34 On luja Herran sana
Virren ensimmäisen säkeistön rakenne on kuin trendikäs hampurilaismallipalaute: ensin positiivinen viesti Herran sanan pyhyydestä, sitten kritiikki syntisyydestä, ja lopuksi taas lohdullinen vakuutus armosta.
Tekstiä lukiessani huomioni kiinnittyi käytettyihin persoonamuotoihin. Ensimmäisessä säkeistössä sanat kohdistetaan toiselle: olethan syntinen. Tämä on nähdäkseni hyvä esimerkki sielupuheesta, jossa tuo ”toinen” ei ole toinen ihminen, vaan veisaajan oma sielu. Jukka Hautalan Veisuun vuoksi –kirjassa sielupuhe määritellään sielunhoidolliseksi keinoksi, joka antaa ihmiselle tarvittavan etäisyyden käsitellä omaa vajavaisuuttaan. Ensinäkemältä ”olet syntinen” vaikuttaa osoittelevalta yläpuolelle asettumiselta, mutta kun sen ymmärtää olevan sielupuhetta, myös sävy muuttuu. Toisessa ja kolmannessa säkeistössä puhutaankin jo minä-muodossa, ja sävy muuttuu tunnistettavammin rukouksen kaltaiseksi.
Virren kolme säkeistöä ovat oikeastaan malliesimerkki siitä, mitä Jukka Hautala nimittää Siionin virsien ”liikkumattoman poijun teologisiksi ankkureiksi”. Nämä ankkurit ovat vanhurskauttamisoppi (yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen kautta), ”publikaanin rukousasento”, jossa syntinen rintaansa lyöden kumartuu Herransa eteen sekä armon jatkuva ikävöinti. Erittäin körttiläinen virsi siis.
Huomaan ajattelevani, että tämä virsi sopisi myös kirjan Havahtuminen-osioon. Olen itse ymmärtänyt heräämisen, jota tässäkin virressä rukoillaan tapahtuvaksi, olevan enemmänkin havahtumista siihen todellisuuteen, että aivan kaikki ihmiset ovat auttamatta pieniä ja vajavaisia suuren, salatun, hyvän Jumalan edessä. Hurskastelu ja toisten yläpuolelle asettuminen ei johda mihinkään.
Tämä ei ole paha eikä ikävä, vaan huojentava todellisuus. Tällainen olen, parhaani yritän, ja riittämättömyyden aiheuttaman ahdistuksen vallatessa saan luottaa lujaan sanaan, joka pysyy.
35 Jos niin kuin lapsi itkeä
Tämänkertaisista kuudesta virrestä kolmessa käytetään vertauskuvana lasta, tai ehkä oikeammin monille lapsille tyypillistä mutkatonta suhtautumista erilaisiin asioihin. Lapsen uskoa pidetään ihanteellisena tapana lähestyä uskonkysymyksiä ja Jumalaa.
Lapsi-vertaukset ovat tulleet myös tässä blogissa jo aiemmin esiin, ja tulevat vastakin, sen verran yleisiä ne ovat. Hanna Tuura kommentoi aiempaa blogitekstiä näin: Lapsen kaltaisuus ja lapsen usko taitaakin Siionin virsissä tulla monessa kohdassa vastaan, asenteena ja "rukousasentona" johon pyritään - muutenkin kuin niissä ilmeisissä kohdissa, joissa mainitaan "niin kuin lapsi" tms.
Tämän virren taustalla on 1500-1600 –luvuilla eläneen, pietismin edelläkävijäksikin kutsutun saksalaisen teologi Johann Arndtin rukous, josta virsirunoilija Paul,Gerhardt muokkasi virren; yhdessä veisattavan rukouksen.
Jukka Hautalan mukaan Siionin virsien teologia on matkalla olevan ihmisen rukousta. Tämä näkyy erityisen hyvin virren toisessa säkeistössä, jonka Leena Ravantti on muokannut: matkalla olevalle ihmiselle Jeesuksen armossa on kaikki tarvittava: tie, sauva, lepo, suoja.
Virren kysymys on selkeä: jos osaisin ilmaista kaipuuni yhtä avoimesti ja spontaanisti kuin lapsi, vastaisiko Jumala minulle kuten hyvä, välittävä vanhempi itkevälle lapselleen? Saisinko silloin tuntea levon ja ilon konkreettisemmin? Entä jos edes armon vilausta ei koskaan näy? Virressä vuorottelevat epävarmuus ja luottamus. Jos voisin, jos saisin, kysyy rukoilija, ja väliin tulee kuitenkin se vilaus: Hänessä on kaikki: tuki, rauha, lepo ja lapsen kotiin kantava Isä.
36 Murheinen sydämemme
Tästä kauniista virrestä tulee ensimmäiseksi mieleen Ilmo Riihimäen vaikea, mutta huikean hieno kuorosovitus, jota yritin tapailla viime keväänä entisten körttikuorolaisten mukana. Itse en nuorena jostain syystä koskaan hakeutunut Herännäisnuorten kuoroon laulamaan, mutta olen sentään entisen körttikuorolaisen tytär. Melkein kuorolainen siis.
Kauniin, polveilevan eli paljon niekuttelevan sävelmän tunnistaa heti Siionin virreksi, ainakin kaltaiseni Siionin virsien tahdissa kasvanut.
Virren teemat ovat tuttuja: oma syntisyys, liiallinen vain omaan hyvinvointiin keskittyminen ja siitä johtuva rauhattomuus tunnistetaan ja tunnustetaan kuin rintaansa lyövä publikaani. Lopussa rukoillaan taitoa vaeltaa tällä matkalla ja kurotetaan lapsen tavoin Isän kättä. Viimeiset säkeet liikuttavat minua: jos kiitos täällä maan päällä kenties onkin vielä heiveröinen, taivaassa sitten pauhataan.
37 Nyt, Jeesus, neuvo minua
Kiitosta on usein jostain syystä vaikea lausua. Varsinkin avaran armon ihmeen edessä ihminen jää helposti sanattomaksi. Niinpä on hyvä kääntyä pyytämään korkeammalta taholta apua myös kiittämiseen, kuten virressä tehdään.
Edellisessä Siionin virsi –kokoelmassa tämän virren sävelmä oli niekuton mollimelodia. Nyt se on kauniisti polveileva etelä-pohjalainen kansantoisinto, joka tuo virteen mielestäni kirkkaamman ja luottavaisemman sävyn.
38 Milloin opin lapsen lailla
Kesäkuussa 1989 kävin rippikoulun Aholansaaressa, ja juhannuksena meidät konfirmoitiin. Tämä Jaakko Haavion uudistama Wilhelmi Malmivaaran virsi oli leirimme rippivirsi. Käsittääkseni se oli siihen aikaan hyvin yleinen rippivirsi, ja muistaakseni voitti meilläkin äänestyksessä suhteellisen selvin luvuin. Miksi juuri tämä virsi, sitä olen usein myöhemmin miettinyt. 15-vuotiaana lapsuus oli juuri jäänyt taakse ja aikuisuus oli vasta edessä. Jonkinlainen kaipuu yksinkertaiseen lapsenuskoon lienee puhutellut meitä, omasta mielestämme jo lähes täysikasvuisia (tai ainakin niitä meistä, jotka halusivat juuri tämän virren). Rippileirini oli hieno kokemus, ja joskus vieläkin, lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin, tämä virsi nostaa esiin tunnemuiston, jolle ei oikeastaan edes ole sanoja.
Virteen on nykykokoelmassa saatu alkuperäisen sävellyksen rinnalle kansantoisinto niekkuineen. Tunnesyistä en oikein ole osannut sitä vielä ottaa käyttöön, toisinnon kauneudesta huolimatta. Jollain tavalla pidän alkuperäisen sävelmän suoruudesta ja kirkkaudesta, joka aivan kuin alleviivaa virren viestiä.
Tekstissä on jälleen jumalasuhteen vertauksena lapsen onnistunut kiintymyssuhde vanhempaansa. Tekstissä rukoillaan paluuta tilaan, jossa voi murheen kohdatessa vain heittäytyä lohduttavaan syliin.
Virsi puhuu oikeastaan tilanteesta, jossa ollaan surun ja ahdistuksen keskellä ja kysytään, milloin se kenties loppuu. Ikävöidään armoa, toivotaan edes vilausta valoa keskellä synkkyyttä.
Minulle tärkeimmäksi on noussut kolmas säkeistö, jossa pyydetään opettamaan nöyryyttä sen edessä, mitä ei voi muuttaa. Rivien välistä luen viestin, jonka mukaan kaikki on lahjaa ja armoa, myös elämän synkät sävyt. Ja jos taitamattomasti toivon, älä annakaan nousee suoraan Isä meidän –rukouksesta: tapahtukoon Sinun tahtosi. Sinun tahtosi, ei minun.
39 Katseesi pyhän alla
Väitän, että nähdyksi tuleminen on yksi keskeisimpiä tarpeitamme. Suurin osa meistä kaipaa toisten katsetta ja huomiota, yhteyttä toisiin. Kovin usein perimmäinen kysymys on: kelpaanko minä? Katseen kohteena oleminen ei ole helppoa, ellei voi olla varma siitä, että katse on hyväksyvä. Ihmisten kesken tällaista varmuutta ei aina ole.
Pyhän katseen alla ihminen on paljas, vailla mahdollisuutta peittää puutteitaan, eikä sitä voi paeta. Virsi sanoittaa kauniisti tuon katseen aiheuttamat tunteet, mutta ennen kaikkea sen, että tuo katse on rakastava ja hyväksyvä. Tällaisena kuin olemme, puutteinemme kaikkinemme, me kelpaamme ja riitämme.
Katariina Airas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti