Siionin virret 82-87

SV 82 Sun lähellesi, Herrani 

Ilta oli aika kylmä, ja kohtalaisen kauan siitä on, oli tiistai 21.1.1986. Saavuin Herättäjä-Yhdistyksen työntekijäkokoukseen ensimmäistä kertaa. Paikka oli Editin Sali Hyvämäen talossa Aholansaaressa: ”Tee Israelin vartija, Immanuel sen auttaja, nyt ihme kaipaamani.”  Jaakko Elenius, Väinö Maunumaa, Markku Hovikoski, Uljas Luostarinen, kunnioitettu olkoon heidän muistonsa, olivat muiden muassa paikalla. Tämä virsi otti minut vastaan. Kaikki olivat miehiä tuohon aikaan. En ollut koskaan aiemmin kuullutkaan tätä virttä saati veisannut. Sen jälkeen kananealainen, muinainen vaimo, joka avun sai, ja muut kuvitellut ja todelliset hahmot ovat pääni sisälläni tämän virren myötä vierailleet. Uusitussa virressä on myös yhdistettynä aiempi SV 105, Sun lähellesi Herrani. Virren sanat ovat täynnä keskeistä kristinuskon mystiikan kuvausta: jalo runko, Jerusalem Herran viinitarha, tai meille kristityille Kristus, on keskuksena. Veisaaja pyytää saadakseen tulla liitetyksi tähän ikuiseen elämän versoon, uuteen kasvualustaan, elämän puuhun. Tämä ei kuitenkaan käy helposti: veisaajan täytyy tulla irrotetuksi elämän kannalta tuhoavista versoista. Virren ensimmäisessä säkeessä on ainakin omaa sieluani ravitseva partitiivi: suo osaa elämästä. Siinä ei pyydetä kokonaisuutta, ei pyydetä kerralla, runon muoto tapailee aiemman kirkkovuoden yhden pyhän otsaketta: Jeesus antaa elämää. Nykyisin osa ei enää riitä, vaan kirkon kirjassa kirjoitetaan, että Jeesus antaa elämän. Ai niin, syksyn 2001 terrori-iskujen jälkeen oltiin jälleen kerran Aholansaaressa, Erkki Tuppurainenkin oli paikalla. Olin tuolloin kiinnostunut vuoden 1701 virsikirjan virrestä Jerusalemin tuhoutumisen historia ja sen opetus sielulle, noin 47 säkeistöä. Hyvin nopeaan tahtiin Tuppurainen selvitti, millä sävelmällä muinainen suomalainen tuota kohtalaisen pitkään sielun opetusvirttä veisasi: Tee Israelin vartija se oli. Sitten veisattiin koko pumaska.

SV 83 Puoleeni, Jeesus, katso jo

Tässä kohtaa Siionin virsiin on osunut peräkkäisiin virsiin kaksi vanhaa sävelmää, toisinnot Etelä-Pohjanmaalta. Tämän virren sävelmän vuodeksi kerrotaan 1533: hieman erikoisempi sävel, duurissa kulkeva, vie meidät lähes Augsburgin tunnustukseen aikaan, vuosi oli 1530. Tällä tavalla myös sävelaiheet liittävät meidät muistamiseen välttämättömään ja pitkään ketjuun. Emme ole ensimmäisiä ja ainoita ihmisiä. ”Jos et voi enää armahtaa, jos laupeuttasi en saa, niin hukun synteineni.” Tämän riimin takana on vakaa uskomus tai oletus, että tähän asti Jeesus on armahtanut veisaajaa. Jostakin on kuitenkin noussut esiin varjo tai epäilys: joko nyt alkaa sellainen aika tai hetki, jolloin armon kello, tai tiimalasi on kulunut loppuun. Tämä pelko näyttää nousevan veisaajalle mittaamattoman velan takia. Tämä velkakirja kaikkineen on lohduton. Eikä asian tilaa helpota, että runoilija tai veisaaja huomaa itse aiheuttaneensa, jopa tahallisesti lisänneensä taakkaa. Asetelma on siten selvä kolmatta säkeistöä varten. Jumalan viha on syntisen ihmisen päällä. Tässä tullaan nykyisin aika usein unohdettuun perinteisen hengellisen ajattelun keskukseen. Jumalan majesteetti ei siedä ihmisen lankeemusta, Jumalan viha ei väisty ihmisen pysyvän syntisyyden vuoksi. Siksi runoilija odottaa ja toivoo Kristuksen tulevan esiin, muistavan syntistä sekä heittävän pois tai repivän velkakirjan. Tämänkaltaiset seikat paljastavat, että Siionin virsissä, ja erityisesti uudistettuna, on säilytetty keskeisiä kristinuskoon ja sen kilvoituselämään sisältyneitä yksilöhurskauden pysyviä osia. Olen iloinen, että pitkäaikainen ystäväni Heimo Lipiäinen tuli mukaan virsiä uudistaneiden runoilijoiden joukkoon.

SV 84 Salli, Jeesus, että saisin

Siionin virsi ”Salli Jeesus että saisin” tuli jostakin syystä hyvin suosituksi Herättäjä-Yhdistyksen nuorisotyön piirissä 1980-luvun loppupuolella. Sävelmää ei aluksi kovin hyvin osattu, mutta jokin virressä puhutteli siinä määrin, että siitä tuli lähes pysyväisveisattu silloisissa nuorisotapahtumissa. Muistan itse aloittaneeni tämän virren Eero-Juhani Huttusen kotona seuroissa vuodenvaihteen tienoilla 1987. Edesmennyt Erkki Huttunen muisteli tätä tilannetta joitakin vuosia ennen kuolemaansa lähestyttäessä vuotta 2010. ”Synnin laihan laitumen tyhmyyttäni valitsen”, kenties tämä puhutteli aikoinaan, uusitussa versiossa ”ohdakkeisen laitumen”. Ehkä kuitenkin sekä sävelmän että sanojen yhteinen kaunis harmonia, ”armosi on kestäväinen, ethän hylkää milloinkaan”, uudessa muodossaan ”armosi on pysyväistä, etkä hylkää milloinkaan”, puhutteli. Mutta tämäkään Jumalan hyvyyden pysyvä ominaisuus ei saa itsepäisen sielun sisintä muuttumaan: häilyväinen, epäilevä ja rauhaton mieli pitävät pintansa. Kiinnostava armon määritelmä osuu silmiin ja tulee veisuuna ulos neljännessä säkeessä. Ilmiön nimi on armon ylösnousemus. Jollakin tavalla tulee vaikutelma, että ylösnousemuksella olisi erityinen armonsa. Onko se jotenkin erilainen kuin syntiselle naiselle tullut armo? Onko tämä nyt samaa armoa kuin ryövärille Luukkaan evankeliumissa luvattu? Lukija ja veisaaja jäävät ihmettelemään tällaista armon avaruutta.

SV 85 Ei kukaan kutsu hartaammin

Yhden hieman nuoremman sävelmän, edellisessä virressä on vuosiluku 1640, palataan jälleen Lutherin elinaikaan ja Saksan talonpoikaiskapinan aikoihin, vuoteen 1524, eteläpohjalaiset jälleen nuottia muokkaamassa. Itse virsiruno on oikeastaan hurja. Se on kovimpia ja selkeimpiä kuvauksia siitä, kuinka kovaluontoinen ja parantumaton ihminen on. ”Näin itsekästä sydäntä ei liene kellään muulla.” Ihmisen luonne on parantumaton. Me peitämme pahuuttamme, peittelemme aikomuksiamme ja punomme juoniamme. Kun runo kirjoitetaan monikon ensimmäiseen persoonaan preesensissä, saamme käsityksen siitä, kuinka holistinen, kokonaisvaltainen vuosisatain takainen käsitys ihmisen syntisyydestä ja lankeemuksen voimasta on. Oikeastaan koko olemisen kurjuus ja surkuteltavuus huipentuu siihen, ettei sielu lopulta sure edes Jeesuksen kuolemaa. On kuin so what, mitäs sitten, näin vain kävi. Kylmä ja kankea mieli ei osoita lämpenemisen ja kääntymisen merkkiä. Kuitenkin pehmenemisen elkeet alkavat vaivihkaa tulla näkyville säkeistössä 4: sait jo kyllin kärsiä tähteni, suo etten enää uutta ristiä sinulle rakentaisi. Tämä on merkkinä, niin ainakin luen siitä, että synnintunto on alkanut tehdä tehtävänsä: ihminen alkaa saada kylliksensä omasta piittaamattomuudestaan, ja alkaa hakea lääkettä tunnolleen. Lopulta, kuudennessa säkeistössä sielu alkaa olla, ainakin hetkellisesti vakuuttunut tai oivaltanut jotakin siitä, ettei Vapahtaja kosta tuomiolla. Jotakin ehkä liiallisesta on runoilijan huojennuksessa, kun hän jää itkemään iloansa Kristuksen kostamattomuuden ideasta: Viivyn siinä aina. Itse olen niin paatunut, että epäilen tällaista kestävyyttä, että aina viipyisin.

SV 86 Nyt maailman ahdistavan

Tämä virsi on sekä sävelmänsä että sanojensa puolesta ainutkertainen kokonaisuus. Piae cantiones sävelmä noin vuosikymmentä ennen Täyssinän rauhaa, vie meidät uuden ajan alkamiseen täällä Pohjoisen tienoillakin. Esi-isäni asuivat tuolloin jo Väätäjänniemellä, missä tätä virsiselontekoani kirjoittelen. ”Turmeltumus, sen asumus, on ristiriitaisessa rinnassani.” Voiko kukaan paremmin laittaa ihmisen olemisen? Tämä lyhyt lausuma osoittaa, kuinka mahdotonta ihmisen on parantua siitä pysyvästä tilasta, jonka lankeemus on koko ihmissuvulle ja jokaisen yksilölle langettanut. Turmeltumus, erikoinen substantiivi, johdettu aktiivisesta verbistä turmella, samoin refleksiivisestä verbistä turmeltua. Hieman saman oloinen ja kenties saman sukuinen sana kuin vieraantua, vierastaa. Mutta turmeltumus, sen voimaa ei mikään tavoita, kumoa tai sitä ei kukaan epäile. Ja missä se on?  Vielä kerran, sen koti on ristiriitaisessa rinnassani. Vain kaipuu kahlehtii sielun toiseen todellisuuteen turmeltumuksen kumoamiseksi. Olen ollut viehättynyt Paavo Ruotsalaisen korostuksesta kun hän sanoi: et tule valmiimmaksi, siis sydämen muuttamisessa, tämä kestää sinun koko ikäsi, tämä on talonpoikainen järjestys. Tämä alkujaan Halullisten sielujen hengellisiin lauluihin runoiltu virsi on meille kulttuurisesti parhaita vakuuttajia siitä, kuinka vaikea ihmisen sisäisen parantumisen tie on.

SV 87 Kenenkä sydän kylmempi

”Jaksatko vielä kärsiä maan päällä tämänlaista, ja nuhteillasi etsiä kahtaalle ontuvaista.” Tämä mieleen syöpynyt riimi on kuin piste iin päälle tämänkertaisen Siionin virsi -blokin viimeisimmän virren tarkastelussa. Uusitussa versiossa tämä kohta menee ”Jaksatko vielä kärsiä, maan päällä minunlaista, kun väärään suuntaan elämä, vie jälleen turhamaista.” Tässä kohtaa on syytä huomata, että uusittu Siionin virsi näyttää kadottavan sen aiemman idean, että ihmisen, kristityn, suurin ongelma on jaettu mieli. On halu kuulua Kristukselle, mutta tämä ei onnistu, vaan turmeltumuksen tie vie voiton. Tällainen sielun kahtaalle suuntautuva, jakomielinen tila, on ihmisen pahin tila. Selityksenä tällaisen jaetun tilan vaarallisuudelle on siinä, että sielu vilpillisesti pyrkii osoittamaan itselleen, että kuitenkin Kristus ja taivaan pelastus ovat mielessä, vaikka ”toinen tie” osoittaa muuta. Tästä sielun kahtaalle jakautumisen idean kadottamisesta tai häivyttämisestä, kyllä aihepiiriä tosin tapaillaan virren alkusäkeissä, huolimatta Siionin virsi 87 on vaikuttava. Erityisesti mieleen osuu toiseen ihmiseen kohdistuvan moraalisen vaateen huomaaminen ja kieltäminen: ”Niin etten muilta vaatia, elämää saata sellaista, mihin en pysty.” Tämä on kova läksy. Se on yksi Siionin virsien ja herännäiseetoksen vaikeimmista ja armollisimmista ytimistä. ”Minulle risti rakkaaksi, tee etten pakoon juokse.” Tästä eivät sielulle tulevat neuvot parane.

Urpo Karjalainen