Virressä on mielenkiintoisia kielikuvia: Jeesus rikkautena syntisen köyhyydessä, sydän Jeesuksen asumuksena, vaivojen vainio eli peltoalue, kuolon virran kuohut, Jeesuksen rinnalla lepääminen (kuin sylivauva tai rakastettu).
Kaikki nämä kielikuvat liittyvät siihen, millaista on olla armon ympäröimänä tai täyttämänä.
Jeesus tuo myönteisen vastakohdan kaikkiin niihin puutteisiin tai heikkouksiin, joita veisaaja tuntee tai kokee: pelko, ahdingot, uupumus, voimattomuus, suru, kuolema.
Viimeisessä säkeistössä asetelmat kääntyvät toisin päin: Veisaaja asuu Jeesuksessa, ja Hän täyttää tyhjän vainion armollaan. Ja körttiläinenkin saa veisata omistavasta uskosta!
Mukava oli huomata liittymäkohta uudempaan hengelliseen musiikkiin tässä virressä. Oma konfirmaatiolauluni oli aikoinaan Tänään Häneen uskon, jonka kertosäkeessä lauletaan: "Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon..." Ajatus siis ei ole vain Anna-Mari Kaskisen keksimä, vaan jo Antti Achreniuksella on ollut samantyyppinen idea.
Kaskinen kuvaa viimeisessä säkeistössä: "Olin täynnä suurta ahdistusta, Vapahtajaa hiljaa rukoilin. Hän sanoi: 'Älä pelkää rangaistusta, ristillä jo sinut armahdin.'" En tiedä, miksi moni körttiläinen tuntee vastenmielisyyttä näihin sanoihin. Kuitenkin samantyyppisiä ajatuksia on myös Siionin virsissä. Onko laulun imperfetkti se, mikä saa körttiläisen ahdistumaan? "Olin", yhden kerran vain? Kuitenkin kertosäkeessä lauletaan "Tänään häneen uskon", vain tänään, nyt, tällä hetkellä. Huomisesta emme tiedä.
Siionin virressä käytössä on preesens ja futuuri, samaan aikaan molemmat: "Kaikki, mitä haluan, sinussa jo omistan."
SV 95 Armon suurin taideteos
Leena Ravantti kertoi Helsingin Seuratuvalla keväällä 2018 uudistamistaan Siionin virsistä ja siitä, mitä periaatteita työssä tuli noudattaa ja miten ne toteutuivat. Tämä virsi oli käynyt läpi useita eri muokkausvaiheita. Lopulta kävi niin, että uudistustoimikunta muokkasi 4. ja 5. säkeistön niin, että Ravantti ei niitä enää voinut ottaa omiin nimiinsä. 4. säkeistössä puhutaan nyt Herran vaunusta, joka Laguksen suomennoksessa oli "armon vaunu".
Wilhelmi Malmivaara taas oli muokannut säkeistön viittamaan Elian tulivaunuihin, joilla hänet otettiin suoraan taivaaseen ilman kuolemaa.
Viimeisessä säkeistössä rohkaistaan nukahtamaan "vaan vaunuun" eli siihen Herran vaunuun. Ilmeisesti tässä on haettu turvallisen matkanteon kuvaa, mutta miksi otettiin "Herran vaunu" eikä Laguksen armon vaunu? Miksi siihen pitää kiirehtiä?
Neljäs ja viides säkeistö ovat vastaukset kolmen ensimmäisen säkeistön kuvauksiin armosta ja sen kaikenkattavuudesta. Kun katse kohdennetaan Jeesukseen, arjessa(kin) haluaa seurata häntä ja noudattaa yksinkertaisuutta. Siitä seuraa toiminta, Herran vaunuun pyrkiminen, jossa on turvallista matkustaa ja levätä.
Minusta kyllä sopii kysyä, onko tämä körttiläinen kuva kristityn elämästä. Eikö vaunussa nukkuminen kohti taivaan iloja samalla sulje silmät ympäröivältä maailmalta ja sen hädältä? Tärkeintä tuntuu olevan veisaajien joukon oma hyvinvointi — vaikka kolmannessa säkeistössä on puhuttu yksinkertaisuuden tien merkitsevän muiden palvelemista. Miten voi palvella muita, jos vain nukkuu vaunussaan? Niin kuin pikkuvauva sulkee muun maailman ulkopuolelleen ja käpertyy omaan pieneen suojattuun "kuplaansa" luottaen Jumalan/aikuisen pitävän huolen määränpäästä ja tarkoituksesta.
SV 96 Eivät köyhyys, rikkaus
Virren sanoituksessa on jotenkin samanlainen idea kuin Siionin virressä 122 Ei mikään niin voi virvoittaa, mutta käänteisenä. Kun Sv 122 aloittaa kaikki säkeistöt "Ainoa...", aloittaa runoilija tämän virren jokaisen säkeistön kieltämättä "Eivät..." Molemmat virret ovatkin Lars T. Nybergin kirjoittamia. Tosin säkeistöt 2.ㄧ4. uudistaja Jouko Ikola on laatinut itse Nybergin alkuperäisen virren pohjalta.
Nämä ovat aivan uudet säkeistöt. Aiemmin virsi alkoi sanoin "Köyhyytesi tuntien / riennä luokse Armahtajan. / Ristillään hän julisti / uuden pelastuksen ajan. / Suvullemme syntiselle: / istui armonistuimelle." Nyt tämä säkeistö on siirretty viimeiseksi ja sinä-puhe muutettu me-puheeksi. Näin vuoden 1971 Siionin virren 74 toisesta säkeistöstä on tullut ensimmäinen säkeistö. Nykyisessä viidennessä säkeistössä uudistaja on yhdistänyt aiemman version 3. ja 4. säkeistön nerokkaasti nykyajan kielelle.
Näin saadaan lueteltua kaikkia sellaisia asioita, joita kristityn/syntisen oletetaan tekevän, jotta pelastuu tai ei.
Virressä on myös selkeä raamatullinen liittymäkohta: Paavalin Roomalaiskirjeen opetus synnistä ja armosta. Mutta mihinkään yksittäiseen raamatunkohtaan en pysty tämän virren teologiaa yhdistämään, sillä siihen tuntuu vapaasti mukaillun koko körttiläinen teologia Luthereineen ja Ukko-Paavoineen.
Mielenkiintoista oli huomata 5. säkeistön "Herra riisuu, Herra pukee" -lausahdus, jonka kuvittelin löytyvän Raamatusta, mutta joka onkin ainoastaan Abraham Achreniuksen virrestä On laupeus sanomaton (Sv 152). Sen sanoitus (Hän riisuu ja pukee, lyö sekä tukee) vie ajatukseni Hoosean kirjaan. Siitä taas voi lukea parisuhdeväkivallan kuvauksen: aviomies syyttää vaimoaan uskottomuudesta, riisuu hänet alastomaksi nöyryyttääkseen häntä ja sitten seuraavana hetkenä hellii ja hoivaa ja sitoo aiheuttamansa haavat — kunnes saa taas uuden syyn piestä ja pahoinpidellä puolisoaan. Tai vanhempi, joka piiskaa lapsensa jumalaapelkääviksi.
No, meidän ei tarvitse lukea tätä Siionin virttä 96 sellaisena, vaan siten kuin tekemäni google-haku antoi vaihtoehdoiksi: vanhemman ja lapsen välinen huoltosuhde, jossa vanhempi antaa lapselleen kulloinkin sopivat vaatteet.
Toisaalta Paavalilla ja kristinuskossamme on ajatus synnin ja Perkeleen vallan riisumisesta ja Kristuksen ja ylösnousemuksen voiman päällensä pukemisesta. Siksi kasteessa ja konfirmaatiossa meille puetaan valkoinen puku, ja siksi papilla on palvellessaan valkoinen alba päällään. Se muistuttaa siitä, että armo tulee ylhäältä, itsemme ulkopuolelta, Jumalalta, lahjana. Se peittää alleen kaiken vanhan ja arvottoman. Tuota uutta pukua kantaen saamme käydä luokse Armahtajan.
SV 97 Rakas Herra, avun saavat
Antti Pukkilan virressä Peto eli Perkele on aiheuttanut vammoja sieluumme. Nämä haavat Paimen saa parantaa. Paha on tehnyt tekojaan, mutta Herra hoitaa ja auttaa.
Mieleen tulee kertomus Laupiaasta samarialaisesta, joka ottaa huoltaakseen rosvojen pieksemän juutalaisen maantien poskesta (Luuk.10: 25ㄧ37). Veisaaja makaa avuttomana ja haavoitettuna odottaen auttajaa. Kun hän tulee, hän hellästi hoitaa haavoitetun ja kokoaa vielä yhteen muutkin rikkinäiset. Tästä seuraa lahjan eteenpäin antaminen ja lopulta ikuinen lepo.
Vaikka Luukkaan evankeliumin vertauksessa haavoitettuja ja hoidettuja on vain yksi, virressä tulee kuva "joukkosidontapaikasta", jossa pelastetaan suuronnettomuuden uhreja kuolemasta elämään.
Voimme miettiä, ketkä olisivat nykyajan laupiaita samarialaisia, kunnon kansalaisten karttamia hylkiöitä, ja ketkä niitä kunnon kansalaisia, jotka joutuvat halveksimiensa ihmisten auttamiksi, kun muut ihmiset kulkevat muka-kiireisinä ja vain kännyköistään kiinnostuneina ohi "kääntäen katseensa pois". Kuka on se, joka pelastaa avuttoman ja tuo elämän kuolevalle?
SV 98 Oi Herra, Jumalani
Virsi on alun perin melko vanha, Martti Rautanen on sen tehnyt Ovambomaalla kirkon omaksi virreksi. Sitä on silloin veisattu ilmeisesti vanhalla Siionin virren sävelmällä, kunnes Sakari Löytty on säveltänyt sen uudestaan namibialaiseen musiikkiperinteeseen nojautuen uudistaessaan kirkon virsikirjaa ottamaan huomioon paikallisen soinnin. Kaija Pispa suomensi virren, kun kerättiin uutta aineistoa Siionin virsien lisävihkoon.
Vantaan herättäjäjuhlilla Jaakko Löytty kuvasi virttä: "Oi Herra, Jumalani -virressä Rautanen selvästi kuvaa rakastamiaan ambolaisia ja heidän elinolosuhteitaan, kun hän veisuuttaa meitä: 'Taas ystävyyden majaan / luoksesi piiloudun ja sinuun, Puolustajaan, / kuin lapsi takerrun.' Majoissahan he Rautasen aikoina siellä etupäässä asuivat, ja ehkäpä heidän uskonsa Tate Kalungaan oli parhaimmillaan hänen mielestään lapsen uskoa. ... Tässä virressä soi siis moninkertaisesti kahden maan kansalaisuus."
Virren ja sanojen yhteys luo valoisan toivon tulevaisuuteen, se antaa myös vapauden levätä Kristuksen rakkaudessa ja voimassa ja siitä lähteä matkaamaan minne ikinä Hän meitä johdattaakaan.
SV 99 Salattu Herra
Virsi kuvaa salattua Jumalaa, Kolmiyhteyttä, Luojaa, Kaikkivaltiasta, Sanoittamatonta. Tähän virteen on yhdistetty aiemmin yhtenä virtenä veisatut vuoden 1971 laitoksen virret 94 ja 161. Nyt virren jumalakuvaus on selkeämpi ja yksinkertaisempi, suorempi. Kolmessa säkeistössä käydään läpi koko Kolminaisuus ja pelastushistoria luomisesta lunastuksen kautta iankaikkisuuteen. Koko Raamattu.
Viimeisessä säkeistössä on vielä Paavalin "nyt katselemme kuin kuvastimessa, mutta kerran katsomme kasvoista kasvoihin" sekä Ilmestyskirjan kuva valkopukuisista, jotka ylistävät Jumalaa maailmanlopussa. Ja sekin on salaisuus, milloin tuo Yljän eli sulhasen saapuminen tapahtuu. Mielenkiintoista on, että Ylkä-sanaa ei ole yritetty muuttaa modernimpaan muotoon, vaikka monta muuta ilmausta onkin modernisoitu. Kenties "Sulho" eli tähän yhteyteen kuitenkaan olisi sopinut, vaikka Raamatussa Ylkää esiintyy enää vain yhden kerran, kohdassa Matt. 25:6, vertauksessa Viisaista ja tyhmistä morsiusneidoista. Liekö tässä virren säkeistössä viittaus juurikin tähän samaan raamatunkohtaan?
Keskustelukysymyksiä:
- Mitä muita virsiä tai hengellisiä lauluja kukin Siionin virsi tuo mieleesi? Miksi?
- Mitä keskenään yhteistä ja erilaista näistä kuudesta käsitellystä Siionin virrestä löydät?
- Mitä kysymyksiä Sinulle herää koskien virsien uudistamista? Voit lähettää kysymyksesi osoitteeseen toimitus@h-y.fi tai Hengellinen Kuukauslehti, PL 21, 62101 Lapua. Ne julkaistaan ja niihin vastataan Hengellisessä Kuukauslehdessä sekä Herättäjä-Yhdistyksen nettisivulla www.h-y.fi/siionit/kysy.
Leena Väyrynen-Si
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti