Siionin virret 100-105

Salattu Jumala

SV 100 Salattu voima

Siionin virsissä on kaksi salaisuusvirttä peräkkäin, nrot 99 ja 100. Näitä virsiä voisi kutsua oman kansamme savolaisiksi Taize-lauluiksi. Jokaisessa säkeistössä sävelkulku toistetaan kahteen kertaan. Veisuu ja sanat synnyttävät turvallisen ja melkein mystisen mielikuvan. On kuin äiti laulaisi kehtoa kiikuttaen iltavirttä.  Jokainen säepari vie syvemmälle ja syvemmälle Jumalan salaisuuksien maailmaan.

Arvoitus ja salaisuus ovat eri asioita. On sanottu, että jokaiseen arvoitukseen voi löytyä ratkaisu. Mutta salaisuus, mysteeri, ei ratkea koskaan. Jotain siitä voi välähdyksenomaisesti aueta, mutta koskaan se ei kokonaisuudessaan antaudu ymmärryksellemme. Jumala on salattu ja olemassaolomme on suuri mysteeri.

Virren mukaan salatun Jumalan ja olemassaolomme kohtaamispiste on usko, joka täällä ajassa ei vielä ole näkemistä. Mutta Jumala ilmaisee Pojassaan pelastukseen tarvitsemamme ja me saamme avun ja turvan. Tuo usko ei ole kiinni järjestä, yksinkertaiselle se aukeaa jopa paremmin kuin kaikkitietävälle uskontotieteen professorille. Maailman kirjoista, sanan tiedosta ei ole Jumalan salaisuuden ymmärtämisessä apua. Paavalinkin mukaan uskomme on pakanafilosofeille hullutusta. Sitä se on myös meille, tämän ajan ihmisille. Augustinuksen mukaan levoton sydämemme etsii Salattua, kunnes se löytää levon.

Ihminen on olemassaolossaan paljossa katkera, pitkävihainen ja kaunainen. Hänen sielunsa jää virren sanoituksen mukaisesti yksin, pimeään ja ahdistuneisuuteen.  Tilansa pakottamana hän rampana yrittää juosta, eksyneenä etsii tietä kotiin sekä kuivettuneena ja  janoavana toivoo löytävänsä salatun lähteen. Perhosen lailla hän räpyttelee kohti valoa ja lämpöä — salattua Jumalaa, joka on kaikkien mystikkojen todistuksen mukaan salattuna sekä kiehtova että pelottava. 


Turvallisen matkalaisen virsi

SV 101 Jeesus, tule luokseni

Siionin virsi 101 voisi olla aamu- tai iltavirsi. Siinä on turvallinen duurisävel ja myös sanoitus henkii vakaata ja rauhallista peruskristillisyyttä. Virsi ei kehota tekemään täyskäännöstä elämässä tai pelottele kauhistuttavilla kadotuksen näkymillä. Virren sanoin veisaava ja rukoileva tietää ja tuntee harteillaan totisen synnin taakan. Hän pyytää Kristusta keventämään taakkaansa, pyytää toista apuun, niin kuin Jeesuskin sai avun Via Dolorosalla ristinsä kantamiseen. Todellisia taakkoja ei pystytä itse heittämään harteilta pois. Tarvitaan toista.

Jo rippikouluissa on opittu, että syntiä on se, mikä erottaa meidät Jumalasta. Synnin taakan tuntoa ei oteta pois, vaikka repun viilekkeet saa harteilta laskea. Sillä olkapäille jää joka tapauksessa painon aiheuttama kipu. Kun Jumala antaa synnin anteeksi, se tarkoittaa, että suhde häneen palautuu. Kun tietää rikkoneensa Jumalaa ja ihmisiä vastaan, siitä ”murhe vaivaa sielua”, jotta parannuksen teko ja kilvoitus jatkuisi. Omantunnon puhtaus on siis sitä, että suhteet rikkomusten kohteisiin ovat palautuneet. Synnit on tunnustettu ja anteeksianto saatu. Vaikka epämiellyttävä muisto siis säilyy, rikkomusta ja siitä seurannutta suhteiden rikkoutumista ei tarvitse jäädä muistelemaan.

Tässä on kyse ”autuaasta vaihtokaupasta”, jota on kutsuttu myös ”hämmästyttäväksi liiketoimeksi”. Lutherin mukaan Jumala on vanhurskas ja ihminen syntinen. Mutta kohtuuttoman armollisessa vaihtokaupassa Kristus ottaa omakseen sen, mikä on minun, ja hän antaa minulle sen, mikä on hänen. Pelastuksen asiassa ei tarkkailla, millainen kristitty olen, vaan mitä Kristus on tehnyt meidän puolestamme. Augustinus kirjoitti, että se on kristitty, joka tietää keneltä pyytää sitä, mitä tarvitsee.
SV 101 huokuu luterilaista ansiottomaan armoon turvautumista. Kristuksen apu on varma, sitä voi toivoa, siihen voi luottaa, siitä voi virren mukaan jo nyt iloita. Se kurottautuu ylitse tämän elämänajan kalkkiviivojenkin toivomaan iankaikkista lepoa Kristuksessa.


Oikeutta puuttuu multa

SV 102 Oikeutta vailla tässä

Vanhan Siionin virren 172 viimeisen säkeistön sanoin on herännäisyydessä monin paikoin käyty ruokapöytään. Minä kuulin sen ensimmäisen kerran Valkealan opistolla, jossa rippikoululaisten kanssa olimme ruokajonossa. Paikalle tuli opiston legendaarinen rehtori Kalevi M. Nykänen, joka alkoi veisata meille helsinkiläisille nuorille outoa virttä. En tiedä, jäivätkö sieltä mieleen vanhat sanat ”Oikeut' ei ole mulla”, vai olenko ne myöhemmin oppinut. Uudessa Siionissa virsi 102 on selkeästi ehtoollisvirsi, vaikka sopii sen ensimmäinen säkeistö vieläkin ruokavirreksi. Virren sanat ovat peräisin vanhan Siionin ehtoollisvirren 111 sanoituksesta.

Virren rukoilija muistaa Jeesuksen ja kanaanilaisen naisen kohtaamista. Kanaanilainen oli juutalaisen näkökulmasta vierasuskoinen pakananainen. Sellaisen kanssa ei juutalaisen profeetallisen opettajan sovi olla missään tekemisissä. Nainen oli peloissaan ja hätääntynyt tyttärensä vakavasta sairaudesta ja pelkäsi menettävänsä lapsensa. Hänellä oli rohkeutta pyytää toisen uskonnon parantajaksi tiedetyltä apua. Kohtaamme kertomuksessa uskollemme vieraan Jeesuksen, joka sanoo, ettei ole oikein heittää leipää koiranpenikoille. Nainen on sinnikäs ja alkukirkko näki hänessä esimerkin rohkeasta ja sitkeästä rukoilijasta. Joku on nykyäänkin puhunut kärjistäen, että Vapahtajalta pitää enemmän kuin rohkeasti pyytää armoa ja pelastusta. Voiko jopa sanoa hänelle, että ”Auta ja pelasta! Se on sinun tehtäväsi.”

Virren rukoilija ei kuitenkaan heittäydy näin hurjaksi, mutta vetoaa Jeesukseen kanaanilaisen naisen käyttämällä oivalluksella. Hän pyytää pöydän alla olevana koiranpenikkana saada syödä sinne putoavia leivänmuruja.

Ehtoollispöydässä voimme turvautua ja luottaa siihen, että ehtoollisella leipä ja viini ovat armon täysi ravinto, kristityn matkaeväs, Jeesuksen ruokkimisihmeen jatkot, Kristuksen ruumis ja veri. Tuhlaajapoikina ja -tyttöinä meillä ei ole oikeutta perintöosuutemme tuhlattuamme vaatia Isältä mitään. Sikopaimenen tai koiranpenikan ruoka olisi enemmän kuin mihin olisimme oikeutettuja. Katumuksella, parannuksen lupauksilla ja työllä meidän pitäisi leipämme Isän maatilalla ansaita, jos asiat menisivät niin kuin oikein olisi. Mutta juhlat Isä meille valmistaa, kattaa runsaan juhlapöydän ja kihlaa meidät uudelleen sormuksellaan taivaan perillisiksi. Virren mukaan ehtoollisella tuhlaajapojan ja orjan osa katoaa ja elämä saa uuden suunnan.


Kättä pitempää veisaajalle ja puhujalle

SV 103 Maa, katso, Herran käsi jo

Virressä 103 veisataan Kristuksesta ja Kristukselle. Säkeistöt huokuvat suurta armoa ja turvaa, koska Jeesus esiintyy siinä voitokkaana kärsijänä, murheellisten lohduttajana, taivaallisena esirukoilijana, versoistaan huolehtivana puutarhurina ja hyvänä paimenena. Tällaista Vapahtajaa kelpaa viimeisessä säkeistössä ylistää, jos mahdollista, kauneimmilla äänillämme. Virren sanat on hyvä Marian tavoin kätkeä sydämiinsä ja niitä sitten makustellen miettiä. Jokaisen säkeistön sanomasta, Kristuksen monista tehtävistä, voi oivallisesti seurapuheita rakentaa. Seuraavassa nostan virrestä esille vain sanan ”käsi” mietiskelyn ja puheiden virikkeeksi.

Virren 103 alussa puhutaan Herran kädestä, joka ojentuu veisaajan suojaksi. Monenlaisia käsiä on. On lyövä, luova, kurittava, osoittava, silittävä, siunaava ja suojeleva käsi. Käsi voi olla nyrkissä, torjuva, syyttävä, kutsuva ja opastava. Kädet voivat olla ristissä, toimettomina, täynnä työtä. Aikoinaan Helsingin keskustassa poliisi ohjasi liikennettä valkoiset hanskat käsissään. Myös suurkuorojen johtajat käyttävät joskus valkoisia käsineitä, jotta kaukanakin olevat näkevät kapellimestarin ohjeet.  Miten Kristuksen kädet näkyvät tänä päivänä? Mitä ne tekevät? Virressä hänen käsissään näkyvät naulojen haavat ja sellaisina ne siunaavat ahdistettua. Mutta miten on; pysäyttääkö hän koko liikenteen ja sanoo ”Stop tykkänään”, vai ohjaako hän meitä johonkin uuteen suuntaan?

Vanhassa testamentissa kerrotaan kuinka juutalaiset ja amalekialaiset joutuivat taisteluun. Niin kauan kuin Mooses jaksoi pitää käsiään korotettuina, olivat juutalaiset voitolla. Kun hän väsyi, Aaron ja Hur tulivat tukemaan ja pitämään hänen käsiään ylhäällä (viisaasti kaskussa kerrotaan Mooseksen auttajien nimiksi Amor ja Humor). Nytkin tarvitaan monien käsien esirukousta. Jeesuksen käsissä riittää monen puheen aiheeksi. Parantaessaan hän useimmiten koski kädellään sairasta kohtaa ihmisessä. Nytkin hänen kätensä ovat taivaassa ylös kohotettuina, mutta eivät antautuneina, vaan siunaavina. Ne ovat myös ristissä, koska hän on mukana rukouksissamme. On hänellä myös kättä pitempää ㅡ hänen kädessään on paimensauva, jolla hän taistelee susia vastaan, pitää huolta lampaistaan sekä hakee ja pelastaa eksyneet. Voipa virrestä nähdä, kuinka hän noutaa mustankin lampaan ja hellästi kantaa karitsaa harteillaan.

Virsi löytyy vastikään ilmestyneellä CD-äänitteeltä Saavu, kuulas aamunkoitto. HY:n valtakunnallinen kuoro veisaa siinä sykähdyttävästi Siionin virren 103 Samuli Korkalaisen johdolla. Kuuntele ja kosketu!


Syyllisen ja häpeävän rukousvirsi

SV 104 Ole, Jeesus, kaikkeni

Monessa Siionin virressä veisaaja ilmaisee olevansa turmeltunut syntinen. Virressä 104 hän jopa pyytää, että voisi omien Potemkinin kulissiensa takaa astua esille, tulla ulos kaapistaan näkyville. Hän anoo, että Jumala painaisi hänet aidosti syntiseksi. Jeesuksen tunnetussa kertomuksessa fariseukset kiittivät Jumalaa siitä, etteivät olleet syntisiä kuten publikaanit. Publikaanit taasen eivät voineet itseään Jumalan edessä millään puolustella, vaan rintaansa lyöden pyysivät Jumalalta armoa. Tuskin kukaan kristitty haluaa samaistua tuollaiseen fariseukseen, Mutta mieluusti moni haluaisi olla tuo kertomuksen ”hyvä publikaani”. Onko meidän samaistumisemme tuohon syntiseen mieheen Potemkinin kulissi, rooli, jonka mieluusti puemme yllemme? Vai onko meidän virren sanoin syytä pyytää, että voisimme aidosti olla syntisiä ja Jumalan edessä syyllisiä.

Sanotaan, että nykyajan ihmiselle on tutumpaa kokea häpeää kuin syyllisyyttä. Häpeä nousee siitä, mitä ja millainen kokee olevansa; että ei täytä mittaa, ei pärjää kilpailussa, on toisten silmissä huono tai vääränlainen. Syyllisyys syntyy siitä, että on toiminut vastoin omaatuntoa tai tehnyt jotain, joka ei ole moraalisesti oikein. Kokiko kertomuksen publikaani syyllisyyttä vai häpeää vai molempia?

Sielunhoidon asiantuntijat ovat sanoneet, että lääke häpeään on, kun tajuaa kaikessa riittämättömyydessään olevansa Jumalan luoma ja tarkoittama, hänen silmissään kaunis, vaikka onkin syntinen ihminen, luonnostaan publikaani. Syyllisyyteen antaa Raamattu ohjeen: ”Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty. Mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon”. Häpeää ja syyllisyyttä tuskin kukaan pystyy ilman toisten apua itsestään hävittämään. Oikeaksi lääkkeeksi on osoittautunut Jeesuksen lupaus siitä, että missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimissään, siellä hän on läsnä armahtajana, sovittajana, lohduttajana ja rohkaisijana. Seurakunta ei ole hurskaiden fariseusten ja hurskaiden publikaanien yhteisö, vaan aidosti syntisten yhteisö, jossa oma raadollisuus voidaan tunnistaa ja tunnustaa, koska yhteisössä vallitsee Jeesuksen henki; siellä Jeesus armahtaa ja yhteisö armahtaa. Jeesuksen kärsimykset ja häpeällinen kuolema maalataan virressä voimakkain värein. Näin veisataan ja rukoillaan toivoen ja turvautuen, että Kristuksessa on armahdus, lunastus ja sovitus!

Näin äskeisellä Rooman matkallani eräässä kirkossa Michelangelon 18-vuotiaana veistämän Kristus-krusifiksin. Ensimmäisen kerran silmieni edessä oli Jeesus alastomana ristillä. Tuossa hetkessä tajusin voimakkaasti, että ristinkuolema oli häpeärangaistus. Täysin alastonta ihmistä pilkattiin. Hän ei voinut piiloitua minkään kulissin taakse eikä peittää itseään millään. Kun SV 104 julistaa syntiselle ja syylliselle Jumalan sovittavaa tekoa Kristuksessa, voi siitä avun löytää myös nykyajan itsensä riittämättömäksi kokeva ja häpeää kantava ihminen.


Lukittu ja avoin ovi

SV 105 Koit, Jeesus, ristin ruhtinaana

Moni rukoilija pyytää virren sanoin: Asu Jeesus minussa. Mutta osamme on yleensä kuin opetuslapsilla myrskyssä. Me heräämme pyytämään hänen apuaan vasta kun olemme vaarassa. Silloin ”herättelemme” häntä, joka koko ajan on ollut veneessämme, mutta meille nukkuvana. Hän on kanssamme joka päivä, mutta tavallisessa arjessamme pärjäämme ilman että koko ajan keskitymme ajattelemaan vain häntä. Eikä hän sitä edes toivo, vaan on kootuissa puheissaan usein kehottanut meitä ottamaan vastaan arkemme haasteet ja kutsumuksemme hänen antaminaan sekä näkemään lähimmäisissämme hänen kasvonsa. Hän kyllä aika ajoin sitten herättelee meitä  vakavamminkin tarvitsemaan hänen läsnäoloaan ja apuaan.

Virressä 105 Kristus lähestyy aktiivisesti meitä. Mikä lienee siihen syynä, että ovi hänen ja meidän välillämme ei ole ollut edes raollaan, vaan kiinnisuljettuna, lukossa. Onkohan se niin, että hänen kanssaan tapaamiset ovat aina niin iso juttu, että mennen tullen ei oikein osaa hänelle ohimennen vain päivää oven raosta sanoa. Tai sitten useinhan meillä vain ei ole mitään sen kummempaa asiaa hänelle. Onpa tietenkin vielä niinkin, että joskus laitamme tuon välillämme olevan oven tiukasti ja tarkoituksella säppiinkin. Mutta oli miten oli, jonain etsikon päivänä hän ottaa aloitteen käsiinsä ja kolkutellen ilmoittaa, että olisi aika avata ja tavata.

Virsirukoilijan on vaikea uskaltaa katsoa niin suurta rakkautta, kuin avatusta ovesta näkyisi. Hän ei pelkää Jeesuksen näyttäytyvän vihaisena. Mutta hän on murheellinen, koska tietää, että hänenkin syntiensä tähden on Jeesus tuon kaiken kärsinyt. Tekisi mieli pitää ovi kiinni ja huutaa sen läpi, että ”minä kyllä vastaan omista teoistani”. Omavoimaisuus, itsevarmuus ja myös näyttäytymisen häpeä saavat pitämään oven lukittuna, vaikka mieli olisi murheinen ja aivan lohdutonkin. Monesti täytyy ensin tulla kunnon myrsky ja aaltojen kasvaa niin suuriksi, että aallonharjatkin murtuvat ― ja samalla murtuu uskomme omaan selviämiseemme.  Silloin Jeesus tulee luoksemme ja nuhtelee tuulta, kunnes tulee tyven. Sitten hän hämmästelee kanssamme, kuinka emme muistaneet, että hänhän on koko ajan ollut kanssamme.

Kari Pekka Kinnunen