”On kaita Herran tie,
se vaivan alle vie.
Jos sillä tiellä lienet,
niin muista: köyhät, pienet
kantavat Herran iestä
seuraten Ristin Miestä.”
Minulle tämä virsi puhuu siitä, millaista elämä on. Se on
elämännäkemystä ja elämänkokemusta vielä enemmän kuin Jumala-suhdetta.
Tämä elämännäkemys on tummanpuhuvaa. Se on kotoisin ajalta,
jolloin elämänlanka katkesi helpommin ihan mistä kohdasta vain; ajalta ennen
runsautta, tavarataivasta ja liikakilojen ongelmaa, kirkasvalolamppuja ja
kaukomatkoja. Oli niukkuutta, puutetta, vilua, talven pimeyttä, ennenaikaista
kuolemaa. Oli paljon kipua ja sairautta, pahimmillaan myös nälänhätiä ja sotia.
Ja niin kuin nytkin, varmasti oli myös paljon ihan ylimääräiseltäkin tuntuvaa
taakkaa ja kärsimystä: julmuutta, sydämen kylmyyttä, vaikeita ihmissuhteita.
Tämä tumma elämännäkemys on hyvin erilainen kuin nykyajan
ideologinen usko siihen, että itsensä voi aina syödä ja liikkua vielä
terveemmäksi ja kauniimmaksi. Että ihmissuhteet ja psyyken vammat saa aina
kuntoon oikeanlaisilla kasvatusopeilla, tunnetaidoilla ja niiden
harjoittamisella. Että kunnon ihminen voi toki tehdä itsestään onnellisen, kun
vain viitsii.
Tässä virressä lähdetään pikemminkin siitä, että elämä on
vaikeaa ja että se on vaarallista. Siihen on sisäänrakennettuna kipu, kärsimys
ja kuolema. Ihminen, joka kituu niiden puristuksessa, on normaalilla ihmisen
paikalla.
Se ei tarkoita, ettei iloa ole. Riemuitakin saa.
”Vaan riemuitakin saa
se, jota johdattaa Herramme seurassansa,
armollaan, voimallansa.”
Keskiajalla, ruttoaikoina, Euroopan yli pyyhki tanssilaulu,
jossa kehotettiin: ”Jos ilo tulee, anna ilon olla. Jos suru tulee, anna surun
mennä.” Ilon saa antaa tulla ja surunkin saa antaa mennä: synkistely ja
vaivojen keksiminen eivät ole mikään ihanne. Surun saa antaa mennä, jos se
suostuu menemään. Mutta elämässä tulee vastaan myös paljon surua, joka ei
pitkään aikaan tunnu lähtevän kulumallakaan. Silloin surunkin saa antaa olla.
Voi tulla sairaus, voi tulla kuolema, voi tulla elämän surkastuminen ja
surullinen näivettyminen. Ja voi tulla niin turhan tuntuista tuskaa: riitoja,
väärinymmärryksiä, henkiseen väkivaltaan juuttumista, pahaa oloa ihmisten
välillä sielläkin, missä pitäisi olla rakkautta. Kaikissa näissä tilanteissa
muistan körttiystävän, joka tervehti minua vinosti hymyillen kysymällä: ”No,
mites on elämä kidutellut?”
Niissä tilanteissa soi mielessäni myös tämän virren kysymys:
”Lieneekö yhtäkään,
ken kantaa ristiään
nöyrtyen alle painon
ja tuskan, pilkan, vainon.
Sen tiedät, Jeesus, yksin,
kruunattu kärsimyksin.”
Eipä liene yhtäkään, sillä sellaista elämä vain usein on.
Tässä virressä minua on aina puhutellut sen herkkä, kuulaan
kaunis melodia. Se ei ole mitään jymisevää paatosta. Ajattelen, että tämä on
sellainen arjen virsi, huokaus työviikon keskessä, kun painalletaan peruselämää
kaukana lomista ja juhla-ajoista. Kokemukseni mukaan tätä virttä lauletaan
joskus harvoin seuroissakin, mutta mikään hitti tai kestosuosikki se ei ole.
Itse lauleskelen sitä joskus yksikseni.
Minua puhuttelee paljon toinen säkeistö.
”Kun hitaus ja ylpeys jäytävät sieluamme,
ja ahdistus ja epäilys näin ovat kiusanamme,
niin silmät luomme Jeesukseen,
muistamme hänen kärsineen
pitkänäperjantaina.”
Tuota hitautta olen ihmetellyt. Tämä ei ole ainoa Siionin
virsi, missä valitellaan oman sielun hitautta. En tiedä edes, mitä sillä itse
asiassa tarkoitetaan. Varmaan jotain henkistä asennetta tai ominaisuutta, mikä
estää rukoilemasta, kääntymästä Jumalan puoleen. Itseäni estää rukoilemasta
kuitenkin enemmän kiire tai oman mielen levottomuus, keskittymiskyvyn ja
rauhoittumisen kyvyn heikkous. Siis kaikenlainen mielen vauhti ja elämän
vaatimukset, eikä niinkään hitaus, tai ehkä ylpeyskään. Ero voi johtua
muuttuneesta elämänrytmistä. Ihmisiä ei ehkä ennen kuluttanut niinkään stressi
ja aivojen multitasking, mutta jokin heitäkin esti poikkeamasta notkeasti ja
ahkerasti juomaan elämän vettä. Joitakin voi estää hitaus, toisia liika kiireen
huohotus.
Sen sijaan ahdistuksesta ja epäilystä minulla on paljon ja
omakohtaista kokemusta. Varmaan meillä useimmilla on. Aiheet voivat kyllä olla
erilaisia, ja myös muuttua ajan saatossa. Siionin virsiä ja vanhoja
körttitekstejä lukiessa minulle tulee tunne, että sata tai pari sataa vuotta
aiemmin porukka epäili paljon meitä vähemmän Jumalan kaikkivaltiutta ja
olemassaoloa, mutta paljon meitä enemmän omaa taivaskelpoisuuttaan, oikeaa
mielentilaansa ja pelastumistaan. Näin luultavasti onkin. Kullakin ajalla on
omanlaisensa ongelmat, myös henkiset ja hengelliset.
Neljäs säkeistö on toinen minulle hyvin rakas kohta.
” Kun, Jeesus, kuljet matkassa, niin pelkomieli haihtuu.
Masennus, huoli kalvava iloiseen toivoon vaihtuu.
Siis oma sauva murtukoon. Nojaamme ristin sovintoon,
kuljemme voitokkaina.”
Masennus ja kalvava huoli ovat ihmisen peruskokemusta. Jos ne
ennen koskivat sielun pelastumista tai viljan ja perunan riittämistä kevääseen
asti, ne koskevat nyt ehkä ilmastonmuutosta, yksinäisyyttä, työssä tai
työttömyydessä jaksamista, kaipuuta kohti Jumalaa ja elämän mielekkyyttä, jotka
tuntuvat kadonneen yhdessä jonnekin tyhjyyteen. Mutta oma sauva murtukoon.
Elämän voima ei löydy omista ryhtiliikkeistä. Näille asioille me voimme
suhteellisen vähän, ne asiat ovat ja niiden kanssa eletään. Silti Kristuksen
lähellä jotenkin pelkomieli haihtuu. Masennus ja kalvava huolikin hellittää ja
vaihtuu aina uudestaan iloiseen toivoon. Sinun se on valtakunta ja voima ja
kaikki kunnia, ei meidän, eikä minun.
Nyt on pakko tunnustaa, että tämä virsi ei ole minua ikinä
puhutellut. Sen sävelmä on Siionin virsien mahtipontisimmasta päästä, enkä
jotenkin saa sanoistakaan otetta. Kuulen niissä vain dogmaattisuutta, en mitään
erityisen omakohtaista.
Onko sinulla erilainen kokemus? Jos on, voisitko kertoa
vaikka lyhyestikin, mikä kohta sinulle on erityisen tärkeä? Tai mitä muistoja
virsi tuo mieleesi? Tämä blogi ei näytä paljon kommentteja keränneen, mutta
kommentoimisen mahdollisuus on, ja ohjeet näkyvät ylhäällä oikealla. Lupaan
lukea ja vastata.
Tämän virren kuulen mielessäni jotenkin iloisena, kepeänä ja
keinuvana. Se tuo mieleen myös muistoja kesäisistä juhlakentistä, ja siellä
nimenomaan nuorisotyön T-paitakojusta. Olen katsellut mustaa paitaa, jossa
lukee ”Ei toista ole sellaista”. Paidassa värssyyn yhdistyy tuttu logo ja
toinen teksti: ”Herättäjä-Yhdistys”.
En ole vielä tuota paitaa ostanut, mutta on se saanut
miettimään. Mikä – mikä kaikki – on minulle niin rakasta ja ainutlaatuista,
ettei toista ole sellaista? Vastaus tuo
mieleen kaikenlaista äärettömän henkilökohtaista. Rakkaan mieheni, esimerkiksi.
Pari kirjaa, joihin tuli lapsuudessa ja nuoruudessa todella tärkeä tunnesuhde.
Lapsuuden kesäpaikat. Oman nykyisen perheeni joulunvieton… Niin paljon kaikkea
elämän matkan varrelta.
Mutta Herättäjä-Yhdistys? Hymyilyttää… sillä eiköhän paidan
teksti ole vitsiksi tarkoitettu. Virren alku kokonaisuudessaan kuuluu ”Ei
toista ole sellaista kuin Jeesus, auttajamme”. Se ainutlaatuinen ja
korvaamaton on lopultakin Jeesus, ei suinkaan H-Y.
Olen samaa mieltä, tietysti. Jos otan asian tosissani ja vakavissani,
niin tietysti Jeesus on tärkein. Meillä on monenlaisia aatteita ja yhteisöjä,
herätysliikkeitä, seurakuntia, hengellisiä koteja Kristuksen kirkon sisällä –
sitäkin enemmän, kun katsotaan Suomen rajojen ulkopuolelle. Kristuksella on
läheisiä ystäviä niistä kaikissa. Ja Jumalan rakkaita ihmisiä ovat kaikki
niiden sisäpuolella, ja myös niiden ulkopuolella.
Mutta kuuluu Herättäjä-Yhdistyskin kaikkine puutteineen minun
elämäni ”Ei toista ole sellaista”- listaan. Körttiopiskelijoiden porukka oli se
paikka, johon kompastuin nuorena, kaikin tavoin kipuisena ja hengellisesti
mukiloituna sen jälkeen, kun en onnistunut pääsemään yhteen karismaattiseen
yhteisöön. Körttiseuroissa ja muissa körttimeiningeissä sain olla niin kipeä ja
solmussa kuin olin. Sain olla liian terävä ja liian herkkä, liian kulmikas ja
hankala. Sain uskoa ja epäillä ja puhua suoraan. Olin sitä tai tätä, minäkin
kelpasin, minäkin riitin, minä en ollut yksin.
”Hän syntisiä rakastaa, vanhurskas Vapahtaja,
ei huonointakaan kulkijaa pois oveltansa aja...
Siis nöyrtyen luo Jeesuksen jo riennä vikoinesi,
hän ikuisen suo autuuden ja rauhan sielullesi.”
Tämä on minulle ehdottomasti rakkaimpia Siionin virsiä. Se on
myös virsi, joka sai minut näkemään tämän nykyisen Siionin virsien uudistuksen
kokonaisvaltaisen myönteisesti.
Toki näin uudistuksessa monta hyvää puolta alun alkaenkin.
Esimerkiksi sen, että nollakäytölle jääneet virret tiputetaan kuormasta ja
korvataan uusilla, monille jo rakkaiksi käyneillä virsillä. Tämä onkin
toteutunut hyvin. Toki moni meistä voi kaivata jotain tiettyä virttä – itse
kaipaan esimerkiksi edellisen laitoksen pääsiäisvirttä Sielu, katso ihmistä
ja aamuvirren Yö on taakse jäänyt poisleikattuja säkeistöjä. Ynnä minun
aikani opiskelijoiden ihan vitsinä veisaamaa Malmivaaran virttä Älä nuku,
syntinen. Mutta pois jäi monta kymmentä, joita en kaipaa mitenkään. Ja
mukaan tuli kymmeniä, joita iloitsen suuresti.
Sen sijaan ajattelin pitkään, että uudistuksen voisi
rajoittaa tähän aineiston vaihtoon. Ne virret, jotka vanhasta jäävät, saisivat
pitää aiemman asunsa. Näin siksi, että sukupolvet voisivat oppia ulkoa samat
säkeet ja veisata niitä yhdessä. Pari vanhahtavaa kielimuotoa olisi siitä kevyt
hinta.
Mutta tämä virsi. Se on minusta maagisen kaunis, körttiläisen
tummasävyisen mystiikan kirkas helmi. Varsinkin hitaasti niekkusävelmällä b
veisattuna – suosittelen kokeilemaan. Sanat ovat vanhan, keskiajalta pietismiin
siirtyneen Kristus-mystiikan toistoa alusta loppuun. Ainoa, ainoa, ainoa turva
ja tie ja lohtu ja pelastus ja vapautus on äärettömän armollinen Kristus.
Mitään muuta ei pelastukseen tarvita, eikä mikään voi Hänestä erottaa.
”Ainoa lepo, virvoitus,
aarteeni, sielun pelastus
ja murheellisen ystävä
on Vapahtaja lempeä.”
Tätä ainoaa toistetaan omalle sielulle. Älä etsi
muualta, hukkaat vain elämääsi, ja eksytät ja väsytät itseäsi. Älä keksi tähän
mitään ylimääräistä. Tämä on tie, joka riittää. Tässä se on jo kaikki, Kristus
täynnä armoa, ja risti, toivo ainoa.
Sanoja on tämän virren nykyversiossa uudistettu pitkin virttä
jonkin verran, mutta se ei kiusaa minua millään lailla. Ydintunnelma ja sanoma
on niin selvästi sama. Ainoa suuri muutos on tehty viimeiseen säkeistöön. Mutta
se vasta onkin merkittävä.
Edellisen laitoksen versio nimittäin nosti minulta hiukset
pystyyn. Se kuului:
”Muut kuollessa ei rauhaa saa,
ei kestä Herran kunniaa,
ei pysy eessä Jumalan
kuin seuraajat vain Karitsan.”
Tässä kysymys ei ole vain omasta sielusta ja Kristukseen
katsomisesta. Nyt vilkuillaan sivuille ja keskitytäänkin siihen, että muille
käy huonosti. Tehdään selväksi kaikille mahdollisille toisinajattelijoille ja
vääräuskoisille, että Jumala kuuluu sitten meille. Ja se taas ei suinkaan ole
sitä, mitä körttiläisyys nykyään on, mitä me haluamme olla ja mihin me todella
uskomme.
Laulan perheeni kanssa päivittäin Siionin virsiä, sillä
olemme opettaneet niitä lapsillemme erittäin aktiivisesti. Tämän virren
kohdalla minun oli aina ennen pakko sanoa lapsille, että sitä viimeistä
säkeistöä ette sitten ota vakavasti, koska Jumala on armollinen kaikille.
Leena-Maria Renko on uudistuksessa pitänyt katseen kuolemassa
ja Karitsan kohtaamisessa, mutta jättänyt pois huonon kohtalon manaamisen
muille. Nyt säkeistö kuuluu:
”Kuollessa kohtaan Herrani,
hän näkee köyhän sieluni.
En muuta voi kuin rukoilla:
armahda, pyhä Jumala!”
Aamen. Tähän minäkin voin yhtyä. Ja tämän muutoksen
nähdessäni oli pakko myöntää, että joskus on erinomaisen hyvä muuttaa myös
vanhojen virtten sanoja. Ei se ehkä niin olennaista ole mä ja sä -muotojen tai
vanhahtavien sanavalintojen kitkemiseksi. Mutta on erinomainen päätös kitkeä
pois toisten tuomitseminen ja vain me pelastumme -mentaliteetti. Siihen me emme
halua takaisin.
Taas törmään virteen, jota muista koskaan laulaneeni, niin
sadoissa seuroissa kuin olenkin istunut. Sävelmäkin vaikuttaa tavallista
vaikeammalta, eikä lumoa minua ainakaan välittömästi.
Lukiessani tunnen ensin varsinkin kolmannen säkeistön
läheiseksi.
Kolmannesta säkeistöstä löydän saman tuomitsemattoman
myötätunnon ja kuuntelemisen ihanteen, jonka olen löytänyt monen monista
seurapuheista ja Siionin virsistä. Opiskeluajalta mieleeni tulee nuori mies,
joka kertoi omassa seurapuheessaan lukeneensa vanhoja seurapuheita – mahtoivatko
olla Aku Rädyltä. Opiskelijakaverini oli tykännyt erityisesti opetuksesta: ”Jos
toisen kynnystä lähtee lakaisemaan, oma jää likaiseksi.” Se oli oman aikansa
versio Jeesuksen kehotuksesta ottaa ensin hirsi omasta silmästä, ennen kuin
lähtee touhukkaasti poistamaan roskaa toisen silmästä. Se on sen periaatteen
toteuttamista, että ihminen voi lopulta muuttaa vain omaa itseään ja omaa
käytöstään.
Tässä virressä asia sanoitetaan näin:
”Herätä minut valvomaan ja palvelemaan muita,
kuulemaan hiljaa, puoltamaan sairaita, kiusatuita.
Tahtosi tietä kysymään
opeta maailmassa
vaativassa,
sinussa pysymään, armossa avarassa.”
Vaativa maailma nimenomaan on – välillä tuntuu, että joka
sukupolvelle yhä vaativampi. Ainakin nuorille, ja meille ikääntyville
keski-ikäisillekin, asetetut vaatimukset kovenevat koko ajan.
Sitä ihanampaa on, kun joku asettuu elävässä elämässä
kuuntelemaan ja myötäelämään, lämpimästi, arvostelematta ja tuomitsematta. Kun
joku osoittautuu oikeasti niin avaraksi ja armolliseksi kuin Siionin virsissä
luvataan. Silloin Kristus ottaa taas ihmisen hahmon. Siitä ilosta kertoo neljäs
säkeistö:
”On armotyösi ihmeinen, se kaikkeudet täyttää.
Nyt huoli oman sydämen aiheettomalta näyttää...
Yhdessä iloitaan, soi kiitos kaikkialta.”
Anni Pesonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti