tiistai 4. joulukuuta 2018

Siionin virret 88-93

SV 88 Jos lienen joskus uskonut

Siionin virsi 88 on ainutkertainen virsi erityisesti Jouko Mäki-Lohiluoman sekä sävelmän että sanoituksen osalta. Siinä on jotakin yhtä aika herkistävää että pateettista. Kenties itseäni eniten puhuttelee täysin virren ulkopuolinen seikka: Joukon maailmanennätysyritys seiväshypyssä korkeudesta 582 — mikäli tietoni pitävät paikkansa, hän yritti juhannuskisoissa Sotkamossa rikkoa Neuvostoliiton Vladimir Poljakovin tulosta 581 — mutta alas ei Jouko rimaa saanut. Ali meni. Henkilökohtaisen uskon vaikeus ja sen kysymykset ovat kuitenkin virren aiheena eikä seiväshyppy. Usko ei kestä epäilystä, se ei ole lapsen, vaan lapsellinen usko. Myös Jeesus joutuu epäilyn alle runoilijan sydämessä: miksi Jeesus vain katsoo ihmisen kärsimystä eikä estä. Vaikka tämä ajatus on jotenkin naiivi, se lienee aika monen veisaajan osalta tunnetiloja kuvaava. Ristinpuuta etäältäkin katsoessa runoilija ymmärtää, ettei ole mutta turvaa kuin yli sotatantereen hamuta ristin suuntaan. Suurimman synnin virren kirjoittaja havaitsee neljännessä säkeessä: hän ei usko kenenkään kuulevan pyyntöään. Kompastuminen johtaa kuitenkin uuteen armon tavoitteluun, ”kuolemanhädässäni”. Viimeisessä säkeessä tulee selville, että rakkaus ja usko voivat kadota, mutta toivomasta veisaaja ei lakkaa. Tällä tavalla virsirunossa tehdään erotus Paavalin näkemykseen Korinttilaiskirjeessä: niin pysyvät siis usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus. Virressä pysyvin lohduttaja on toivo.

SV 89 Airuet, nyt maitten ääriin

Nyt näyttää osasto vaihtuvan Ahdistuksesta Armoksi. Tämä on merkittävä tieto näin ylöskirjattavaksi, sillä se antaa virren tarkastelijalle mahdollisuuden tarkkailla tekstien sävyn muutosta: mitä muutos tässä raja-arvossa ahdistuksen ja armon välillä tarkoittaa, ja ilmeneekö se. Ja katso: juhla alkaa! Entinen Siionin virsi 1, Airuet nyt maailmalle, on ollut epäilemättä 2000-luvun ajan suosituin virsi Herättäjä-Yhdistyksen nuorisotapahtumien avauksessa. Näin on ainakin kesään 2017 asti, sillä olin kuta kuinkin jatkuvasti näissä tilanteissa mukana tuohon ajankohtaan saakka. Voisi jopa toivoa, että numero 89 on uudistettuna joka tapauksessa tullut käyttöön. Siionin juhlat, jotka Jesajan kirjan luvun 61 ja sitä siteeraavan Luukkaan evankeliumin (neljäs luku) pohjalta alkavat ja juhlavieraitten lista on tunnettu: mykät, sokeat, kuurot, köyhät, vangitut. Uusi aika koittaa, Luukkaan evankeliumissa Nasaretilainen sanoo: ”Tämä on toteutunut nyt teidän korvienne kuullen.” Kuriositeettina Raamatun suomennoksista, aiempi kirkkoraamattu tiesi, mikä Raamatun kirjoista oli ainakin hetkellisesti kadoksissa: Jeesus meni tapansa mukaan sapattina synagogaan, ja hän löysi Jesajan kirjan. Nykyisin taidetaan laittaa, että hän ”löysi sen paikan, jossa luki”.  Mutta nyt kiireesti takaisin virren asiaan, ettei yhä pahemmin eksytä. Toinen säkeistö, lisäys vanhan ja perinteisen idean pohjalta, on poikkeuksellisen kattava. Lupaus koittaa kaikille Aadamin lapsille. Lankeemuksesta saakka ihmiskuntaa vaivanneet sairaus, kipu, kiusaus, koko synnin ote, laitetaan syrjään. Juhlat alkavat, Armon ovi on auki. Jokainen on tervetullut.  Kyllä virsien osaston vaihtuminen näyttää todelliselta.

SV 90 Onnea ei suurempaa

Juhlat näyttävät jatkuvan tässäkin virressä, erityisesti uusi yhdistelmäsävel lisää runon juhlavuutta. Ei ole onnea suurempaa kuin Jeesus, Hyvä paimen. Johan Kahlin runo tulee vuodelta 1745, pian Turun rauhan 1743 jälkeen. Ajat olivat Ruotsille hankalia, kun suurvalta-asema alkoi mennä ja Venäjä oli vahvistunut. Mutta ei suotta kannata murehtia politiikkaa, koska Hyvä paimen johdattaa laumaansa. Hän johtaa lauman pois autiomaasta Siioniin, maille kukkaan puhjenneille. Tässä on muistumaa Israelin kansan erämaavaelluskertomuksesta, mikä onkin toiminut vuosituhanten ajan tämäntyyppisen lohduttavan tekstin perikuvana. Herrnhutilainen korostus virren runoon saadaan, kun runoilija tulkitsee Kristuksen haavojen olevan taivaan mannaa. Päivällä polttava helle saa varjosuojan rististä, jonka alle näytetään tietä. Hallakin uhkaa, mutta ristin varjo lämmittää hallan pois, ja lähdekin sieltä löytyy, ihan juoda asti.  Lopulta pienimmätkin karitsat odottavat saattajaansa taivaan ikilaitumille. Tästä virrestä, aivan näin vain lukemalla, löytyi koko tämä symboliikkaa, joka johtaa autiomaasta vihannalle laitumelle, ja lopulta kyseessä on sielun matka taivaaseen. Kyllä tämäkin teksti armo-osaston aineistoa selvästi on.

SV 91 Tulkaa työtä tekeväiset 

Etelä-Savo mainittu, ja silloin sydän heti sykähtää. Virren päällä oleva sävelmaininta väittää toisinnon tulevan Etelä-Savosta Burchard Waldisin vuoden 1553 sävelmään. Nyt ollaan jännän äärellä niin kuin nykyisin kohtalaisen usein kuulee sanottavan. ”Tulkaa työtä tekeväiset, kaikki, kaikki”, ne jotka enemmän tai vähemmän ovat Siionin virsiä veisanneet, tuntenevat tämä Siionin virren, Haavion laitoksessa numero 58. Muutaman kerran on nyt vajaan kahden vuoden aikana tullut pyyntö: veisataan se virsi, missä manne kulkee. Tähän on vastattava, että ei kulje enää, mutta virsi kyllä on kokoelmassa. ”Tuntee matkan, tuntee matkan, kulkemamme”, niin tämä nyt menee Löytyn Jaakon uudistamana. Itse jäin kaipaamaan kohtaa, en niinkään mannea, vaan sitä, joka meni: ”Veisaan siellä virttä sulle, virttä sulle, Karitsalle surmatulle.” Tämä oli kova ja suorapuheinen surmapuhekohta ja se sopi sieluuni. Mutta olen armahtanut uudistajaa ja voin ainakin puolisydämin mennä näin: ”Veisaan virttä, veisaan virttä. Karitsalle.”

Tämä Halullisten sielujen hengellisistä lauluista tuleva virsi on kokonaisuudessaan kiehtova. Säkeistöt ovat aika lailla pitkiä, ja vaikka niitä ei ole kuin kolme, seuraveisuussa virren läpivienti kestää sen verran, että siinä ehtii unohtua vaikkapa oman sielun kannalta hieman epämieluisa seurapuhe, jonka juuri joutui kuulemaan. Tai mikä tahansa mielen hetkellinen puuskahdustila ehtii asettua kun sielu veisaa: Sinne käännä, sinne käännä, aina mieli, missä kiitosta soi kieli.” Kyllä sen hyvin ja pohjimmiltaan todesti tietää, ettei mieli kovin helposti käänny, mutta hengessä joutuu väkisinkin iloitsemaan tällaisesta kuitenkin hieman epätoivoisesta yrityksestä, jota kinnataan yhdessä lähes ikuisen ikäisellä nuotilla. Sielu joutuu tahtomattaan virkistyksen tilaan. Tässä tullaan yhteen erikoiseen piirteeseen, jonka uskon Siionin virsien ja niiden yhteisveisuuseen liittyvän: jokseenkin kaikki tietävät ymmärryksellään sen tragiikan ja komiikan, tietynlaisen suurrealismin, joka veisuuseen liittyy, mutta joka silti kykenee lohduttamaan ja ilahduttamaan sielua. Ja näin käy, että taivaallisen juhlapöydän osa alkaa viehättää, se ajatus koukuttaa, että suuri kunnia on luvassa, Karitsan ystävyys, mystiikan syvin ydin. Ei siis lopunajallinen, apokalyptinen Karitsan kiukku ole perillä vastassa, vaan Karitsan ystävyys. Kyllä joutuu herkistymään rujompikin.

SV 92  Huoneen ristin hiljaisuuteen

Tämä virsi tuo meidän moderniin aikaan, 2000-luvulle. ”Huoneen ristin hiljaisuuteen”, näin Jouko Ikola aloittaa runonsa, jota mennään hyvinkin perinteisen Siionin virren kaltaisella, Martti Hemmingin säveltämällä nuotilla. Mutta että on huone ristin hiljaisuudessa, millainen se on?  Sinne johdatetaan särkyneet, kuorman alla uupuneet saavat sieltä lepopaikan. Vaatimuksilla ovat ahnaat äänet, tämän riimin tullessa kohdalle, moderni paljastuu, mutta samalla ihmisen ikuinen kamppailu. Olen myös toisissa yhteyksissä tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jouko Ikola onnistuu tavoittamaan runoissaan jotakin kenen tahansa ihmisen sielun pimeydestä, siitä kätketystä, jota kukaan ei tahtoisi tuoda julki. Se on sielussa piilevä synnin ja häpeän mahti.  Se painaa jokaista, siis pelko siitä, että jokin sellainen tulee julki, jota kukaan ei tahdo näyttää, ei ainakaan muualla kuin taivaan torilla, ristin hiljaisuudessa, hänen katseensa alla, joka on alimpana kaikista. ”Alimmaksi taipuen” Kristus ottaa hartioilleen syytöstemme kivikuorman, elämämme sairauden. Tämä on mystiikkaa. Se on yhtä aikaa utopiaa, epätodellista mutta todellista ahdistuneen sielun kannalta: ei ole turvaa muuta. Näissä kohdissa, tämäntyyppisissä runoissa ollaan juuri siinä kohtaa, jossa matematiikan kielellä raja-arvo lähestyy ääretöntä: ahdistus kasvaa Y-akselin suuntaisena ylöspäin, mutta arvo tulee perässä yhtä nopeasti ja jatkuvana kuin kolmannen asteen yhtälön kuvaaja.

SV 93 Ristille nostan katseeni

Tämä virsi tuo välittömästi eteemme yli 2500 vuoden historian. Asia selittyy sillä, että toisessa säkeistössä oleva ajatus ”synnit verenpunaiset tulevat lumivalkoisiksi”, on suora lainaus Jesajan kirjan ensimmäisestä luvusta jakeesta 18. Olipa tuo kohta sitten mistä tahansa Jesajan kirjan toimitusvaiheesta, etäälle historiaan mennään, voi olla että joka 2700 vuoden taakse. Tällä tavalla veisaaja on väistämättä mukana muinaisessa historiassa, joka runollaan tulee eläväksi tässä hetkessä. Veisatessamme muistamme. Muistaminen on yksi keskeisimpiä ihmiselämän virtoja. Kylmä, nälkäinen sydän hakee itselleen lohtua siitä, että se muistaa ikuisia. ”On edessäsi uupunut, Jumalaa vastaan rikkonut, vain laupeutta pyydän.” Tällainen riimi vie ajatukset jälleen kerran vähenevän funktion kuvaajan mukaisesti alaspäin, syvyyksiin. Vain Jumalalta tuleva laupeus voi auttaa. Miten runon perusteella, alun perin vuodelta 1743, Tytti Issakaisen uudistus vuodelta 2013, käy, kun runoilija ottaa mittaa myös vihollisista viimeisestä, kuolemasta. Se ei kuitenkaan voita taivaan rauhaa. Runoilija pyytää uskon lepoa kuoleman edessä. Voittajan seurassa tästä lopullisesta ahdingosta selvitään. En tiedä, millä tavalla ihmiset pohtivat kuolemaansa. Itse pelkään ja kammoan kuolemaa, siis omaani, aivan valtavasti. Henkiinjäännin haluni on mieletön. Mutta tiedän, että taistelu on toivotonta, joko nyt, huomenna tai kauempana tulevaisuudessa se on edessä. Ei voi tietää. ”Taipaleista vaikein” voitetaan ja kohdataan Voittajan seurassa. Tässä kohden epäilys on lähellä voittoa omassa mielessäni. Kuitenkin on laillansa luotettava ikuiseen runoon: lopulta taivas ja maa joutuvat imperatiivissa kajahtamaan ikuisesti soivaa Karitsan suurta kunniaa. Tämä on mieletön kuva. Ikuisesti kaikuva, taivaan ja maan äärien halki, X, Y ja Z -akselien kuvaamassa todellisuudessa, loppumaton Karitsan kunnia. Onneksi ja sielumme ikuiseksi autuudeksi meillä on symboliikka. Ei tätä muuten kestäisi.

Urpo Karjalainen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti