SV 58 Karitsaa katsokaamme / Johan Kahl
Johan Kahlin (1721-1746), hukkumiskuoleman kokeneen nuoren, etevän runoilijan
muisto-kirjoituksessa sanottiin, että ”hänen viimeinen toiveensa oli olla
Herran imevä haavamehiläinen Jeesuksen autuaassa kyljessä”. Luonnehdinta vie
meidät Sions Sånger -laulukirjan kielimaailmaan. Ristiinnaulitun Karitsan
haavojen imeminen saattoi innoittaa herrnhutilaisen runoilemaan laadukkaasti,
ts. oman kielimaaliman kriteerit täyttäen. Kahl täytti ne varmasti.
Kahlin muistolause on Sions Sånger -laulukirjalle (1743, 1745, 1748)
tyypillistä veriteologiaa. Laulukirja luotiin tieten tahtoen erilaiseksi
kielimaailmaksi kuin Ruotsin kirkon virsikirja (1695).
SV:ssä 58 on tallella toinen tyypillinen sanonta SS:n kielimaalimasta.
Myös se kuten veriteologia siirtyi herrnhutilaisille 1600-luvun
virsirunoilijoilta tai hartauskirjallisuudesta, niihin taas keskiajan
mystiikasta. Kielikuva ristiinnaulitun
Karitsan, hänen kasvojensa tai haavojensa katsomisesta tai näkemisestä esiintyy virren neljässä
säkeistössä kuudesti, edelli-sessä SV:n laitoksessa vain neljästi, joten Mika
Nuorva on virttä muokatessaan palannut lähemmäs SS:n kielimaaillaa. SS:n
alkutekstissä (SS 53) katsominen mainittiin 12 kertaa. Tässä toinen säkeistö
ruotsiksi:
Si, han
wår synd borttager,
Gör själen glad och full med
fröjd:
Han samwetet rentwager,
Gör syndaren båd’ nöjd och
böjd.
Si,
hur hans hjerta blöder:
Si,
sidan öpen står,
Si,
nåden öfwerflöder
Med blodet ur hans sår:
Si,
på de kärleks-strömmar,
Som gifva själen kraft.
Kom, smaker och berömmer
Den ljufwa lifsens nådesaft (SS 53:2).
(Katso, hän ottaa
syntimme pois, tekee sielun iloiseksi ja täyttää sen riemulla, pesee omantunnon
puhtaaksi, tekee syn-tisestä sekä tyytyväisen että taipuisan. Katso, kuinka
hänen sydämensä vuotaa verta: katso, hänen kylkensä on auki, katso, armo tulvii
verenä hänen haavoistaan, katso rakkausvirtoja, jotka antavat sielulle voimaa.
Tule, maista ja ylistä suloisen elämän armomehua.)
Lyhyt sana si = katso oli
runoilijalle kätevä ja toistuessaan lisää tehoa, mutta säkeistö näyttää myös
Kahlin taituruuden.
Ristiinnaulitun Kristuksen harras katseleminen oli ollut tärkeää jo
500-luvun benediktiineille. He opettivat, että joka hartaasti katselee
Ristiinnaulittua, oppii habitare secum,
asumaan itsensä kanssa; nykyisin sanottasiin: löytää identiteettinsä. Jo
varhain Kristuksen katselemiseen liittyi compassion
kokemus: hän kärsii minun kärsimyksiäni, minä hänen. Krusifiksitkin
rakennettiin mietiskelykuviksi eikä koristeiksi, niiden ääreen polvistuneena
vietettiin pitkiä rupeamia. Myös kahdessa SS:ssa laulaja rukoilee, että saisi
nähdä ristiin-naulitun Karitsan kuin
taulun, silmien eteen maalattuna. Toisen niistä kirjoitti Joihan Kahl:
Ehwad jag tänker, talar, gör,
War du mig korßfäst målad för’,
At jag dig jämt må skåda:
Ack blif för mig af hjertat
dyr,
Så wet jag wißt at jag undflyr
Lättsinnighet och wåda (SS 175:6).
Laskin, että SS:n 223 laulussa Ristiinnaulittua katsellaan vaihtelevin
sanakääntein peräti n. 170 kertaa. Karitsan katsominen on siis epäilemättä yksi
laulukirjan ja sen kielimaailman pääteemoista, mutta ei ollut 1700-luvun
puolivälin Ruotsissa suinkaan pelkkää palaamista keskiajan mystiikkaan.
Johan Kahlin viljelemän katsomisteeman valtiolliseen vaarallisuuteen tutustumme hänen aamulaulussaan SS
208. Sen lopulla hän rukoilee:
Din förnedrings prakt och
prål,
Din rubin-besatte krona
Och din purpurs klädebona,
Dina sår och spike-hål
Blifwe denna dag i trona
Nu mitt ända ögnamål (SS 208:10).
(Sinun alennuksesi
loisto ja komeus, sinun rubiinein koristeltu kruunusi ja purppura-asusi, sinun
haavasi ja naulanreikäsi olkoot tänään uskossa katseeni ainoa kohde.)
Kuninkaallinen vaatetus – mutta aivan väärässä ympäristössä, Golgatan
ristillä, yhteiskunnan kaatopaikalla! Sellaisen kuninkaan katsomisella Johan
Kahl pyysi aloittaa aamunsa.
Din förnedring, sinun alennuksesi – mutta suuri ruotsinkielen sanakirja
mainitsee toisenkin merkityksen: ”förnedring
(raamatullisessa kielessä) Kristuksen
lihaksi tuleminen”.
Siis: ihmiseksi tulemisesi loisto ja komeus. Näin kai Kahlin virkkeen
voi suomentaa - ja silloin sanat näyttävät ironialta: Jeesuksen syntymiseltä
ihmiseksi tallin seimeen puuttuivat loisto
ja komeus kokonaan. Mutta runoilijan silmä näki loiston ja komeuden juuri
niiden puuttumisessa yhtä ilmeisinä kuin myöhemmin Ristiinnaulitun varusteissa:
rubiinit piikkikruunun veripisaroita, purppurapuku Jeesukselle puettu
pilkkavaate tai ruumiista valuva veri. Säkeet eivät siis lopulta ole ironiaa,
vaan ironiaa keinona käyttäen tähdentävät: juuri tässä, ristin pilkassa,
naurettavuudessa, pahennuksessa, loistaa Jumalan kunnia, täysin toinen kuin
ihmiskunnia.
Kahl laulaa: tämä, ruhjottu, veren tahrima, häpeän puuhun laulattu
Karitsa, tämä on minun Kuninkaani, hän vain katsomisen ja kumartamisen arvoinen,
Narrikuningas, mutta ainoa tosi.
Tähän kaikki SS:n 170 mainintaa ristiinnaulitun Karitsan katsomisen
tärkeydestä tähtäävät, tähän Kahl aamulaulussaan. Johan Kahlin aamulaulussa
kiteytyy mielestäni kaikista SS:n lauluista parhaiten valtion virsikirjasta
poikkeava kielimaailma, jota SS kokonaisuutenakin edustaa.
Emme ehkä enää tavoita aamulaulusta herrnhutilaistyyppistä compassion kokemusta, mutta yksi kysymys
on miettimisen arvoinen: eikö Narrikuninkaaseen katsominen, hänen pilkkapukunsa
ylistäminen, hänen piikkisen kruununsa ja verisen hahmonsa kumartaminen, hänen
kärsimykseensä sulautuminen ole mitä rajuinta Ruotsin kuningasvallan ja sen kanssa liittoutuneen puhdasoppisen kirkon
kritiikkiä? SS:n kielimaailma on tahallaan yksi-puolinen kyetäkseen
kyseenalaistamaan kuninkaanvallan ja kirkon liiton.
Kuinka hyvään saumaan se sattuikaan!
Ruotsin eurooppalainen suurvalta, hirmuisia kärsimyksiä koko Euroopalle
tuottaneilla sodilla luotu, oli mennyttä, luterilaista puhdasoppisuutta
ideologianaan ja aseenaan hyödyntänyt valtio vankkui perustuksiaan myöten.
Juuri silloin alkoivat maata vallata laulut aivan toisenlaisesta hallitsijasta
ja hänen pilkkakruunustaan, juuri silloin rakoilevan valtiomuurin halkeamista
tunkeutui toisenlainen suurvalta-ajatus, kaikkien kristittyjen maailmanlaaja
sisaruus ja veljeys, jota herrnhutilaisuus ajoi, Narrikuninkaan valtakunta.
Palaan aiheeseen.
SV 59 On tekemättä vielä / Wilhelmi
Malmivaara
Wilhelmi Malmivaara (1854-1922) otti muokatakseen lähes sammuneesta 1830-40 -lukujen
lahkomaisesta herännäisyydestä kansallis-kirkollisen liikkeen. Työkalunaan hän
käytti myös virsiä: kokosi uudenlaisen Siionin Virret -laulukirjan Elias Laguksen Sionin Wirsiä (1790) ja Halullisten Sjeluin Hengellisten Laulujen
(1. painos 1790) mittavaksi paisunutta kokoelmaa lähteinään käyttäen, mutta
tekstejä voimakkaasti muokaten. SW:n herrnhutilaista ”veriherkuttelua” hän
siivosi kovalla kädellä, himmensi SW:n iloisia sävyjä ja sai ai-kaan
surunvoittoisen laulukirjan johtamalleen myöhemmälle herännäisyydelle.
Laguksen Sionin Wirsiä olivat aluksi käyttäneet kaikki 1800-luvun
herätysliikkeemme - sitä lauloivat rukoilevaiset, heränneet, heistä
erkaantuneet evankeliset ja viimein myös lestadiolaiset, joiden uudistetussa
Siionin Laulut -kokoelmassa voi yhä havaita herrnhutilaisen runouden sanontaa,
jopa teologiaa. Sama herrnhutilainen laulukirja kelpasi siis kaikille
liikkeille, vaikkei mikään niistä edustanut puhdasta herrnhutilaisuutta ja
vaikka ne ajoittain vihasivat toisiaan. Laulu ylittää vihan muurit!
SW:n suosiota selittää Elias Laguksen nerokas suomennustaktiikka. Hän
halusi, että Sionin Wirsiä opittaisiin laulamaan, mutta pohjateos Sions Sånger sisälsi vaikeita runomittoja ja viittauksia
herrnhutilaissävelmiin, joita kukaan ei olisi Suomessa osannut. Niinpä hän
vaihtoi sävelmäviitteen ja usein sen mukana runomitan lähes puoleen SS:n 223
laulusta. Sävelmät hän sai vuoden 1701 virsikirjan sävelmistöstä Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja (1702)
olettaen tosin optimistisesti, että suomalaiset osaisivat sen sävelmistä jopa
kuutisenkymmentä. Varmaankin Laguksen taktiikan ansiosta meillä on
virsikirjassakin melkoinen määrä kansantoisintoja saksalaisista,
ruotsalaisista, jopa alankomaalaisista
ja ranskalaisista koraaleista. Seuratuvissa ei useinkaan ollut
ammattitaitoista kanttoria valvomassa, että ko-raalit laulettaisiin
Nuotti-Kirjan mukaan.
Sionin Wirret jäi sellaisenaan rukoilevaisten laulukirjaksi,
evankeliset, lestadiolaiset ja heränneet saivat vähin erin oman, liikkeen
erityispainotuksia viljelevän laulukirjansa. Näin ”lahkolinja” jatkui – ja
jatkuu yhä. Piispa Jari Jolkkonenkin katsoo, että jokaisella itseään
kunnioittavalla herästysliikkeellä on kunnia-asiana oman laulukirjan
toimittaminen ja ajoittainen uudistaminen.
Wilhelmi Malmivaarakaan ei tyytynyt kirkon virsikirjaan, vaikka se
uusittiin hänen aikanaan ja olisi ollut tuoreeltaan seuraliikkeen
käytettävissä. Hän suuntasi ”fennomaanien virsikirjaan” jyrkkää kritiikkiä:
siitä puuttuivat raamatullisuus ja nöyryys. Niinpä herännäisyys ei uutta
virsikirjaa seuroihinsa kelpuuttanutkaan, vaan lauloi vanhaa (1701).
Herättäjä-Yhdistys julkaisi 1914 yhdistelmälaulukirjankin, Malmivaaran
uudistamat Sionin Virret ja valikoiman Vanhan virsikirjan virsiä –
odotettaessa, että ”Suomen seurakunta saa paremman virsikirjan kuin sen
nykyinen on”, kuten kokoelman esipuhe sanoo. Lause paljastaa, että herännäisyys
katsoi edustavansa koko Suomen kirkkoa; siitä oli siis tosiaan tullut
Malmivaaran tavoittelema kansallis-kirkollinen liike.
Malmivaaran jättiläistyön, Siionin
Virsien uudistamisen, linjoitti nöyryys.
Linjaviitan oli pys-tyttänyt Malmivaaraa edeltäneen herännäispappipolven
edustaja Oscar Wilhelm Forsman (1815-1886),
Koskimies-suvun ”kantaisä”. Tämä oli
käyttänyt nöyryyttä mittana arvoidessaan virsikirjatyön kuluessa julkaistuja Elias Lönnrotin kokeiluvirsiä. Monikaan
niitä ei täyttänyt nöyryysmittaa.
Malmivaaran nöyryysteologiaa edustaa myös Siionin Virsi 59, On tekemättä vielä mun parannukseni. Se
liitettiin Siionin virsiin vasta 1938, siis puolitoista vuosikymmentä
Malmi-vaaran kuoleman jälkeen, mutta hän oli julkaissut sen jo 1909.
Lyhyt virsi, ehyt virsi, taidokasta Malmivaaraa. Sen sanonta kuulostaa
taipaleensa juuri aloittaneen etsijän valitukselta, mutta kuvastanee
herännäisyyden kielimaailmaan ja teologiaan malliksi kotiutunutta ”ikävöivää
uskoa”. Joka aamu sanotaan Jumalalle, että taipaleeni on vasta alussa ja tie
tukossa, enkä osaa Vapahtajan luo. Tielle pääsy ja sillä pysyminen jää
tänäänkin Vapahtajan asiaksi.
Miksi sitten en pysy tiellä? No, ”maailma
iloinensa minua viehättää”.
Kymmenen vuotta sitten professori Eino Murtorinne tarkasteli tätä
ongelmaa Herättäjä-Yhdistyksen vuosikirjassa 2008 muistuttaen, että jo J. W.
Snellman piti herännäisyyden keskeisenä ongelmana sen suhdetta maailmaan. Näin
Murtorinne heränneistä:
”heidän asenteensa maailmaan ja etenkin tiettyihin maallisiin,
ihmiskeskeisiin uudistusliikkeisiin oli – uskonnollista toimintaa lukuun
ottamatta – pidättyvä ja osittain vanhan antivallankumouksellisen asenteen
sävyttämä. Tämä koski esimerkiksi naisasialiikkettä ja nuorisoseuraliikettä,
mutta erityisesti nousevaa sosialistista työ-väenliikkettä...”
Maailma iloinensa viehättää vielä – ihanko totta? Tämän sanoi
Malmivaara, pappissäädyn kunnioitettu edustaja jo säätyvaltiopäivillä ja
vanhasuomalaisten, sittemin kokoomuksen kansanedustaja yksikamarisessa
eduskunnassa. Vanhasuomalainen papisto tarvitsi häntä poliittisena opastajana.
Ei siis voi sanoa, että hän olisi vetäytynyt maailmasta, vaikkakin usein edusti
pidättyvää, vanhoillista ja joskus kiistoista vetäytyvää kantaa. Poliitikko
mikä poliitikko!
Entäpä, jos hän virsissäänkin otti kantaa ajakohtaisiin valtiollisiin
kysymyksiin? Liittyykö virren 59 vetäytyvä, maailmanpakoinen asenne sen
julkaisuajan, ns. toisen sortokauden al-kutapahtumiin1908-09?
On säilynyt Malmivaaran saarna Kuopion herättäjäjuhlilla 6.7.1910. Se kehottaa
väkevin, intohimoisin sanoin kaikkia, sekä pappeja että muitakin alas,
nöyryyteen, ja todistaa, kuinka nöyryys tuottaa Suomelle kansallista hyötyä. Nöyryydestä oli tullut poliittinen tekijä!
Se näkyy myös tämän virren jatkovaelluksesta.
Maailmasta vetäytymisen teologia luhistui Malmivaaran ajattelussa
sisällissodan tapahtumiin. Hänen saarnansa kuvasivat silloin hurjistuneina
jumalanpilkkaa harjoittavaa työväenliikkeettä. Pilkan rangaistukseksi Jumala
lähetti sisällissodan. Se iski tuhoisimmin siellä, missä eniten pilkattiin,
siis Etelä-Suomessa. Lapualla ei eikä Pohjanmaalla. Siellä Jumala pystytti
aidan vainolaisen erteeen, koska siellä vielä käytiin kirkossa ja koska siellä
veisuu oli ”särjettyjen veisuuta”. Särjettyjen – luen: nöyrien. Malmivaaran
mielestä sitä sopi esitellä myös satunnaiselle kirkkovieraalle.
Sisällissodan jälkikuohujen yhä käydessä korkeina kirkolliskokous
asetti syksyllä 1918 virsikirjakomitean laatimaan lisävihkoa fennomaanien
virsikijaan (1886). Herännäisyyden arvovaltaa kuvastaa, että Malmivaara
valittiin komitean puhenjotajaksi, mies, joka
muutama vuosikymmen aikaisemmin oli lytännyt koko virsikirjan nöyryyden puutteen vuoksi.
Herännäisyyden arvovalta jatkui komitean työssä. Lisävihkoehdotuksen
295 virrestä n. 20 % otettiin Malmimaaran Siionin Virsistä (1893), muiden
herätysliikkeitten laulukirjoista ei edes yhteensä tuota määrää. Valitut
Siionin Virret edustivat vakaasti nöyryyden linjaa, ihmisen pienuutta,
mitättömyyttä, syntisyyttä. Laskin niistä kerran näitä sävyjä ja toisaalta ilon
tai kiitoksen ilmauksia. Nöyryys voitti 4-1.
Muistutan tässä kohden, ettei virsirunoilija koskaan kirjoita virttä
vain itselleen, vaan seurakunnalle. Niinpä tämäkin Siionin virsi 59 on
lähtenyt kirjoittajansa kynästä ensin körttiseurakunnalle ja lopulta koko
kirkolle malliksi. Jaa-a, kirkolleko vain?
Herännäisyyden teologian arvoa lisävihkon virsiä valittaessa kuvastaa,
että mukaan kelpuutettiin Malmivaaran kaksi virttä, joita ei vielä veisattu
edes körttiseuroissa; toinen oli tämä SV 59 ja toinen SV 192, joka oli
julkaistu vain Hengellisen Kuukauslehden joulunumerossa 1898. Kumpaakaan ei
siis ollut koekäytetty. Silti ne haluttiin kirkon
virsikirjaan.
Jouluvirren ihmiskuva selittää, miksei jakseta lähteä seimelle
iloitsemaan – säkeistössä, joka ei päässyt enää talvisodan virsikirjaan 1938:
Lihan mieli,
mykän kieli
eivät käänny kiittämään,
kamalinta
kuolleen rinta
routaa täynn’ on yhtenään;
sen vuoks’ sinä,
sen vuoks’ minä
tähän jähmeytyksiin hän.
Ei ole vaikea arvata, mihin kirkko tarvitsi herännäisyyden
nöyryysteologiaa. Sitä oli tähdennettävä sisällissodan jälkeen koko kansalle,
jotta
- kukaan ei enää ryhtyisi kapinaan; kolmea suuntaa tarkkailtiin:
leireiltä vapautuvia punavankeja, itärajan taaksen siirtyneitä punapakolaisia
ja Saksasta palaavia ”punaisia jääkäreitä”
- kukaan ei alkaisi kysellä kenttä- eikä valtiorikosoikeuksien jakamien
kuolemantuomioiden eikä teloitusten laillisuuden perään
- kukaan ei kyselisi vastuullisia sisällisodan jälkeiseen
vankileirikatastrofiin.
Nöryyyttä suositeltiin siis sisällissotatulkinnan kansalliseksi malliksi. Herännäisvirret kudot-tiin osaksi kansallista nöyryysohjelmaa, niin
tämäkin SV 59.
Kestikin kauan ennen kuin esimerkiksi laittomat kenttäoikeudet nousivat
puheenaiheeksi. Teeman otti esiin vasta 1953 lakimies Ensio Hiitonen teoksessaan Vääryyttä
oikeuden va-lekaavussa.
Lisävihkoehdotusta 1923 ei onneksi hyväksytty kirkon käyttöön, mutta
sen nöyryysohjelma koteloitui ”talvisodan virsikirjaan” 1938.
SV 60 En, Jeesus, rauhaa saa / Johan Christoffer Holmberg
Markku Kilpiö kirjoittaa Sions
Sånger -kokoelman lähtökohdista:
”Laulut synnyttäneen yhteisön teologiset, hengelliset ja aatteelliset
juuret ulottuvat kuitenkin vielä kauemmas, Saksan Herrnhutiin, jossa eri
maiden vainotut eriuskolaiset saivat turvapaikan. Herrnhutissa kokoonnuttiin
päivittäin tutkistelemaan, pitämään kanssapuheita, rukoilemaan ja veisaamaan,
kuten yhteisön perustaja, kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf hartauselämän
sisältöä kuvasi.”
Jo SS-kokoelman ensimmäisen osan ilmestyminen 1743 hermostutti suuresti
Ruotsin kirkon tuomiokapitulien eli konsistorien virkamiehiä, jotka töikseen
palvelivat valtiota. Olivat nimittäin valtion asiat luisuneet liukkaaseen
alamäkeen jo parikymmentä vuotta.
Ruotsin suurvalta oli luhistunut suuren Pohjan sodan rauhantekooon
Uudessakaupungissa 1721. Suurvallan ensimmäinen palautusyritys, 1741 aloitettu hattujen sota, pyrki siirtämään valtakunnan
itärajan Karjalassa ”kolmelle kannakselle” – Ruotsin vanha tavoite, johon
suomalaiset vielä 200 vuotta myöhemminkin natsi-Saksan liittolaisina pyrkivät.
Hattujen yritys hautautui häpeään, venäläismiehitykseen Suomessa, Pikku Vihaan. Haminan, Savonlinnan ja
Lappeenrannan kaupungit menetettiin, kelvottomat sotapäällilöt Charles Emil Levenhaupt ja Henrik Markus v. Buddenbrock teloitettiin
4.8.1743 Tukholmassa ja Turun rauha
solmittiin elokuun seitsemäntenä. Itäraja ei siirtynyt idemmäs, vaan lännemmäs,
Kymijoen läntiseen haaraan, mikä häpeä tallentui paikannimiin Pyhtää ja
Ruotsinpyhtää.
Mutta tuossa romahtamisen vaiheessa ainakin Tukholmassa kaikui jo uusi,
iloinen ja valtiolle vaarallinen hengellinen laulu.
Aivan poskelleen oli mennyt esimerkiksi 23.8.1741 käyty Lappeenrannan
taistelu, jonka J. L. Runeberg tallensi Vänrikki Soolin tarinoidensa
Sotilaspoika-runoon. Taistelusta kerrottiin ainakin minun kouluaikanani myös
aivan poskettomia tarinoita. Linnoituksesta syöksyi muka katua alamäkeen niin
vuolas verivirta, että järeä tukkikin ajalehti mukana ja pysähtyi paikalle,
jossa se nyt on – Pikku Vihan muistomerkissä.
Kattia kanssa! Harmaa pystyparru muistomerkin sisällä, kunniapaikalla,
on tolppa, josta lähdettiin mittaamaan peninkulmia Haminaan johtavalla tiellä.
Siinä se oli seissyt miesmuistien ajat. Nykyinen tolppa ei kylläkään ole
alkuperäinen, mutta verinen tarina väkevöittää mukavasti hattujen sodan
katastrofin muistelua.
Katastrofista alkoi Ruotsin suuravallan sisäinenkin luhistuminen –
laulukirjan vaihdittamana!
Sions Sånger -kokoelman ensimmäinen vihko oli nimittäin ilmoitettu
ilmestyneksi jo huhtikuun 18. päivän Stockholms
Posttidningenissä samana vuonna 1743. Ilmoituksessa annettiin ymmärtää,
että kirkon virallinen virsikirja (1695) ei ”korottanut Jeesuksen kallista
sovitustyötä eikä uskonvanhurskautta hänen veressään”. SS lupasi sen tehdä.
Näin se nähdäkseni myös ilmoitti edustavansa toista, määrätietoisesti
rakennettua kielimaailmaa kuin
virsikirja.
Valtion ideologinen muurilaasti, puhdasoppinen luterilaisuus
uskontopakkoineen ja virallisine virsikirjoineen lohkeili pahasti, valta- ja
tunnustuskuntien rajat ylittävää kaikkien veljeyttä Kristukksessa julistava
herrnhutilaisuus rynnäköi suosittujen laulujensa voimin. SS oli suurvallalle
tuhon airut: toistasataa vuotta suurin sotauhrauksin, kaatuneiden joukoin ja
siviiliväestön mittaamattomin kärsimyksin rakennettu, tehokkaaksi järjestetty
pohjoinen, luterilainen linnoitus haukkoi henkeään hattujen sodan
Lappeenrannan tavoin.
Sions Sånger ei alkuun herättänyt suurta huomiota, mutta täysi taistelu
roihusi, kun sen lopullinen versio viisi vuotta myöhemmin ilmestyi. Kaikkiaan
SS:ia levisi 1740-luvun Ruotsiin 18.000 kappaletta!
SS:n pilottiosan 1743 laulut kokosi ja toimitti painoon Johan
Christoffer Holmberg, köyhä, mutta lahjakas ja oppinut pappismies, joka vähin
erin oli kiinnostunut herrnhutilaisuuden iloisesta ja tunteikkaasta sanomasta.
Vihdoin hän sai laulukirjantoimittajan luottamustehtävän. Hän kirjoitti
itsekin lauluja: SS:n lopullisesse eli kolmannessa versiossa 1748 oli 32 hänen
kirjoittamaansa laulua ja 3 Zinzendorfin laulun ruotsinnosta.
Siionin Virsi 60 on Johan Holmbergin sepittämä. SS:ssa laulu päätti
pienen Om JEsu Blod -(Jeesuksen
verestä) -osaston ja sen aiheesta se puhuukin: kahdeksassa säkeistössä
Jeesuksen veri, blod, esiintyy lihavoituna 9 kertaa. Tässä 8. säkeistö:
Twå, JEsu, hjertat mit
Wäl rent i blodet dit,
At jag min tro kan trygga
Och saligheten bygga
På blodet du utöste,
Då du min själ förlöste.
(Jeesus, pese hyvin
sydämeni puhtaaksi veressäsi, jotta voisin turvata uskoni ja rakentaa autuuteni
verellesi, jonka vuodatit sieluani lunastaessasi).
SS:n painoksissa lihavoitiin usein teologisesti keskeiset sanat.
SV:n nykyinen versio on vaeltanut Malmivaaran, Jaakko Haavion ja Heimo
Lipiäisen kirjoi-tuspöytien kautta ja pyyhekumin pyyhkäisyissä kadottanut
peräti 7 veri-sanaa; suurimman osan niistä kumitti jo Malmivaara lahkomaisuutta
siivotessaan. Muutenkin virsi on etääntynyt aika kauas Holmbergin tekstistä.
Harmi – sillä virsitoimittaja Holmberg oli tässä virressä puhunut juuri
siitä, mistä ilmoitus Posttidningenissä lupasikin. Vaan eipä ollut virsillä
hänen aikanaan eikä myöhemminkään kuluttajansuojaa!
Holmberg teki lauluja taidokkaasti. SV:n 60 alkutekstiä runoillessaan
ja sijoitti blod-sanan jokaiseen säkeistöön. Yhtä vakuuttavasti hän sai
toistetuksi si- (katso) sanan
toisessa kahdesta katsomisvirrestä (SS/SW) 90. Sen seitsemässä säkeistössä si esiintyy 12 kertaa. Tässä kenties
vaikuttavin ja sanonnaltaan herrnhutilaisin kolmas säkeistö:
Si den
män’skowännen kär,
Som upfylte lagen:
Si,
han ju den skön’ste är
Fast han hårt blef slagen:
Si,
hwad strimor, si hwad blod
På hans fagra leder:
Si,
hans dyra nådes-flod
Flyter til dig neder.
(Katso lain täyttänyttä
ihmisystävää, katso, hänhän on kaunein, vaikka häntä lyötiin kovasti, katso,
millaisia naarmuja, katso, millaista verta hänen kauniilla ihollaan, katso:
hänen kallis armonvirtansa vuotaa alas luoksesi).
Holmbergin keskeislyriikka pani Elias Laguksen suomennustaidot
koetteelle: yksitavuisen si-sanan
tilalle aina kaksitavuinen katso.
Viisi kertaa Lagus onnistui, ja Holmbergin pääteema varjeltui vaivoin.
Malmivaara sai säilymään saman määrän, Jaakko Haavion työryhmä lyhensi virttä
ja jätti jäljelle vain yhden katso-sanan eli kadotti virren pääaiheen, ja
viimeksi työskennellyt SV:ien uudistusryhmä lajitteli virren jätteisiin.
Kummallista!
Karitsan katsomisen kehotushan saatiin Raamatusta, Johannes Kastajalta (Jh 1: 29). He-rännäisyyden varhais- ja myöhemmin
kuihtumisvaiheessa, 1830-40 -luvulla, sitä toistamistaan toisti Pohjanmaan
merkittävin herännäsipappi Jonas Lagus
kirjeissään harvenevalle uskollisten joukolle. Hänelle se näyttää merkinneen
suunnilleen samaa kuin jokapäiväinen parannus: ei pidä itse ruveta
ponnistelemaan pyhitykseen, on katsottava Karitsaan, jossa kaikki pyhyys on.
Mitä kirjoittikaan Johan Holmberg ystävilleen vajaa kuukausi ennen
kuolemaansa?
”olen jo kauan seissyt valossa ja hävennyt itseäni... Nyt ovat
Jeesuksen suuri kärsivällisyys, armo ja rakkaus pakottaneet minut uskomaan
juuri niin köyhä-nä kuin olen. Ei käy päinsä elää evankeliumi päässä, mutta
laki sydämessä, ei, vaan tulee astua esiin niin kurjana kuin on, ottaa Jeesus,
hyväksyä Jee-sus kokonaisesti, iloita hänessä. Yhtäkään hetkeä ei tule voida
huonosti, ei, koskaan ei pidä olla poissa hänen pöydästään, vaan tulee
siemailemistaan siemailla Jeesuksen rakkauden verenpunaista viiniä – näin
Jeesus tahtoo...”
Siinä silmäys herrnhutilaiseen kielimaailmaan, teologiaan, jota koko SS
edusti. Ei ihme, että Ruotsin valtiollis-kirkolliset viranomaiset hermostuivat
– eihän tuollainen kieli mitenkään soveltunut vallanpitoon! Nuhteet ja kuri
siitä ainakin puuttuivat täysin, mutta juuri niitä luhistunut suurvalta olisi
tarvinnut.
Johan Holmberg kuoli 11.11.1743. Hän ei siis nähnyt tätä lauluaan (=SV
60) SS:iin painettuna. Virren tekijätiedoista näkyy, että se julkaistiin vasta
1745, SS:n toisessa vihkossa.
SV 61 Olen vankina täällä ja ymmärrän sen / Eemil
Ponsimaa
Kangasalan kirkkoherra Eemil
Ponsimaa kuului edellistä Siionin Virsien laitosta työstäneeseen ns. Haavion komiteaan, jonka pohjatyön hän
ensin teki yksinään varovaisen korjaamisen periaattein. Runoilijana hän oli
Herättäjä-Yhdistyksen kustannuksella julkaissut jo 1947 Vaeltaja - nimisen runokokoelman. Se on mielestäni jokseenkin
kannesta kanteen tavanomaista körttirunoutta, paljon valitusta omasta
kurjuudesta, joitakin ilon välähdyksiä, isänmaallisuutta, äsken päättyneen
sodan tuntoja. Jokunen teksti olisi sattanut tulla ehdolle Siionin Virsiin,
jos niitä olisi uudistettu jo tuossa vaiheessa.
Eräs kielikuva on ollut Ponsimaalle läheinen. Pään painaminen Jeesuksen helmaan esiintyy SV 61:n lisäksi SV
116:n neljännessä säkeistössä ja myös runokokoelman sivuilla 48, 57, 119 ja
120.
Ponsimaan molemmat Siionin Virret julkaistiin kokoelman toisessa
lisävirsiosastossa 1938. Lisäosat 1933 ja 1938 seurasivat samaa osastojakoa
kuin Wilhelmi Malmivaaran tuottama alkuperäisteoskin (1893) ja se taas ainakin
osittain SS:n (1748) / SW:n (1790) osastojakoa. SV 61 sijoittui osastoon Syntiviheliäisyyden tunteminen
(Synda-Eländets Kännedom). Nykyisin virsi on Ahdistus-osastossa.
Virsi oli kuitenkin julkaistu Wanki-nimiesnä
runona jo 1921 Hengellisen Kuukauslehden numerossa
11. Lehden päätoimittajana oli vielä silloin Wilhelmi Malmivaara, joka kuoli seuraavana vuonna.
Syntiviheliäisyyden tunteminen – kyllähän se virttä väritää. En voi
mitään vaikutelmalle, että sen alkuteksti 1921 on tunnelmaltaan paljon
vahvempi, tunteeltaan syvempi kuin Vaeltaja-kokoelman runoista yksikään. Sitä
voi luonnehtia erityismalmivaaralaiseksi,
äärimmäisnöyräksi. Se on sanonnoiltaan dramaattisempi kuin virsi lopullisessa
asussaan 1938. Toinen säkeistö kertoo, mikä runoilijaa omassa viheliäisyydessä
raskaimmin painaa:
Näin mailmaa wain /
minä rakastan taiwahan matkallain.
Mitä sanoikaa Eino Murtorinne: 1900-luvun alkupuolen herännäisyyden
suuri ongelma oli suhde maailmaan.
Runon kolmaskin säkeistö valittaa syntiviheliäisyyttä rajummin kuin
lopullinen virsi. Kurjuus kärjistetään:
Waikk’ on kilwoitus weltto ja wilpillinen
ja sydämessä synnillä walta,
olen kristitty keskellä kristittyjen,
otan kiitosta maailmalta,
Oi kurjuutta mun!
Tätä turmelustani taas kauhistun.
Maailma, maailma – runoilijan suuri ongelma. Maailman antama kiitos
miellyttää, vaikka ei saisi. Neljännen säkeistön loppu on kuin kirjoituskäden
toivoton huitaisu:
Yhä lankean vaan /
ja noususta ei ole tietoakaan.
Viidennessä säkeistössä vuotaa vihdoin verikin, muttei
herrnhutilaisittain Karitsan, vaan laulajan oma:
Siis langenneena sun luoksesi käyn
kuin syntinen nainenkin ammoin.
Taas silmäsi nähdä saa saman näyn:
sydän särkyvä verisin vammoin
nyt nyyhkyttää
ja syliisi painuu syntinen pää.
Runo päättyy näin Vapahtajan syliin eikä taivaaseen kuten myöhemmin
lisätty 6. säkeistö.
Eemil Ponsimaan runo kulkee tässä komeana, runomitta on ainakin
virsissä harvinainen, kansanrunon alkusointua viljellään tyylikkästi.
Mielestäni runoilija ei esim. Vaeltaja-kokoelmassaan yllä taiteellisesti
siioninvirtensä tasolle.
Virren dramatiikka tuntuu toisaalta aidolta, toisaalta laskelmoidulta.
Onko runoilija loppujen lopuksi suunnitellut, millaisin sanakääntein lukija
tiukimmin vedettäisiin kunnon körttiläisen syntiviheliäisyyteen?
Virren tehoa lisää Lapuan kanttorin Kustaa
Penttilän sävellys. Penttilä tunsi kyllä pohjalaiset koraalitoisinnot, oli
itsekin kirjoittanut niitä muistiin ja toimitti hyvin soivina kuorosovituksina
sekä Wanhan Wirsikirjan Sävelmiä
(1921) että Sionin Wirsien Nuotit (1933).
Ponsimaan runon hän kuitenkin mielestäni sävelsi pohjalaisen kansanlaulun
sävyyn, äärihaikeaksi – ja sehän osuu runon viheliäisyysviritykseen kuin sormi
sieraimeen.
Tekstiltään Ponsimaan runo olisi mainiosti sopinut Virsikirjan
lisävihkoehdotuksen (1923) nöyryyshöykytyksen jatkeeksi, mutta Penttilän
sävellys syntyi vasta 1928.
Edustiko virsi harkittua körttiläisyyttä? Jotenkin vaistoan siinä
huolella suunnitellun, malmi-vaaralaisen nöyryyslinjan.
Mutta nöyryys edusti virren julkaisuaikaan vallanpitäjiä, sisällissodan voittajia. Se oli osa heidän kielimaailmaansa, ja sen
odotettiin tempaamaan piiriinsä kaikki suomalaiset. Yksi voittajien unelmista
oli herätysliike, joka levittäisi nöyryyden sanomaa, vallanpitäjien
nöy-ryyskielellä operoiva liike.
Monet kirkolliset kirjoittajat, Wilhelmi Malmivaara sarnoissaan, vielä Väinö Malmivaarakin 1930-luvun
virsissään ja myös 1918 asetettuun virsikirjan lisävihkokomiteaan kuulunut
rovasti J. W. Vallinheimo kirjoittivat uuden herätysliikkeen odotuksista. Sen
olisi tietenkin kuulunut korostaa nöyryyttä tavoiteltavana käyttäytymismallina,
ns. kansalaisuskonnon hyveenä.
Nousihan se herätysliike, mutta toisissa merkeissä: herännäisyys ja
nationalismi liittoutui-vat, syntyi ensin akateemisen nuorison herätysliike Akateeminen Karjala-Seura (AKS) ryssänvihoineen ja Suur-Suomi
-unelmineen, sen jälkeen lapuanliike
ja lopulta isänmaallinen kansanliike IKL.
Nationalistinen uho ja epärealistiset suuruusunelmat tallasivat kan-sallisen
nöyryyden ihanteen sotasaappaan alle.
Jokapäiväisen köyhyyden ja halveksituksi tulemisen pakollista nöyryyslinjaa taivalsivat sisällissodan hävinneet, ns.
toinen Suomi, maanpettureiksi ja hylkiöiksi luokitellut. Nöyryydellä he
selviytyivät Suomessa ja – mikä karmeinta – nöyryydellä myös Neuvostoliittoon
loikanneina, kun poliittinen järjestelmä siellä rappeutui hirmuhallinnoksi.
Heidän nöyryys-linjaansa kirjailija Sirpa
Kähkönen on kuvannut romaanissaan Graniittimies.
Se linja kulki hyvin etäällä SV 61:n syntiviheliäisyyden maailmasta.
Sen löysi Jaakko Haavio
toistakymmentä vuotta viime sotien jälkeen muutettuaan maalta Raunistulan työväen papiksi Turkuun:
Linjoja
Suora ja selkeä linja:
helvetti tulinen
olkoon sijana sillä,
ken vei Kristuksen
tyhjien kirkkojen kuoriin
messua kuuntelemaan,
unhoittaen, missä
Kristusta tarvitaan:
linjoilla ilottomilla,
kujilla irstauden,
siellä on tauti ja köyhyys,
ihminen.
Menen, palkattu paimen,
ihmisen siunaamaan.
Linjoilla ken eli,
linjaan haudataan.
(Jaakko Haavion kokoelmasta Suven maa, 1956)
SV 62 Jeesus Kristus, sankarimme / Lars T.
Nyberg
Papin poika ja itsekin parikymppinen pappi Lars Thorstensson Nyberg
(1720-92) alkoi edetä ”virsirikollisella” urallaan muutettuaan
Pohjois-Amerikkaan, luterilaisen seurakunnan papiksi. Jo siellä hän herätti
levottomuutta herrnhutilaisilla mielipiteillään. 1750 hän saapui Englantiin.
Siinä vaiheessa, 1750-luvulla,
Nyberg oli jo Ruotsin viranomaisten mielestä hyvin vaarallinen. Pelättiin, että hän palaisi levittääkseen
herrnhutilaisia harhaoppeja. Hänen paluunsa kiellettiin, mutta ei oltu varmoja
kiellon tehosta. Siksi Lontoosen asetettiin oikeauskoisia vakoilijoita ottamaan
selvää, mitä Nyberg puuhaili ja oliko hän mahdollisesti aikeissa palata
Ruotsiin. Suurta vihaa herätti, että varjostajiaan eksyttääkseen Nyberg käytti
peruukkia ja valepukua; peruukkia Ruotsin arkkipiispa kirjelmöidessään
tapauksesta Kuninkaalliselle Majesteetille piti osoituksena herrnhutilaisten
yleisestä petollisuudesta.
Muttei vain kirjelmiä! Tarvittiin myös kovia otteita. Varjojakin
pelättiin. Erään herrnhutilais-veli Holmquistin saapuessa matkailijana Ruotsiin
hänet asetettiin ankaraan poliisivalvontaan, yöksi ja päiväksi kotiarestiin,
kunnes oikeuskansleri pettyneenä joutui toteamaan, että mies tosiaan varmaankin
oli Holmquist eikä pelätty Nyberg.
Mitä Nyberg oli tehnyt?
No, jo Amerikasta hän oli lähettänyt herrnhutilaisille uskonystävilleen
Ruotsiin lauluja, selvästikin Sions Sånger -kokoelmaa varten.
Kenties Nybergin saattoi epäilyttäväksi myös hänen vilkas
liikkuvuutensa. 1751 hän matkusti Alankomaihin ja vihittiin siellä Bristolin
herrnhutilaisseurakunnan papiksi.
Kahdeksikymmeneksi viideksi vuodeksi hän jäikin Englantiin. Palattuaan
1776 Ruotsiin hän katkaisi yhteytensä herrnhutilaisiin ja päätyi Ruotsin kirkon
papiksi, mutta se on jo toinen juttu.
Toisen syyn Nybergin ajojahtiin ovat saattanet antaa hänen laulunsa.
Niitä kertyi SS:n kolmanteen laitokseen 1748 lähes neljäkymmentä. Useissa
niistä hän aidon herrnhutilaisen tapaan kääntää selkänsä kaikelle muulle kuin
ristiinnaulitulle Karitsalle – siis maailmalle, opille ja sivistyksellekin,
mutta muutamissa suoremmin kuin monet muut SS:n runoilijat käy Ruotsin
valtakoneiston kimppuun. Hänen teologiakseen riittää, että turvautuu köyhänä
rakkaaseen Vapahtajaan ja lukeutuu hänen lunastamiinsa; muuta ei tarvitse
tietää:
Låt fienden då
I wapen framgå:
Låt afgrundens träl
I trotsande rasa
Och harmas ihjäl;
Jag är utan sorg:
Behöver ej fasa,
Ty Gud är min borg (SS 89:11)
(Astelkoon siis
vihollinen aseissaan, raivotkoot kadotuksen orjat uhmaavasti ja kiukutelkoot
kuollakseen; minä olen huoleton, minun ei tarvitse kauhistua, sillä Jumala on
linnani)
Ehdottomassa pitäytymisessään vain
ristiinnaulittuun Karitsaan, mutta myös runoteknisesti taidokkaana ja
iskevänä nuoren runoilijan SS 136 edustaa erinomaisesti herrnhutilaista, vallanpitäjien kirkon haastavaa
kielimaalimaa; jokaisessa säkeistössä lauletaan ruotsin sana enda, ainoa, kolmeen kertaan, yhteensä
27 kertaa, tähän tapaan:
Det enda nöje, som jag wet,
Den enda glädje jag har sedt,
Den enda sällhet, som är till,
Är den oß Jesus gifwa will.
Den enda tröst i alla nöd,
Den enda hjelp mot ewig död,
Den enda fröjd i all beswär,
Är bli och bo hos Jesum kär.
(Ainoa tietämäni
huvi, ainoa näkemäni ilo, ainoa olemassa oleva autuus on se, jonka Jeesus
tahtoo antaa meille. – Ainoa lohtu kaikessa hädässä, ainoa apu iankaikkista
kuolemaa vastaan, ainoa ilo kaikessa vaivassa on tulla rakkaan Jeesuksen luo ja
asua siinä).
Tuttu, monille kaikkein rakkain virsi yhä sekä SV:ssä (122) että
virsikirjassa (299).
Voisin tähän lainata myös säkeistön SS 113:sta, Nybergin rytmiikkaa ja
riimitaituruutta Katso Jumalan Karitsaa -aiheesta.
Nyt kuitenkin Siionin Virteen 62, sen alkutekstiin, SS 164, joka panee
kysymään, uhmasivatko Ruotsin nuoret herrnhutilaiset valtiollis-kirkollista
esivaltaa tieten tahtoen.
Mäktigaste segerhjelte!
Lejon utaf Juda stam!
Bind nu swärdet wid dit bälte.
Träd för allas åsyn fram;
Så at hela werlden ser
Du äst GUD och ingen mer.
(Voimakkain voitonsankari! Juudan heimon Leijona!
Sido nyt miekka vyöllesi ja astu kaikkien nähtäväksi, jotta kaikki maailma
näkee: sinä olet Jumala, muita ei ole)
Seuraavissa säkeistöissä Nyberg valittaa, että Herran työ maailmassa
käy liian hitaasti: vain pientä osaa ihmisistä armo kiinnostaa, suurmimalla
osalla ei ole aikaa. Pahempaakin:
Sädesman! si, säden qwäfdes
Utaf törn’ och snärjeband.
Wingårdsman! Låt jorden gräfwas.
Tistel tar ju öfwerhand.
Säden blir med föttren trädd,
Innan hon wäl blifwit sädd.
(Kylvömies! katso,
sato tukehtuu ohdakkeeseen ja risukkoon. Viinitarhan mies! Huolehdi maan
kääntämisestä, tai ohda-ke saa yliotteen. Kylvö polkeutuu jalkoihin ennen kuin
on kunnolla kylvettykään).
Raamatusta tutuin kylväjä- ja viinitarhakuvin säkeistö arvioi Ruotsin
kirkon tilan jokseenkin lohduttomaksi. Niinpä seuraa rukous:
Stig då nerder uppå jorden,
Som en seger-winnare,
Du, som äst befogad worden,
som en allmän Frälsare,
Fordra ut för det du dödt,
Och ditt blod för själar blödt.
Wisa dig uti den prydna,
Du från Bozra fordom gått.
Winn med orden allas lydna.
Låt, för dina kärleks skott,
Stora hopar falla nid
Och med tårar tigga frid.
(Astu maan päälle
voitonvoittajana, sinä kaikkien oikea Vapahtaja, vaadi itsellesi se, minkä
puolesta kuolit ja vuodatit sielujen tähden veresi. – Näytä itsesi asussa,
jossa muinoin astuit Bosrasta. Voita sanallasi kaikki kuuliaisiksi, salli
rakkautesi ansiosta suurten joukkojen langeta maahan ja kyynelin kerjätä
rauhaa).
Maininta Bosrasta (Bozra) juontuu Jesajan 63. luvun alusta:
– Kuka on tuo, joka tulee Edomista,
joka tulee Bosrasta kirkkaanpunaisessa puvissa,
tuo, joka astuu tietään voimaa uhkuen
komeassa aussaan.
– Minä se olen, oikeuden julistaja,
suuri pelastaja.
Lars Th. Nyberg pyytää siis Herralta sellaisia rakkauden tekoja, että
suuret joukot vaipuvat maahan ja kyynelin kerjäävät armoa. Tärkeää lienee
myös, että sankarin miekka on verinen, sillä laulun seuraavissa säkeistöissä
veri mainuitaan usein:
- verenpunainen armokirja, joka kirjoitit ristillä, 8. säk.
- Kun Mooses on saanut lakinsa
avulla raivata verelle tilaa, pyydä
Johannesta kiireesti saapumaan ja
saarnaamaan: Katso, Jumalan Karitsa , 9. säk.
- Salli kaikkien sydänten maistaa veren purppuramehun makeutta, 10. säk.
- Laulakaa Karitsalle kiitosta ja
ylistystä te, jotka olette löytäneet elämnän veressä, 13. säk.
- Saalemin tyttäret, kunnioittakaa
kaikin tavoin verisulhastanne, 14.
säk.
Nybergin laulu on herrnhutilaisen
verievankeliumin ohjelmajulistus, määrätietoinen, uhmakas, ylimielinenkin.
Poliittisesti keskeiseksi osoittautuu 11. säkeistö:
Inwig Präster, som predika
Utaf kärlek för din hjord.
Bjud, at alla tala lika,
Lika hjertan, lika ord;
Lejon utaf Juda stam,
Låt dit upsåt städs gå fram.
Pappeja, jotka saarnaavat laumalleen rakkaudesta sitä kohtaan, puhuvat
samaa, ovat sydämeltäänkin samaa – niitä vihi meille! Juudan leijona, salli
aikeesi edistyä!
Tällainen säkeistö keskellä verievankeliumin ohjelmaa arvioi Ruotsin
kirkon papit ynnä heidän julistuksensa, opetuksensa ja oppikiistansa ihan
heppoisiksi.
Päälle päätteeksi herrnhutilainen verievankeliumi ei kuulunut vain
Ruotsille, vaan koko maailmalle, kuten laulun 1. säkeistö ilmoittaa. Noin
laajaan valloitukseen Nyberg olikin kenties muita SS:n runoilijoita valmiimpi
uskomaan, olihan hän työskennellyt herrnhutilais-pappina Pohjois-Amerikassa,
Englannissa ja Alankomaissa.
Lars Th. Nyberg vastaa kysymykseemme SS 164:llä: kyllä, kyllä nuoret
herrnhutilaiset tiesivät, kyllä he uhmasivat Ruotsin kirkollis-valtiollista
esivaltaa tieten tahtoen. Omalaatuisine
kielimaailmoineen SS luotiin tietoisesti Ruotsin puhdasoppisen valtion
ja sille alistetun kirkon kriitikoksi.
Rohkeita he olivat: silloinen Ruotsin valtion rikoslaki määräsi oikeasta luterilaisesta opista poikkeavat
ja väärässä opissa tietoisesti pysyvät maasta karkotettaviksi ja perinöttä ja
kansalaisoikeuksitta jätettäviksi.
Rippeitä Nybergin ohjelmajulistuksesta voi löytää virsikirjamme
virrestä 250, jos kaivaa niitä kuin tikulla lattianraosta. Alkutekstissä veri
mainitaan 7-8 kertaa, virsikirjan versiosta sitä ei tihku tippaakaan, SV 62
palaa sen verran juurilleen, että mainitsee sentään haavat, jos ei verta
mainitsekaan.
Mitähän Lars Thorstensson Nyberg tuumaisi nähdessään nimensä SV 62:n
alla? Tunnistaisiko yhtäkään sen ajatuskuluista omakseen?
Mutta miksipä Siionin virret vallan kritiikiä harjoittaisikaan? Jo
Malmivaaran suuren projektin mukana Lars Th. Nybergkin kesytettiin vallan
kriitikosta sen kiltiksi myötäilijäksi.
Siitä tempusta hän ei olisi pitänyt.
SV 63 Valitan vaivojani / Hans v.
Gottingen 1529, Ruotsi 1572
| Hemminki Maskulaisen suomennos 1605 |
Hemminki Maskulaisen
suomennos 1605
VAevaenen
valitan vaickjast
Ett
olen syndinen suur
Vaevoill
väsytett yliaica
Jo
joutumall muldan olen juur
En
idzen voi synnist pois pitä
Josei
Jumal armollans auta
Suo
Jumal viel vähä mull ikää
Parat
pyydhän auus cautta.
Ehk
meno on ain minull cova
Moned
murhed ja tuscad tuimad
Caikeld
curild kiusauxed ovad
Mun
päällän juur puuttumat
Cuiteng
en epäel sentähdhen
Sä
Jumal oled tuskis tarva
Tyghös
tuskis turvata tahdhon
Oleps
apu vaevois vahva.
Mua
pelghosas pyhäs pidhä
Käänä
caick parhaxem
Olem
oudhod culcu vierad
Ann
armos jota tarvidzem
Est
eten ripuis catovas cunnjas
Muus
mailman menos turhas
Cust
suutun sun sanois ja saarnois
Jost
Jumal mua varjel vaarnjast.
En
apuu löedhä lääkärten lughuist
Kirjoist / konsteist caikist
Vastan vaevoi / suurii surui
Paidz sinua Jesu Christ.
Sinä paras lääkär lääkidzed
Sekä sielud / ett ruumid ruped
Meit idze loid / lunastid callist
Mun elon hilidz / holho / hallidz.
Huudhan tyghös Isä Jumal
Poica / pyhä Hengi paras
Mua pelast peicold rumald
Vahingost varjel vaaras.
Ettän pääsisin pois pahoist
Mailman ja pirun paoloist
Christe
mua autuuten auta
Pyhän piinas voiman cautta.
|
SV 63
Valitan
vaivojani
edessä
Jumalan,
kun
huokaan huolissani
kourissa
kuoleman.
Vaan
synti sitoo yhä.
Armahda,
Herra pyhä,
ja
lisää päiviäni,
uudista
elämäni.
Päiväni
vaikka ovat
niin
täynnä murhetta
ja
kiusaukset kovat
alati
huolena,
luonasi
silti pysyn
ja
turvapaikkaa kysyn,
olethan
avun tuoja,
tuskissa
varma suoja.
Kuin
outo, muukalainen
nyt
pyydän almua
tai
sairas, horjuvainen
rukoilen:
paranna.
En
etsi menestystä,
kunniaa,
ylennystä,
vaan sanaa, joka kantaa
ja turvan, levon antaa.
Ei
taito lääkäreiden
voi
tässä parantaa,
syy näiden kyyneleiden
syvältä korventaa. Sielun ja ruumiin haavat sinulta, Jeesus, saavat hoidon ja parannuksen, syntinen armahduksen.
Jumala,
Vapahtaja,
nyt huudan hädässä: Pois pahat henget aja Hengellä Pyhällä. Pelasta hukkumasta ja hoida niin kuin lasta. Suo elää toiveikkaana ja kuolla autuaana. |
Asetin virren vanhimman ja nuorimman
suomennoksen rinnatusten. Kuka tahansa pystyy havaitsemaan, kuinka Hemminki
pitkällä, usein laulamiskelvottomalla suomellaan sanoo enemmän kuin
laulettavaksi kirjotettu, kieleltään moitteeton suomennos.
SV 63:n kirjoittajana pidetään Hans von
Gottingenia, mutta Kustaa
Hallion mukaan Hem-minki on hänen 16-säkeistöisestä
kuolemaanvalmistautumisvirrestään suomentanut vain 1. ja 16. säkeistön. Muut
säkeistöt ovat ruotsalaista alkuperää vuodelta 1572.
Hemmingin
virsikirja ilmestyi todennäköisesti 1605. Voisi varmaan nykytermiä väärin
käyt-täen sanoa, että Hemmingillä oli kosketusnäyttöä sille, mitä
suomensi tai mistä itse runoili. Tässäkin virressä elämän katoavuus ja
1600-luvun ”lääketieteen” arvaamattomuus nouse-vat Hemmingin omista
kokemuksista. Sanatarkasti hän suomensi ruotsinkielistä tekstiä. Kolmannen
säkeistön virke Alle
äre vi främmande gäster, / Gif oss dina helga nåd sai
muodon ”Olem
oudhod culcu vierad / Ann armos jota tarvidzem.
Kulkuvieraat,
juuri niin. Sana kuvaa osuvasti olojen häilyvyyttä ja surkeutta. Hemminki kokosi virsikirjansa
sen keskellä, valitsi suomennettavat virsirunot sen pohjalta ja itsekin
kirjoitti siitä.
Katovuosia. Ruttoja; yksi niistä tappoi hänen
opettajansa, ensimmäisen virsikirjamme toimittajan Jacobus Finnon 1588,
seuraava iski 1603-1605.
Sotaa; kansanmurhaan päättynyt nuijasota
käytiin 1590-luvun lopulla. Sitä ennen pahin sota, Pitkäksi Vihaksi nimitetty 25-vuotinen, oteltiin Iivana
Julman Venäjää vastaan; siihen liittyivät linnaleirit eli
sotilaiden majoittaminen ja ruokkiminen pysyivät pitkään talonpoikien
rasitteena ja johtivat nuijasodan kauhuihin. Pitkä Viha liittyi Ruotsin
suurvaltapyrkimyksiin, vaikka Venäjä onkin historiankirjoituksessa leimattu
lännen ”ikiaikaiseksi viholliseksi”.
Nui-jasodasta Hemminki liitti surullisen maininnan erääseen
suomennokseensa:
Cadz
capin ja sota suur Suomen maall
Tarvetten
puuttumus packo pääll
Keng
vaevad caick valitta voipi.
Tulipaloja: 1565 paloi osa Turun
kaupungista, samoin 1569, 1592 Mätäjärven kortteli, 1594 kaupunki ja kirkko
kelloineen, 1603 yksi osa luostarista, Karjakadulta ja Mätäjärveltä, 1614 Turun linna.
Hemminki
seurasi maan ja eritoten Turun surkeutta Maskusta, 16 km:n etäisyydeltä.
Hemminki
Henrikinpoika Hollo, Maskun kirkkoherra, oli turkulaisporvarin poika. Hänen
myötätuntonsa köyhiä, sorrettuja, maahan tallottuja ja toivottomia kohtaan käy
selväksi hä-nen virsisuomennoksistaan ja omistakin virsistään. Mutta ennen
kaikkea tulee myötätunnon ohella mainita hänen armoton kritiikkinsä
öykkärimäisiä herroja kohtaan. Kukaan virsi-runoilija ei hänen jälkeensä ole
kyennyt tai uskaltautunut läheskään sellaiseen, eivät edes Ruotsin nuoret
herrnhutilaiset 1740-luvulla. Tässä yleiskatsaus 1600-luvun alun ”herroiksi
elämisestä”, Hemmingin omaa runoa kuningas Herodeksesta ja Johannes Kastajan
kuolemasta - ja siinä sivussa Suomen ja Ruotsin herrojen julmuuksista:
O
pito kirottu kiucuinen
Cusa
veri viatoin vuota
Cans
cauhjad muud työd tehtänen
Qvin
paljon pahutta tuotta.
Suured
ei salli synneins soimat
Eik
idzens ojeta anna
Saarnait
vainovad väkeväll voimall
Joill
maxavad pahoin palcan.
Herodes
huorans cans tuli
Hyvild
päevild pois perät
Culcuin*
elid / cunnjat cuolid *
kodittomina
Caadhuid
cadhotuxen ijät.
Siin
Castaja caickein pyhäin cans
Elämän
cruunua canda .
Jost
kiitos Jesuxen ainostans
Qvin
idcust ilon anda.
Johannes
Kastaja siis on taivaan ilossa, mutta Hemminki selvästi ajatteli, että oikeuden
pi-täisi toteutua jo maanpäällisessä elämässä, siinä määrin ankarasti hän
käsittelee sortajia muutamassa muussakin virressään.
Mielenkiintoinen
teologinen ajatuskulku syntyy, jos yhdistää sortavat herrat ja Hemmingin
järkyttävän ”katsomisvirren”. Se on nykyvirsikirjassakin (62), mutta pilaantuu
heti alussa: Elias Lönnrot meni ja muotoili Hemmingin 1. säkeistön uudelleen
tajuamatta katsomisvir-ren ideaa. Samaa aikamuotoa, imperfektiä,
hän sitten jatkoi läpi virren. Hemminki kirjoitti koko virren kuin seisoen
juuri nyt itse Golgatalla Jeesuksen tuskaa katselemassa, siis preesensiin:
O Jesu cuings oled piinattu .
Katsomisvirren
raatelevimpiin säkeistöihin tullaan, kun Hemminki alkaa vertailla omaa
syn-tisyytään ja ristillä kituvaa Kristusta – harvoin pieni välimerkki,
kaksoispiste, sisältää näin paljon:
Minä
synnin siteill sidottu:
Jongs
edhest sinä kiinotett / fangittu
Minä
tuonen nuorill nivottu:
Sä
cuoleman kivuill rangoittu.
Minä
perkelen cahlein culjennu
Ja
Jumalan vihan all oljennu:
Sinä
joid vihan maljan edhestän.
Minä
ain ylpjä : sinä hiljainen
Puusteill
ja purpurall pilcattu.
Minä
covacorvain : sinä cuuljainen.
Minä
röyhkjä : piikeill sä cruunattu.
Minä
turhas cunnjas : sinä syljetty .
Minä
juomar : sapell sinä juotettu.
Minä
hecumas : sä sidhott naulittu.
Tätä katsomisen hehkua voisi luulla
Hemmingin yksityiseksi ripiksi. Sitäkin se on – mutta jälleen: virsirunoilija
ei kirjoita itselleen, vaan seurakunnalle. Kenelle siis Hemminki, millai-selle
seurakunnalle?
Varsinkin viimeksi lainaamani säkeistöä
lukiessani kysyn: eikö vain siinä luetellakin isojen, leveästi elävien herrojen
syntejä, eikö kuvatakin sortavien öykkäreiden riekkumista?
Ajattelen, että Hemminki toivoi heitä
rinnalleen Golgatalle katsomaan, mitä he olivat Kristukselle tenheet.
Pekka Kivekäs
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti