tiistai 8. tammikuuta 2019

Siionin virret 118-123




”On kaita Herran tie,

se vaivan alle vie.

Jos sillä tiellä lienet,

niin muista: köyhät, pienet

kantavat Herran iestä

seuraten Ristin Miestä.”

Minulle tämä virsi puhuu siitä, millaista elämä on. Se on elämännäkemystä ja elämänkokemusta vielä enemmän kuin Jumala-suhdetta.

Tämä elämännäkemys on tummanpuhuvaa. Se on kotoisin ajalta, jolloin elämänlanka katkesi helpommin ihan mistä kohdasta vain; ajalta ennen runsautta, tavarataivasta ja liikakilojen ongelmaa, kirkasvalolamppuja ja kaukomatkoja. Oli niukkuutta, puutetta, vilua, talven pimeyttä, ennenaikaista kuolemaa. Oli paljon kipua ja sairautta, pahimmillaan myös nälänhätiä ja sotia. Ja niin kuin nytkin, varmasti oli myös paljon ihan ylimääräiseltäkin tuntuvaa taakkaa ja kärsimystä: julmuutta, sydämen kylmyyttä, vaikeita ihmissuhteita.

Tämä tumma elämännäkemys on hyvin erilainen kuin nykyajan ideologinen usko siihen, että itsensä voi aina syödä ja liikkua vielä terveemmäksi ja kauniimmaksi. Että ihmissuhteet ja psyyken vammat saa aina kuntoon oikeanlaisilla kasvatusopeilla, tunnetaidoilla ja niiden harjoittamisella. Että kunnon ihminen voi toki tehdä itsestään onnellisen, kun vain viitsii.

Tässä virressä lähdetään pikemminkin siitä, että elämä on vaikeaa ja että se on vaarallista. Siihen on sisäänrakennettuna kipu, kärsimys ja kuolema. Ihminen, joka kituu niiden puristuksessa, on normaalilla ihmisen paikalla.

Se ei tarkoita, ettei iloa ole. Riemuitakin saa.

”Vaan riemuitakin saa

se, jota johdattaa Herramme seurassansa,

armollaan, voimallansa.”

Keskiajalla, ruttoaikoina, Euroopan yli pyyhki tanssilaulu, jossa kehotettiin: ”Jos ilo tulee, anna ilon olla. Jos suru tulee, anna surun mennä.” Ilon saa antaa tulla ja surunkin saa antaa mennä: synkistely ja vaivojen keksiminen eivät ole mikään ihanne. Surun saa antaa mennä, jos se suostuu menemään. Mutta elämässä tulee vastaan myös paljon surua, joka ei pitkään aikaan tunnu lähtevän kulumallakaan. Silloin surunkin saa antaa olla. Voi tulla sairaus, voi tulla kuolema, voi tulla elämän surkastuminen ja surullinen näivettyminen. Ja voi tulla niin turhan tuntuista tuskaa: riitoja, väärinymmärryksiä, henkiseen väkivaltaan juuttumista, pahaa oloa ihmisten välillä sielläkin, missä pitäisi olla rakkautta. Kaikissa näissä tilanteissa muistan körttiystävän, joka tervehti minua vinosti hymyillen kysymällä: ”No, mites on elämä kidutellut?”
Niissä tilanteissa soi mielessäni myös tämän virren kysymys:

”Lieneekö yhtäkään,

ken kantaa ristiään

nöyrtyen alle painon

ja tuskan, pilkan, vainon.

Sen tiedät, Jeesus, yksin,

kruunattu kärsimyksin.”

Eipä liene yhtäkään, sillä sellaista elämä vain usein on.



Tässä virressä minua on aina puhutellut sen herkkä, kuulaan kaunis melodia. Se ei ole mitään jymisevää paatosta. Ajattelen, että tämä on sellainen arjen virsi, huokaus työviikon keskessä, kun painalletaan peruselämää kaukana lomista ja juhla-ajoista. Kokemukseni mukaan tätä virttä lauletaan joskus harvoin seuroissakin, mutta mikään hitti tai kestosuosikki se ei ole. Itse lauleskelen sitä joskus yksikseni.

Minua puhuttelee paljon toinen säkeistö.

”Kun hitaus ja ylpeys jäytävät sieluamme,

ja ahdistus ja epäilys näin ovat kiusanamme,

niin silmät luomme Jeesukseen,

muistamme hänen kärsineen

pitkänäperjantaina.”

Tuota hitautta olen ihmetellyt. Tämä ei ole ainoa Siionin virsi, missä valitellaan oman sielun hitautta. En tiedä edes, mitä sillä itse asiassa tarkoitetaan. Varmaan jotain henkistä asennetta tai ominaisuutta, mikä estää rukoilemasta, kääntymästä Jumalan puoleen. Itseäni estää rukoilemasta kuitenkin enemmän kiire tai oman mielen levottomuus, keskittymiskyvyn ja rauhoittumisen kyvyn heikkous. Siis kaikenlainen mielen vauhti ja elämän vaatimukset, eikä niinkään hitaus, tai ehkä ylpeyskään. Ero voi johtua muuttuneesta elämänrytmistä. Ihmisiä ei ehkä ennen kuluttanut niinkään stressi ja aivojen multitasking, mutta jokin heitäkin esti poikkeamasta notkeasti ja ahkerasti juomaan elämän vettä. Joitakin voi estää hitaus, toisia liika kiireen huohotus.

Sen sijaan ahdistuksesta ja epäilystä minulla on paljon ja omakohtaista kokemusta. Varmaan meillä useimmilla on. Aiheet voivat kyllä olla erilaisia, ja myös muuttua ajan saatossa. Siionin virsiä ja vanhoja körttitekstejä lukiessa minulle tulee tunne, että sata tai pari sataa vuotta aiemmin porukka epäili paljon meitä vähemmän Jumalan kaikkivaltiutta ja olemassaoloa, mutta paljon meitä enemmän omaa taivaskelpoisuuttaan, oikeaa mielentilaansa ja pelastumistaan. Näin luultavasti onkin. Kullakin ajalla on omanlaisensa ongelmat, myös henkiset ja hengelliset.

Neljäs säkeistö on toinen minulle hyvin rakas kohta.

” Kun, Jeesus, kuljet matkassa, niin pelkomieli haihtuu.

Masennus, huoli kalvava iloiseen toivoon vaihtuu.

Siis oma sauva murtukoon. Nojaamme ristin sovintoon,

kuljemme voitokkaina.”

Masennus ja kalvava huoli ovat ihmisen peruskokemusta. Jos ne ennen koskivat sielun pelastumista tai viljan ja perunan riittämistä kevääseen asti, ne koskevat nyt ehkä ilmastonmuutosta, yksinäisyyttä, työssä tai työttömyydessä jaksamista, kaipuuta kohti Jumalaa ja elämän mielekkyyttä, jotka tuntuvat kadonneen yhdessä jonnekin tyhjyyteen. Mutta oma sauva murtukoon. Elämän voima ei löydy omista ryhtiliikkeistä. Näille asioille me voimme suhteellisen vähän, ne asiat ovat ja niiden kanssa eletään. Silti Kristuksen lähellä jotenkin pelkomieli haihtuu. Masennus ja kalvava huolikin hellittää ja vaihtuu aina uudestaan iloiseen toivoon. Sinun se on valtakunta ja voima ja kaikki kunnia, ei meidän, eikä minun.



Nyt on pakko tunnustaa, että tämä virsi ei ole minua ikinä puhutellut. Sen sävelmä on Siionin virsien mahtipontisimmasta päästä, enkä jotenkin saa sanoistakaan otetta. Kuulen niissä vain dogmaattisuutta, en mitään erityisen omakohtaista.

Onko sinulla erilainen kokemus? Jos on, voisitko kertoa vaikka lyhyestikin, mikä kohta sinulle on erityisen tärkeä? Tai mitä muistoja virsi tuo mieleesi? Tämä blogi ei näytä paljon kommentteja keränneen, mutta kommentoimisen mahdollisuus on, ja ohjeet näkyvät ylhäällä oikealla. Lupaan lukea ja vastata.



Tämän virren kuulen mielessäni jotenkin iloisena, kepeänä ja keinuvana. Se tuo mieleen myös muistoja kesäisistä juhlakentistä, ja siellä nimenomaan nuorisotyön T-paitakojusta. Olen katsellut mustaa paitaa, jossa lukee ”Ei toista ole sellaista”. Paidassa värssyyn yhdistyy tuttu logo ja toinen teksti: ”Herättäjä-Yhdistys”.

En ole vielä tuota paitaa ostanut, mutta on se saanut miettimään. Mikä – mikä kaikki – on minulle niin rakasta ja ainutlaatuista, ettei toista ole sellaista?  Vastaus tuo mieleen kaikenlaista äärettömän henkilökohtaista. Rakkaan mieheni, esimerkiksi. Pari kirjaa, joihin tuli lapsuudessa ja nuoruudessa todella tärkeä tunnesuhde. Lapsuuden kesäpaikat. Oman nykyisen perheeni joulunvieton… Niin paljon kaikkea elämän matkan varrelta.

Mutta Herättäjä-Yhdistys? Hymyilyttää… sillä eiköhän paidan teksti ole vitsiksi tarkoitettu. Virren alku kokonaisuudessaan kuuluu ”Ei toista ole sellaista kuin Jeesus, auttajamme”. Se ainutlaatuinen ja korvaamaton on lopultakin Jeesus, ei suinkaan H-Y.

Olen samaa mieltä, tietysti. Jos otan asian tosissani ja vakavissani, niin tietysti Jeesus on tärkein. Meillä on monenlaisia aatteita ja yhteisöjä, herätysliikkeitä, seurakuntia, hengellisiä koteja Kristuksen kirkon sisällä – sitäkin enemmän, kun katsotaan Suomen rajojen ulkopuolelle. Kristuksella on läheisiä ystäviä niistä kaikissa. Ja Jumalan rakkaita ihmisiä ovat kaikki niiden sisäpuolella, ja myös niiden ulkopuolella.

Mutta kuuluu Herättäjä-Yhdistyskin kaikkine puutteineen minun elämäni ”Ei toista ole sellaista”- listaan. Körttiopiskelijoiden porukka oli se paikka, johon kompastuin nuorena, kaikin tavoin kipuisena ja hengellisesti mukiloituna sen jälkeen, kun en onnistunut pääsemään yhteen karismaattiseen yhteisöön. Körttiseuroissa ja muissa körttimeiningeissä sain olla niin kipeä ja solmussa kuin olin. Sain olla liian terävä ja liian herkkä, liian kulmikas ja hankala. Sain uskoa ja epäillä ja puhua suoraan. Olin sitä tai tätä, minäkin kelpasin, minäkin riitin, minä en ollut yksin.


”Hän syntisiä rakastaa, vanhurskas Vapahtaja,

ei huonointakaan kulkijaa pois oveltansa aja...

Siis nöyrtyen luo Jeesuksen jo riennä vikoinesi,

hän ikuisen suo autuuden ja rauhan sielullesi.”



Tämä on minulle ehdottomasti rakkaimpia Siionin virsiä. Se on myös virsi, joka sai minut näkemään tämän nykyisen Siionin virsien uudistuksen kokonaisvaltaisen myönteisesti.

Toki näin uudistuksessa monta hyvää puolta alun alkaenkin. Esimerkiksi sen, että nollakäytölle jääneet virret tiputetaan kuormasta ja korvataan uusilla, monille jo rakkaiksi käyneillä virsillä. Tämä onkin toteutunut hyvin. Toki moni meistä voi kaivata jotain tiettyä virttä – itse kaipaan esimerkiksi edellisen laitoksen pääsiäisvirttä Sielu, katso ihmistä ja aamuvirren Yö on taakse jäänyt poisleikattuja säkeistöjä. Ynnä minun aikani opiskelijoiden ihan vitsinä veisaamaa Malmivaaran virttä Älä nuku, syntinen. Mutta pois jäi monta kymmentä, joita en kaipaa mitenkään. Ja mukaan tuli kymmeniä, joita iloitsen suuresti.

Sen sijaan ajattelin pitkään, että uudistuksen voisi rajoittaa tähän aineiston vaihtoon. Ne virret, jotka vanhasta jäävät, saisivat pitää aiemman asunsa. Näin siksi, että sukupolvet voisivat oppia ulkoa samat säkeet ja veisata niitä yhdessä. Pari vanhahtavaa kielimuotoa olisi siitä kevyt hinta.

Mutta tämä virsi. Se on minusta maagisen kaunis, körttiläisen tummasävyisen mystiikan kirkas helmi. Varsinkin hitaasti niekkusävelmällä b veisattuna – suosittelen kokeilemaan. Sanat ovat vanhan, keskiajalta pietismiin siirtyneen Kristus-mystiikan toistoa alusta loppuun. Ainoa, ainoa, ainoa turva ja tie ja lohtu ja pelastus ja vapautus on äärettömän armollinen Kristus. Mitään muuta ei pelastukseen tarvita, eikä mikään voi Hänestä erottaa.

”Ainoa lepo, virvoitus,

aarteeni, sielun pelastus

ja murheellisen ystävä

on Vapahtaja lempeä.”

Tätä ainoaa toistetaan omalle sielulle. Älä etsi muualta, hukkaat vain elämääsi, ja eksytät ja väsytät itseäsi. Älä keksi tähän mitään ylimääräistä. Tämä on tie, joka riittää. Tässä se on jo kaikki, Kristus täynnä armoa, ja risti, toivo ainoa.

Sanoja on tämän virren nykyversiossa uudistettu pitkin virttä jonkin verran, mutta se ei kiusaa minua millään lailla. Ydintunnelma ja sanoma on niin selvästi sama. Ainoa suuri muutos on tehty viimeiseen säkeistöön. Mutta se vasta onkin merkittävä.

Edellisen laitoksen versio nimittäin nosti minulta hiukset pystyyn. Se kuului:

”Muut kuollessa ei rauhaa saa,

ei kestä Herran kunniaa,

ei pysy eessä Jumalan

kuin seuraajat vain Karitsan.”

Tässä kysymys ei ole vain omasta sielusta ja Kristukseen katsomisesta. Nyt vilkuillaan sivuille ja keskitytäänkin siihen, että muille käy huonosti. Tehdään selväksi kaikille mahdollisille toisinajattelijoille ja vääräuskoisille, että Jumala kuuluu sitten meille. Ja se taas ei suinkaan ole sitä, mitä körttiläisyys nykyään on, mitä me haluamme olla ja mihin me todella uskomme.

Laulan perheeni kanssa päivittäin Siionin virsiä, sillä olemme opettaneet niitä lapsillemme erittäin aktiivisesti. Tämän virren kohdalla minun oli aina ennen pakko sanoa lapsille, että sitä viimeistä säkeistöä ette sitten ota vakavasti, koska Jumala on armollinen kaikille.

Leena-Maria Renko on uudistuksessa pitänyt katseen kuolemassa ja Karitsan kohtaamisessa, mutta jättänyt pois huonon kohtalon manaamisen muille. Nyt säkeistö kuuluu:

”Kuollessa kohtaan Herrani,

hän näkee köyhän sieluni.

En muuta voi kuin rukoilla:

armahda, pyhä Jumala!”

Aamen. Tähän minäkin voin yhtyä. Ja tämän muutoksen nähdessäni oli pakko myöntää, että joskus on erinomaisen hyvä muuttaa myös vanhojen virtten sanoja. Ei se ehkä niin olennaista ole mä ja sä -muotojen tai vanhahtavien sanavalintojen kitkemiseksi. Mutta on erinomainen päätös kitkeä pois toisten tuomitseminen ja vain me pelastumme -mentaliteetti. Siihen me emme halua takaisin.



Taas törmään virteen, jota muista koskaan laulaneeni, niin sadoissa seuroissa kuin olenkin istunut. Sävelmäkin vaikuttaa tavallista vaikeammalta, eikä lumoa minua ainakaan välittömästi.

Lukiessani tunnen ensin varsinkin kolmannen säkeistön läheiseksi.

Kolmannesta säkeistöstä löydän saman tuomitsemattoman myötätunnon ja kuuntelemisen ihanteen, jonka olen löytänyt monen monista seurapuheista ja Siionin virsistä. Opiskeluajalta mieleeni tulee nuori mies, joka kertoi omassa seurapuheessaan lukeneensa vanhoja seurapuheita – mahtoivatko olla Aku Rädyltä. Opiskelijakaverini oli tykännyt erityisesti opetuksesta: ”Jos toisen kynnystä lähtee lakaisemaan, oma jää likaiseksi.” Se oli oman aikansa versio Jeesuksen kehotuksesta ottaa ensin hirsi omasta silmästä, ennen kuin lähtee touhukkaasti poistamaan roskaa toisen silmästä. Se on sen periaatteen toteuttamista, että ihminen voi lopulta muuttaa vain omaa itseään ja omaa käytöstään.

Tässä virressä asia sanoitetaan näin:

”Herätä minut valvomaan ja palvelemaan muita,

kuulemaan hiljaa, puoltamaan sairaita, kiusatuita.

Tahtosi tietä kysymään

opeta maailmassa

vaativassa,

sinussa pysymään, armossa avarassa.”

Vaativa maailma nimenomaan on – välillä tuntuu, että joka sukupolvelle yhä vaativampi. Ainakin nuorille, ja meille ikääntyville keski-ikäisillekin, asetetut vaatimukset kovenevat koko ajan.

Sitä ihanampaa on, kun joku asettuu elävässä elämässä kuuntelemaan ja myötäelämään, lämpimästi, arvostelematta ja tuomitsematta. Kun joku osoittautuu oikeasti niin avaraksi ja armolliseksi kuin Siionin virsissä luvataan. Silloin Kristus ottaa taas ihmisen hahmon. Siitä ilosta kertoo neljäs säkeistö:

”On armotyösi ihmeinen, se kaikkeudet täyttää.

Nyt huoli oman sydämen aiheettomalta näyttää...

Yhdessä iloitaan, soi kiitos kaikkialta.”



Anni Pesonen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti