiellä lienet,

niin muista: köyhät, pienet

kantavat Herran iestä

seuraten Ristin Miestä.”

Minulle tämä virsi puhuu siitä, millaista elämä on. Se on elämännäkemystä ja elämänkokemusta vielä enemmän kuin Jumala-suhdetta.

Tämä elämännäkemys on tummanpuhuvaa. Se on kotoisin ajalta, jolloin elämänlanka katkesi helpommin ihan mistä kohdasta vain; ajalta ennen runsautta, tavarataivasta ja liikakilojen ongelmaa, kirkasvalolamppuja ja kaukomatkoja. Oli niukkuutta, puutetta, vilua, talven pimeyttä, ennenaikaista kuolemaa. Oli paljon kipua ja sairautta, pahimmillaan myös nälänhätiä ja sotia. Ja niin kuin nytkin, varmasti oli myös paljon ihan ylimääräiseltäkin tuntuvaa taakkaa ja kärsimystä: julmuutta, sydämen kylmyyttä, vaikeita ihmissuhteita.

Tämä tumma elämännäkemys on hyvin erilainen kuin nykyajan ideologinen usko siihen, että itsensä voi aina syödä ja liikkua vielä terveemmäksi ja kauniimmaksi. Että ihmissuhteet ja psyyken vammat saa aina kuntoon oikeanlaisilla kasvatusopeilla, tunnetaidoilla ja niiden harjoittamisella. Että kunnon ihminen voi toki tehdä itsestään onnellisen, kun vain viitsii.

Tässä virressä lähdetään pikemminkin siitä, että elämä on vaikeaa ja että se on vaarallista. Siihen on sisäänrakennettuna kipu, kärsimys ja kuolema. Ihminen, joka kituu niiden puristuksessa, on normaalilla ihmisen paikalla.

Se ei tarkoita, ettei iloa ole. Riemuitakin saa.

”Vaan riemuitakin saa

se, jota johdattaa Herramme seurassansa,

armollaan, voimallansa.”

Keskiajalla, ruttoaikoina, Euroopan yli pyyhki tanssilaulu, jossa kehotettiin: ”Jos ilo tulee, anna ilon olla. Jos suru tulee, anna surun mennä.” Ilon saa antaa tulla ja surunkin saa antaa mennä: synkistely ja vaivojen keksiminen eivät ole mikään ihanne. Surun saa antaa mennä, jos se suostuu menemään. Mutta elämässä tulee vastaan myös paljon surua, joka ei pitkään aikaan tunnu lähtevän kulumallakaan. Silloin surunkin saa antaa olla. Voi tulla sairaus, voi tulla kuolema, voi tulla elämän surkastuminen ja surullinen näivettyminen. Ja voi tulla niin turhan tuntuista tuskaa: riitoja, väärinymmärryksiä, henkiseen väkivaltaan juuttumista, pahaa oloa ihmisten välillä sielläkin, missä pitäisi olla rakkautta. Kaikissa näissä tilanteissa muistan körttiystävän, joka tervehti minua vinosti hymyillen kysymällä: ”No, mites on elämä kidutellut?”

Niissä tilanteissa soi mielessäni myös tämän virren kysymys:

”Lieneekö yhtäkään,

ken kantaa ristiään

nöyrtyen alle painon

ja tuskan, pilkan, vainon.

Sen tiedät, Jeesus, yksin,

kruunattu kärsimyksin.”

Eipä liene yhtäkään, sillä sellaista elämä vain usein on.

SV 119 Luo Jeesuksen me riennämme

Tässä virressä minua on aina puhutellut sen herkkä, kuulaan kaunis melodia. Se ei ole mitään jymisevää paatosta. Ajattelen, että tämä on sellainen arjen virsi, huokaus työviikon keskessä, kun painalletaan peruselämää kaukana lomista ja juhla-ajoista. Kokemukseni mukaan tätä virttä lauletaan joskus harvoin seuroissakin, mutta mikään hitti tai kestosuosikki se ei ole. Itse lauleskelen sitä joskus yksikseni.

Minua puhuttelee paljon toinen säkeistö.

”Kun hitaus ja ylpeys jäytävät sieluamme,

ja ahdistus ja epäilys näin ovat kiusanamme,

niin silmät luomme Jeesukseen,

muistamme hänen kärsineen

pitkänäperjantaina.”

Tuota hitautta olen ihmetellyt. Tämä ei ole ainoa Siionin virsi, missä valitellaan oman sielun hitautta. En tiedä edes, mitä sillä itse asiassa tarkoitetaan. Varmaan jotain henkistä asennetta tai ominaisuutta, mikä estää rukoilemasta, kääntymästä Jumalan puoleen. Itseäni estää rukoilemasta kuitenkin enemmän kiire tai oman mielen levottomuus, keskittymiskyvyn ja rauhoittumisen kyvyn heikkous. Siis kaikenlainen mielen vauhti ja elämän vaatimukset, eikä niinkään hitaus, tai ehkä ylpeyskään. Ero voi johtua muuttuneesta elämänrytmistä. Ihmisiä ei ehkä ennen kuluttanut niinkään stressi ja aivojen multitasking, mutta jokin heitäkin esti poikkeamasta notkeasti ja ahkerasti juomaan elämän vettä. Joitakin voi estää hitaus, toisia liika kiireen huohotus.

Sen sijaan ahdistuksesta ja epäilystä minulla on paljon ja omakohtaista kokemusta. Varmaan meillä useimmilla on. Aiheet voivat kyllä olla erilaisia, ja myös muuttua ajan saatossa. Siionin virsiä ja vanhoja körttitekstejä lukiessa minulle tulee tunne, että sata tai pari sataa vuotta aiemmin porukka epäili paljon meitä vähemmän Jumalan kaikkivaltiutta ja olemassaoloa, mutta paljon meitä enemmän omaa taivaskelpoisuuttaan, oikeaa mielentilaansa ja pelastumistaan. Näin luultavasti onkin. Kullakin ajalla on omanlaisensa ongelmat, myös henkiset ja hengelliset.

Neljäs säkeistö on toinen minulle hyvin rakas kohta.

” Kun, Jeesus, kuljet matkassa, niin pelkomieli haihtuu.

Masennus, huoli kalvava iloiseen toivoon vaihtuu.

Siis oma sauva murtukoon. Nojaamme ristin sovintoon,

kuljemme voitokkaina.”

Masennus ja kalvava huoli ovat ihmisen peruskokemusta. Jos ne ennen koskivat sielun pelastumista tai viljan ja perunan riittämistä kevääseen asti, ne koskevat nyt ehkä ilmastonmuutosta, yksinäisyyttä, työssä tai työttömyydessä jaksamista, kaipuuta kohti Jumalaa ja elämän mielekkyyttä, jotka tuntuvat kadonneen yhdessä jonnekin tyhjyyteen. Mutta oma sauva murtukoon. Elämän voima ei löydy omista ryhtiliikkeistä. Näille asioille me voimme suhteellisen vähän, ne asiat ovat ja niiden kanssa eletään. Silti Kristuksen lähellä jotenkin pelkomieli haihtuu. Masennus ja kalvava huolikin hellittää ja vaihtuu aina uudestaan iloiseen toivoon. Sinun se on valtakunta ja voima ja kaikki kunnia, ei meidän, eikä minun.

SV 120 Kun, Jeesus, minut lunastit

Nyt on pakko tunnustaa, että tämä virsi ei ole minua ikinä puhutellut. Sen sävelmä on Siionin virsien mahtipontisimmasta päästä, enkä jotenkin saa sanoistakaan otetta. Kuulen niissä vain dogmaattisuutta, en mitään erityisen omakohtaista.

Onko sinulla erilainen kokemus? Jos on, voisitko kertoa vaikka lyhyestikin, mikä kohta sinulle on erityisen tärkeä? Tai mitä muistoja virsi tuo mieleesi? Tämä blogi ei näytä paljon kommentteja keränneen, mutta kommentoimisen mahdollisuus on, ja ohjeet näkyvät ylhäällä oikealla. Lupaan lukea ja vastata.

SV 121 Ei toista ole sellaista

Tämän virren kuulen mielessäni jotenkin iloisena, kepeänä ja keinuvana. Se tuo mieleen myös muistoja kesäisistä juhlakentistä, ja siellä nimenomaan nuorisotyön T-paitakojusta. Olen katsellut mustaa paitaa, jossa lukee ”Ei toista ole sellaista”. Paidassa värssyyn yhdistyy tuttu logo ja toinen teksti: ”Herättäjä-Yhdistys”.

En ole vielä tuota paitaa ostanut, mutta on se saanut miettimään. Mikä – mikä kaikki – on minulle niin rakasta ja ainutlaatuista, ettei toista ole sellaista?  Vastaus tuo mieleen kaikenlaista äärettömän henkilökohtaista. Rakkaan mieheni, esimerkiksi. Pari kirjaa, joihin tuli lapsuudessa ja nuoruudessa todella tärkeä tunnesuhde. Lapsuuden kesäpaikat. Oman nykyisen perheeni joulunvieton… Niin paljon kaikkea elämän matkan varrelta.

Mutta Herättäjä-Yhdistys? Hymyilyttää… sillä eiköhän paidan teksti ole vitsiksi tarkoitettu. Virren alku kokonaisuudessaan kuuluu ”Ei toista ole sellaista kuin Jeesus, auttajamme”. Se ainutlaatuinen ja korvaamaton on lopultakin Jeesus, ei suinkaan H-Y.

Olen samaa mieltä, tietysti. Jos otan asian tosissani ja vakavissani, niin tietysti Jeesus on tärkein. Meillä on monenlaisia aatteita ja yhteisöjä, herätysliikkeitä, seurakuntia, hengellisiä koteja Kristuksen kirkon sisällä – sitäkin enemmän, kun katsotaan Suomen rajojen ulkopuolelle. Kristuksella on läheisiä ystäviä niistä kaikissa. Ja Jumalan rakkaita ihmisiä ovat kaikki niiden sisäpuolella, ja myös niiden ulkopuolella.

Mutta kuuluu Herättäjä-Yhdistyskin kaikkine puutteineen minun elämäni ”Ei toista ole sellaista”- listaan. Körttiopiskelijoiden porukka oli se paikka, johon kompastuin nuorena, kaikin tavoin kipuisena ja hengellisesti mukiloituna sen jälkeen, kun en onnistunut pääsemään yhteen karismaattiseen yhteisöön. Körttiseuroissa ja muissa körttimeiningeissä sain olla niin kipeä ja solmussa kuin olin. Sain olla liian terävä ja liian herkkä, liian kulmikas ja hankala. Sain uskoa ja epäillä ja puhua suoraan. Olin sitä tai tätä, minäkin kelpasin, minäkin riitin, minä en ollut yksin.

”Hän syntisiä rakastaa, vanhurskas Vapahtaja,

ei huonointakaan kulkijaa pois oveltansa aja...

Siis nöyrtyen luo Jeesuksen jo riennä vikoinesi,

hän ikuisen suo autuuden ja rauhan sielullesi.”

SV 122 Ei mikään niin voi virvoittaa

Tämä on minulle ehdottomasti rakkaimpia Siionin virsiä. Se on myös virsi, joka sai minut näkemään tämän nykyisen Siionin virsien uudistuksen kokonaisvaltaisen myönteisesti.

Toki näin uudistuksessa monta hyvää puolta alun alkaenkin. Esimerkiksi sen, että nollakäytölle jääneet virret tiputetaan kuormasta ja korvataan uusilla, monille jo rakkaiksi käyneillä virsillä. Tämä onkin toteutunut hyvin. Toki moni meistä voi kaivata jotain tiettyä virttä – itse kaipaan esimerkiksi edellisen laitoksen pääsiäisvirttä Sielu, katso ihmistä ja aamuvirren Yö on taakse jäänyt poisleikattuja säkeistöjä. Ynnä minun aikani opiskelijoiden ihan vitsinä veisaamaa Malmivaaran virttä Älä nuku, syntinen. Mutta pois jäi monta kymmentä, joita en kaipaa mitenkään. Ja mukaan tuli kymmeniä, joita iloitsen suuresti.

Sen sijaan ajattelin pitkään, että uudistuksen voisi rajoittaa tähän aineiston vaihtoon. Ne virret, jotka vanhasta jäävät, saisivat pitää aiemman asunsa. Näin siksi, että sukupolvet voisivat oppia ulkoa samat säkeet ja veisata niitä yhdessä. Pari vanhahtavaa kielimuotoa olisi siitä kevyt hinta.

Mutta tämä virsi. Se on minusta maagisen kaunis, körttiläisen tummasävyisen mystiikan kirkas helmi. Varsinkin hitaasti niekkusävelmällä b veisattuna – suosittelen kokeilemaan. Sanat ovat vanhan, keskiajalta pietismiin siirtyneen Kristus-mystiikan toistoa alusta loppuun. Ainoa, ainoa, ainoa turva ja tie ja lohtu ja pelastus ja vapautus on äärettömän armollinen Kristus. Mitään muuta ei pelastukseen tarvita, eikä mikään voi Hänestä erottaa.

”Ainoa lepo, virvoitus,

aarteeni, sielun pelastus

ja murheellisen ystävä

on Vapahtaja lempeä.”

Tätä ainoaa toistetaan omalle sielulle. Älä etsi muualta, hukkaat vain elämääsi, ja eksytät ja väsytät itseäsi. Älä keksi tähän mitään ylimääräistä. Tämä on tie, joka riittää. Tässä se on jo kaikki, Kristus täynnä armoa, ja risti, toivo ainoa.

Sanoja on tämän virren nykyversiossa uudistettu pitkin virttä jonkin verran, mutta se ei kiusaa minua millään lailla. Ydintunnelma ja sanoma on niin selvästi sama. Ainoa suuri muutos on tehty viimeiseen säkeistöön. Mutta se vasta onkin merkittävä.

Edellisen laitoksen versio nimittäin nosti minulta hiukset pystyyn. Se kuului:

”Muut kuollessa ei rauhaa saa,

ei kestä Herran kunniaa,

ei pysy eessä Jumalan

kuin seuraajat vain Karitsan.”

Tässä kysymys ei ole vain omasta sielusta ja Kristukseen katsomisesta. Nyt vilkuillaan sivuille ja keskitytäänkin siihen, että muille käy huonosti. Tehdään selväksi kaikille mahdollisille toisinajattelijoille ja vääräuskoisille, että Jumala kuuluu sitten meille. Ja se taas ei suinkaan ole sitä, mitä körttiläisyys nykyään on, mitä me haluamme olla ja mihin me todella uskomme.

Laulan perheeni kanssa päivittäin Siionin virsiä, sillä olemme opettaneet niitä lapsillemme erittäin aktiivisesti. Tämän virren kohdalla minun oli aina ennen pakko sanoa lapsille, että sitä viimeistä säkeistöä ette sitten ota vakavasti, koska Jumala on armollinen kaikille.

Leena-Maria Renko on uudistuksessa pitänyt katseen kuolemassa ja Karitsan kohtaamisessa, mutta jättänyt pois huonon kohtalon manaamisen muille. Nyt säkeistö kuuluu:

”Kuollessa kohtaan Herrani,

hän näkee köyhän sieluni.

En muuta voi kuin rukoilla:

armahda, pyhä Jumala!”

Aamen. Tähän minäkin voin yhtyä. Ja tämän muutoksen nähdessäni oli pakko myöntää, että joskus on erinomaisen hyvä muuttaa myös vanhojen virtten sanoja. Ei se ehkä niin olennaista ole mä ja sä -muotojen tai vanhahtavien sanavalintojen kitkemiseksi. Mutta on erinomainen päätös kitkeä pois toisten tuomitseminen ja vain me pelastumme -mentaliteetti. Siihen me emme halua takaisin.

SV 123 Oi kuinka, Jeesus, rakastaa

Taas törmään virteen, jota muista koskaan laulaneeni, niin sadoissa seuroissa kuin olenkin istunut. Sävelmäkin vaikuttaa tavallista vaikeammalta, eikä lumoa minua ainakaan välittömästi.

Lukiessani tunnen ensin varsinkin kolmannen säkeistön läheiseksi.

Kolmannesta säkeistöstä löydän saman tuomitsemattoman myötätunnon ja kuuntelemisen ihanteen, jonka olen löytänyt monen monista seurapuheista ja Siionin virsistä. Opiskeluajalta mieleeni tulee nuori mies, joka kertoi omassa seurapuheessaan lukeneensa vanhoja seurapuheita – mahtoivatko olla Aku Rädyltä. Opiskelijakaverini oli tykännyt erityisesti opetuksesta: ”Jos toisen kynnystä lähtee lakaisemaan, oma jää likaiseksi.” Se oli oman aikansa versio Jeesuksen kehotuksesta ottaa ensin hirsi omasta silmästä, ennen kuin lähtee touhukkaasti poistamaan roskaa toisen silmästä. Se on sen periaatteen toteuttamista, että ihminen voi lopulta muuttaa vain omaa itseään ja omaa käytöstään.

Tässä virressä asia sanoitetaan näin:

”Herätä minut valvomaan ja palvelemaan muita,

kuulemaan hiljaa, puoltamaan sairaita, kiusatuita.

Tahtosi tietä kysymään

opeta maailmassa

vaativassa,

sinussa pysymään, armossa avarassa.”

Vaativa maailma nimenomaan on – välillä tuntuu, että joka sukupolvelle yhä vaativampi. Ainakin nuorille, ja meille ikääntyville keski-ikäisillekin, asetetut vaatimukset kovenevat koko ajan.

Sitä ihanampaa on, kun joku asettuu elävässä elämässä kuuntelemaan ja myötäelämään, lämpimästi, arvostelematta ja tuomitsematta. Kun joku osoittautuu oikeasti niin avaraksi ja armolliseksi kuin Siionin virsissä luvataan. Silloin Kristus ottaa taas ihmisen hahmon. Siitä ilosta kertoo neljäs säkeistö:

”On armotyösi ihmeinen, se kaikkeudet täyttää.

Nyt huoli oman sydämen aiheettomalta näyttää...

Yhdessä iloitaan, soi kiitos kaikkialta.”

Anni Pesonen