Siionin virret 70-75

Ihmisen paikka

SV 70 Särkyköön nyt sydämeni 

SV 71 Muistelen, Jeesus, haavoja

SV 72 Arkihuolten alla 

SV 73 Jumalani, Jumalani

SV 74 Kun murhettani kannan 

SV 75 Herra, minä multa maan

Tutkimani virret kuuluvat Ahdistus – osioon. Ahdistusta on ihmiskunnan historian aikana kuvattu vahvoilla kuvilla ja vertauksilla. Inhimillinen ahdistuneisuus on jokaiselle tuttua. Vanhoista kirjoituksista, kuten psalmeista, löytyy ajattoman ravistelevia tekstejä, joihin ahdistunut ihminen pystyy  samaistumaan. 

Ahdistuksen kuva

Ihminen kokee olevansa kova ja syytöksen alainen. Syyllisyys täyttää koko elinpiirin, se on ilmassa, maassa ja taivaassa. Ihminen on hylätty, yksin jätetty. Arkihuolet painavat maahan, kulku on horjuvaa, uupumus voittaa. Vaikeroin päivin ja öin, näen vain varjoni, huudan hätääni. Olen maan mato, melkein kuollut. Pelkään kuolemaa, makaan paaden alla. En saa ääntä, säikyn varjoani. Synnin kierre sitoo tiukasti, syyllisyys runtelee ja salpaa sydämen. ”Minne voisin päästä pakoon?” kysytään virressä 70. Ahdistuksen paikkoja on kaikkialla: korven pimeässä ja meren kuohuissa. 

Ihminen etsii levon paikkaa. Ristin luona ahdistunut näkee toivon. Etsitään Kristuksen siunaavaa syliä, käännetään katse paaden alla kohti Kristusta. Pyydetään aamun sarastusta. Polvistutaan toisten ihmisten kanssa Vapahtajan edessä. ”Suo sydämesi suojassa minulle rauhan maja” (71).

Jäin miettimään tämän päivän ihmisen ahdistusta. Mitkä asiat synnyttävät nimettömän ahdistuksen ja toivottomuuden tunteen? Mikä vie mielen ja merkityksen elämältä?  Kaikki eivät välttämättä kuvaa synti - käsitteellä oman ahdistuksensa tuntoja. Ehkä puhutaan enemmän uupumuksesta, riittämättömyydestä, kovuudesta, tuomiosta ja hylätyksi ja kiusatuksi tulemisesta.  Toisaalta ihminen voi nähdä oman toimintansa vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden sekä yksilötasolla että yhteisönä. Uskon, että ahdistuksen kokemuksessa tulee ilmi sekä synnin että häpeän tuottamia tunteita. 

Ihminen kärsii helposti itsesyytöksistä silloin, kun ei täytä ympäristön asettamia odotuksia. Syyllistäviä tahoja löytyy lähiyhteisöstä, julkisesta keskustelusta ja omasta sisimmästä. Epäonnistumiset ja syytökset saattavat murskata terveen itsetunnon ja aiheuttaa psyykkisen sairastumisen.  Uskon, että erityisesti häpeän kokemus painaa ihmisen helposti maahan ja synnyttää rakkaudettomuutta omaa itseä kohtaan. Jos ihminen joutuu häpeämään sitä mikä hän on, tarvitaan lämpöä ja vastaanottamista: ”Tule yönkin teille, syli uupuneille avaa siunaten” (72).  ”Pelkään päivää tulevaa – tule, Kristus, huomiseenkin, kaikkeen, mitä teenkin” (72).  ”Uskollinen auttaja, pysy aina vierelläni, että muita rakastaisin, armahdettu olla saisin” (75).

Ihmisen pienuus luonnonilmiöiden, poliittisten ja taloudellisten voimien edessä vie voimattomuuden ja toivottomuudenkin kokemukseen. Usko inhimillisen vaikuttamisen mahdollisuuksiin saattaa hävitä.  Ahdistuksen lähdettä on vaikea tunnistaa. Kenen puoleen käännyn voimattomuudessani?

Eksynyttä etsitään

Virsissä ihminen etsii apua Vapahtajalta. Hän etsii armollista syliä ja vastaanottamista, kun joutuu kamppailemaan häpeän kanssa. Hän etsii anteeksiantoa pahoille teoilleen, ajatuksilleen ja tekemättä jättämisilleen. Ahdistunut ihminen katsoo kohti auttajaa. Vapahtaja kutsuu, käy rinnalla. Taivaan Isä huutelee lastaan lempeästi. Jeesus kirvoittaa pahan pauloista. Vapahtaja antaa itsensä. Hän on veli, hän on armon ruhtinas. Hän on uskollinen auttaja. Keskellä synkintä pimeyttä, silloinkin kun tuntuu ettei apua saa veisaaja pyytää: ”Jumalani, Jumalani, älä jätä minua. Olet ainut auttajani. Muista minut, armahda!” (73).

Virsi 71 keskittyy Jeesuksen ristinkuolemaan ja peilaa siihen ihmisen syntisyyttä: ”Pahuuttani kannoit”,  ”Voi sydäntäni ylpeää ja itsevarmuuttani”,  ”Nyt laskeudun häveten ristisi juureen maahan.” Tässä virressä mainitaan häpeä. Veisaaja näyttää häpeävän omaa itsekkyyttään ja ylpeyttään. Kuitenkin hän kokee, että syvältä sydämestä soi ”ylistyksen ääni”. Virren viimeisessä säkeistössä kuvataan: ”Saan silloin työssä, levossa veljenä sinut tuntea ja armon ruhtinaana”.

Että muita rakastaisin

Tunnistan hyvin tarpeen veisata ahdistuksesta, sen piinaavuudesta ja jatkumisesta. Ahdistunut ihminen ei piristy kevyellä vakuuttelulla tai iloon vaatimalla. Uskon että jokaisella ahdistuksella on aikansa. Minulle parasta lääkettä ovat olleet ahdistuksen virret ja aidot, läsnäolevat ihmiset.

Tunnistan samalla myös sisäänpäin kääntymisen ja omien mielenliikkeiden ympärillä viipyilyn ansan. Rikkinäisessä maailmassa ja rikkinäisessä ihmisyydessä eivät ahdistuksen aiheet ole milloinkaan kokonaan poissa. Tämän kaiken keskellä sykkii juuri nyt toteutuva elämä, lähi-ihmiset ja ihmisyhteisöt. Käännänkö selkäni omassa ahdistuksessani juuri sille elämälle, johon minut on kutsuttu? Näenkö rakkauden ja yhteyden mahdollisuuden elämän yllättävissä käänteissä ja kohtaamisissa? Muistanko arkisen työn pyhyyden?  Etsinkö sovintoa ja yhteyttä niiden ihmisten ja yhteisöjen kanssa, joiden kokemusmaailma on aivan erilainen kuin omani? Käännänkö katseen kohti hyvää, uskonko ihmiskunnan mahdollisuuksiin vaikuttaa elinmahdollisuuksien parantamiseen maapallolla?

Anna aamun sarastaa

Kaikissa näissä virsissä elää mukana toivo. Jos ahdistus ei helpota, veisaaja kuitenkin pyytää rohkeasti: ”Auta, Herra, tästä”, ”Anna aamun sarastaa”, ”Rakkaus voiman tuokoon”, ”Etkä minuakaan voisi hädässäni unohtaa”. Luottamus rakastavan Vapahtajan läsnäoloon ja hänen veljenrakkauteensa kulkee ihmisen tuntemuksien vaihtelun alla syvänä ja rohkaisevana. Paikka ristin luona on karu ja riisuva. Samalla se on lohdutuksen, toivon ja ilon paikka. 

Kristillistä perinnettä tuntevalle löytyy virren sanoista tuttuja kuvia, joiden avulla voi katsoa omaa sisimpäänsä ja Vapahtajan rakkautta. Hengellistä kieltä tuntemattomalle voi olla vaikeampaa samaistua virren rukoukseen. Miten osaan sanoittaa pelkoani, hätääni, ahdistustani ja kaipaustani. Kuuleko kukaan, kun huudan. Ihminen tarvitsee toisen ihmisen kunnioittavaa ja aitoa läsnäoloa, jotta rohkenisi olla omana itsenään toisen rinnalla, jotta uskaltaisi kääntyä Vapahtajaa kohti kipujensa kanssa.

Veisaaja jakaa toisten kanssa ihmisyyden kipua ja rikkinäisyyttä. Parhaimmillaan hän rohkaistuu elämään ja toimimaan yhteisen hyvän puolesta. Ihmisyyden paradoksi ja uskon kokemuksen ristiriitaisuus ja hämmennys voidaan ehkä parhaiten kohdata ottamalla ne vastaan elämään kuuluvina. Ihminen haastetaan valppauteen, rohkeuteen ja liikkeelle lähtemiseen. 

Siionin virsissä elää toivo ja usko siihen, että Vapahtaja ei ole vain siellä, missä onnistutaan, parannutaan ja selvitään ihmeellisellä tavalla vaikeuksien keskellä. Hän on läsnä myös (ehkä erityisesti) siellä, missä epäonnistutaan, hävitään, petytään, sairastetaan ja kuollaan.

Leena-Marja Renko