Kävin viime maanantaina keskustelua kolmen erittäin viisaan naisen kanssa virsistä ja
jumalanpalvelusmusiikista. Siitä mieleeni pesiytyi kysymyksiä, pohdintoja ja aavistuksia, jotka
nousivat pinnalle tutkiessani Siionin virsiä 232-237. Siksi tarkastelen seuraavia sanoituksia siitä
näkökulmasta, miten todellisilta virret kuulostavat minun nuoren työikäisen kaupunkilaisen
elämässä ja miltä ne minusta tuntuvat.
SV 232 Taivas jo tummenee metsien yllä
Jokaisella ikätoverillani on kokemusta mielenterveysongelmista, joko omakohtaisesti tai
lähipiirissä. Hienoa on myös se, että mielenterveydestä ei enää puhuta vain ongelmien
yhteydessä vaan terveytenä, johon kannattaa kiinnittää huomiota.
Siksi virren 232 iltarukoukseen kääritty kuvaus ahdistuksen kasvamisesta unen äärellä
tuntuu todelliselta. Minä tunnistan tässä itseni. Tässä puhutaan minusta ja kaikista niistä,
joiden mieli ei löydä asentoa, jossa sen olisi hyvä olla. Yön tunteina unettomuudeksi
venyvä ahdistus, levottomuus, syyllisyys ja pelko huomisesta. Ripustautuminen toivoon
siitä, että mieli rauhoittuu, ahdistuksesta voi päästä irti ja saada tilalle tyyneyden. Levätä
edes hetken.
SV 233 Taas käymme kohti yötä
Virsii 232 tuntuu tulevan lähelle, jopa paljastavan minut. Sen sijaan seuraava virsi, Siionin
virsi 233 etäännyttää. Iltavirren lempeys vaihtuu säkeistö säkeistöltä pohdintaan ihmisen
katoavaisuudesta:
Siis hänen tahdon olla,/ kun pettää kaikki muu,/ vain kukkaan nurmikolla/ ihminen vertautuu./
Sen kauneutta kiittää/ aamulla jokainen,/ vaan ilta kaataa, niittää,/ korreksi kuivaa sen.
Näin kevätiltoina olen miettinyt, miksi tämä vuodenaika tuntuu aina niin erityiseltä.
Kevätillassa kävellessä tuntuu siltä että kaikkeus on läsnä ja inhimillisen tietämisen verho
on vedetty syrjään ihmisen ja muiden luotujen välilltä. Luulen tunteen syntyvän siitä, että
kevät on jatkuvaa muutosta, ja siltä on mahdoton sulkea aistejaan. Joka päivä elämää on
enemmän, uusia ääniä, uusia kasveja, kukkia, uusia ajatuksia. Maisema ei pysy samana
seuraavaan päivään, vaan edellinen askel katoaa kun seuraava ryöpsähtää. Eilen tuomen
kukat olivat tiiviitä helmennäköisiä nuppuja, tänään oli ensimmäinen puu lauennut täyteen
kukintaan.
Miksi virsitekstissä asioiden katoavaisuus esitetään arvottomana? Miksi pysyvä on
arvokasta, ohimenevä arvotonta? Ihmiselämä kuihtuu pois, ja kukaan ei muista, kukaan ei
kaipaa. Minä näen asian toisin: Juuri katoavaisuushan tekee elämästä niin erityisen.
Elämän jokainen liikahdus tapahtuu vain kerran. Se, mitä eilen olin on jo tänään mennyt.
SV 234 Te murheelliset
SV 235 Herra antoi, Herra otti
Useissa virsissä suunnataan tuonpuoleiseen, suorastaan kaivataan sinne. Virret voivat olla
tärkeitä kuoleman sanoittamisen keinoja nykyihmiselle, jolle kuolema on ehkä vieras.
Virsiä 234 ja 235 tarkastellessa tulee kuitenkin mieleen, että kuoleman kaipaaminen ja
odottaminen heijastelevat menneiden sukupolvien ihmisten maailmankuvaa. Luulen
kaipauksen nousevan maailmasta, jossa elämä on kovaa, fyysisesti raskasta ja ajatus
tulevasta paratiisista tuo toivoa. Sen avulla kestetään kurjuus.
Tunnistan ja ymmärrän ajatuksen, se on minussa aiempien sukupolvien perintönä. Ajatus
ei kuitenkaan edusta minun maailmankuvaani. Jos olenkin murheellinen, minua ei lohduta
ajatus, että kuoleman jälkeen koittaa auvo. En ajattele, että tämä elämä on kärsittävä läpi
Jumalaan luottaen ja sitten koittaa helpotus. Kuoleman jälkeinen pelastus ei kenties
puhuttele minua samoin kuin menneiden aikojen ihmistä. Minulle on tärkeämpää huomata
ja tuntea Jumalan hyvyys siinä ainutkertaisuudessa, mitä elämä tuo eteen. Minulle on
tärkeää, että voin pyytää lohdutusta suruihin ja voimaa taistella maailman kurjuutta
vastaan.
Kenties nämä virret tulevat lähelle toisessa elämäntilanteessa. Tällä hetkellä minua
viehättää vain niiden aisteihin vetoavat kielikuvat. Sanoman tasolla ne kuuluvat kyllä
minun uskontooni, mutta eivät elämääni. Ne ovat kauniita mutta kuuluvat mielessäni
lähinnä uskonnon harjoittamisen piiriin.
Tällä kertaa käsiteltävien virsien sarjaan kuuluvat myös ne virret, jotka Siionin virsien
kokoelmassa ovat minulle ehkä kaikista vieraimpia - siitäkin huolimatta, että olen veisannut
niitä paljon.
SV 236 Maailma vaivassa vaikeroi
SV 237 Oikein päivät laskemaan
Virret 236 ja 237 edustavat minulle sitä kuvaa, joka körttiläisyydestä stereotyyppisesti
esitetään: ankeaa, synkkää, ahdistavaa. Näin kirjoittaessani tiedän, että jonkun mielestä
en vain ole ymmärtänyt virsien toiveikasta ja vapauttavaa sanomaa. Mutta kyllä minä
tiedän, miten virret saadaan seliteltyä parhain päin. Kaunis ajatus ei silti muuta sitä miltä
virsi minusta tuntuu. Minusta on ärsyttävää, että synkkänä soiva virsi väittää, että ”soi virsi
riemukas siitä kiitostasi”. Sanat eivät vakuuta minua.
Ennen Siionin virsien uudistusta virren 237 sanat olivat nykyistä huomattavasti
kalmankatkuisemmat. ”Älä nuku syn†inen” muodostui Aholansaaren nuorten keskuudessa
vitsiksi, jota toivottiin illasta toiseen veisattavaksi. Vitsi perustui virren yli äyräyden
läikkyvään surkeuteen, ahdistukseen ja syntisyydessä kieriskelyyn. Huumoriveisuu tietysti
muutti iltaveisuiden luonnetta. Todellinen ongelma oli kuitenkin se, että kaikki nuoret eivät
pystyneet yhtymään huumoriin. He ottivat virren tosissaan ja ahdistuivat. Onneksi ”Mua
siipeis suojaan kätke” tuntui toimivan vastalääkkeenä kaikenlaisiin virren nostattamiin
reaktioihin. Olen silti erittäin kiitollinen uudistukselle, joka hieman kevensi virren
ahdistuneisuutta. Outo se on silti minulle yhä.
Syyllisyyteen ja syntisyyteen ripustautuva kristinusko vetää minua maahan. Se ei ole
minulle vapauttavaa kristinuskoa. Havahdun mieluummin kiitollisuuteen ja elämään kuin
syntisyyteen ja kuolevaisuuteen. Kiitollisuus tuntuu kantavan paljon pidemmälle. Välillä
mietin, kumpaa kristinusko minulle tarjoaa.
Eri ihmisiä puhuttelevat eri elämäntilanteissa eri virret. Koska sarjan viimeiset virret
nostattivat tänään minussa pintaan vieraantumista ja ahdistusta, jopa halua piilottaa koko
virsikirja sukkalaatikon pohjalle, palaan vielä virteen 232, josta aloitin. Sen viimeinen
säkeistö sisältää rukouksen, jonka sisällön luulen olevan tuttu jopa nykypäivän
uskonnosta vieraantuneelle Jumalan lapselle. Armosi siunatkoon, varjelkoon yöni,/ siunatkoon rakkaani, ystäväni!/ Yhdessä veisaamme kiitostastasi.
Sekin, joka ei ole varma siitä, onko rukoilemisesta mitään hyötyä tai kuuleeko rukousta
kukaan on varmaankin joskus kääntynyt tuntemattoman Jumalan puoleen. Vain puoliksi
tietoisesti, hiljaa mielessään, hän on pyytänyt rakkaimmilleen suojelusta ja siunausta.
Kaikkea sitä, mitä ihminen haluaa rakkaalleen, mutta mitä ei voi itse antaa.
Suvi Korhonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti