Nyt liikutaan mielestäni osastossa, joka erityisesti tekstin tekijälle kaikkein vaikein maasto. Juhani Rekola onkin sanonut, että Dantea myöten runoilijat ovat onnistuneet kielen rikkaudessa paljon paremmin helvetin kuin taivaan ja paratiisin kuvissa. Siionin virret lähestyvät tuonpuoleisuuden salaisuutta hyvin vahvasti perinteisin raamatullisin kuvin, jotka eivät kovin helposti aukea uskonnollista kieltä tuntemattomalle. Ehkä vahvemmin taivaskuvat puhuttelevat liittyessään ns. apofaattisen teologian perintöön ja kertoessaan, mitä taivaasta puuttuu. "Ikävä tyystin kaikkoaa... vaivan alla alkanut virsi vaihtuu ilon ääniin... väsymys ei paina... murheet häipyvät... aaltojen uhka väistyy." Vahvimmin itseäni näissä virissä koskettaa viimeiselle portille asti ulottuva hengellinen arkirealismi. Kovaa on, taistella täytyy viimeiseen hengenpihinään asti, kiusaajan nuolet repivät verisiä haavoja sieluparkaan. Mieli uhkaa kovettua ja paatua, väsymyskin piirittää.
Apuuva!
Näissä parkaisuissa Siionin virret asettuvat omimpaan oloonsa. Eihän meistä muuhun ole kuin kerjäläisiksi ja avuksihuutajiksi. Monet virsien kuvat saavatkin syvyytensä vastakohtien jännitteestä. Elämän mustuvalle kankaalle taivas kutoo heleitä värejä, Kristus juottaa janoavat, vuorelta tähyillään luvattua maata. Uskon, että erityisesti menneiden sukupolvien korven isät ja äidit veisasivat kodin sieluunsa juuri näissä virsissä.
Toki kyselen: miten uudet sukupolvet osaavat sijoittaa oman kaaoksensa näihin säkeisiin?
Itse olen aina ollut kovin kärkäs tekemään tuttujen tekstien väliin hyppyjä ajassa velloviin kysymyksiin. Elämän ja kuoleman suurten perusteemojen äärellä viipyvät tekstit voivat kuitenkin ilman "hyppyjäkin"osua suoraan sydämeen.
SV 244 Herra, Herra, älä heitä
"Soi virteni kiitosta Herran" on jo kauan ollut Siionin virsien kestosuosikki. Virren tekijä pohjalaissyntyinen pappi - Mikko Katila - vyöryttää raamatullisten kuvien koko kirjon virteen "Herra, Herra, älä heitä." Kuusi säkeistöä tiivistää kahdeksan aikaisemman säkeistön sanoman. Toki tiivistäminen ei aina ole helppoa asia, esimerkiksi hyvinkin modernilta tuntuva pohdinta yksinäisen vaeltajan seisomisesta elämänsä teiden risteyksessä on jäänyt pois.
Erittäin puhutteleva ja monikerroksinen ilmaisu pyytää pitämään Herran eteenpäin vievien merkkien tuntumassa. Komea kuva, tilaa antava, hiukan salaperäinenkin. Ja hyvin körttiläinen.
SV 245 Kiitos olkoon Jumalalle
Rakastetun runoilijan Elsa Cristina Holmestenin virsi "Kiitos olkoon Jumalalle" kantaa mukanaan hellyttävää historiaa. Vaasassa pienessä runovihossa 1777 ilmestyneeseen tekstiin on kirjoittanut esipuheen aviopuoliso Joh.Wacklin. Vihkonen sisältää kertomuksen rakkaan puolison, kunniasukuisen ja Jumalaa rakastavan Elsa Christina Holmstenin totisesta kääntymisestä, elävästä uskosta, kristillisestä elämästä ja sangen autuaallisesta lopusta. Elsa kuului nuoriin kapinallisiin, hän joutui jopa istumaan vankilassa rangaistuksena toimistaan. Mutta - toisin kuin tänään - kirkkoa hän ei jättänyt, vaan kapina kanavoitui kirkkoa ja kristillisyyttä uudistavaksi voimaksi.
Itselleni satamakaupungin tytön suuren suosion saanut virsi tuo uhkaavista aalloista huolimatta tuttuja ja rakkaita kuvia. Lapsuuden merenrantakesät kehystävät omaa veisuuta ja uhkaavat aallotkin pärskivät sielun silmiä kostuttamaan. Terapiassa puhutaan valtameritunteesta jonka juuri ulottavat lonkeroitaan aina kohdun alkumerelle asti.
Pohjoissavolainen sävelmätoisinto kuljettaa virttä haikeasti mutta turvallisesti aaltojen kuohuissa. Muistan elävästi oudon, kaihertavan ikävän kun suvi-illan aurinko hyvästeli kaukaisuudessa salaperäiset saaret.
Tytti Issakaisen ja Jaakko Löytyn pienet korjaukset ovat mielestäni pehmentäneet kauniisti virteen huomaamatta hiipivää raskautta. Pidin erityisesti neljännestä säkeistöstä "Auta pakoon Babelista, kauneimmista unelmista totta tee, että kotimaassa kerran kerran, luona Herran ikävöivä veisailee."
SV 246 Autuus ja riemu on kaikilla meillä
Lahjakkaan kansanmiehen, seurapuhujan ja virsisrunoilijan Gustav Stenmannin virsi yhdistää taivaskuvat ja matkan vaivoissa vielä vaeltavan Jumalan kansan arjen tasitelut. Ensimmäisen säkeistön hiukan pysähtynyttä kuvastoa on Leena Ravantti uudistanut hienovaraisen tyylikkäästi. Hiukan kömpelö ja pysähtynyt kuva "siellä ei katselemasta laata kasvoista kasvoihin Jumalaa" on korvattu elävämmällä ilmaisulla "Kristuksen kasvoista rakkaus loistaa, armoa täynnä on toivomme maa." Alkuperäisestä käännöksestä löytyy yhdistelemällä hyvät perusteet uudelle kuvalle.
Erityisesti kolmannessa säkeistössä on yhdistetty uskomaton määrä hienoa teologiaa !
Kolmannesta säkeistöstä neljänteen kulkee myös puhutteleva "hengellisen huolen" rukous. Uskossaan heikkoja ja omille teilleen kiirehtineitä halutaan muistaa. Ylhäältäpäin hyökkäävää jumaluusoppia kuitenkin kavahdetaan, sillä omat kiusat vievät pyytämään myös itselle apua syntisten Vapahtajalta.
SV 247 Ahdingoista ajan
Tässä virressä pistää minulle ensimmäisenä silmiin sävelmä. Etelä-pohjalainen toisinto maistuu pikemminkin savolaiselta mäkiseltä maastolta. Kansanveisuussa kouliintunut sävelmä kantaa teologiaa: nyt askelletaan sitkeästi, vaeltavan Jumalan kansan yhteistä rytmiä hakien, pysähdytään, kootaan voimia, jatketaan veisuuta, toiston voima nostaa askeleita.
Miten lienee tilanne pörssikurssien, ilmastoahdistuksen, ruudusta olohuoneeseen seilaavien pakolaisveneiden ja ihon alle työntyvien minäprojektien maailmassa? Onko halua käydä ajan ahdingoista rakkaan Vapahtajan luokse? Tunnustammeko olevamme epäuskoon eksyneitä, nälkään nääntyneitä ja kuormien alla?
Ajassamme yksilö tarpeineen ja toiveineen entistä useammin on oikean elämän paras suuntaviitta. Raskaasti ylhäältäpäin totuuksia paiskovien auktoriteettien valtaa on varmasti ollut herännäisyydeasäkin raikasta tuulettaa. Mutta Siionin virret muistuttavat silti yksilöä paisuttelevan subjektivismin vaaroista. Kyllä "vanha aatamikin" haluaa toteuttaa itseään.
Toisen säkeistön "vanhat juonet ja vanhat eljet" (hiukan hankala sana) muistuttavat voimista, jotka ovat läsnä ihmisen kauneimmissakin pyrkimyksissä.
SV 248 Kuin matkamies nyt vaellan
Tässäkin virressä on matkanteon poljento. A.G. Wallenius kirjoititti 1830 "Yksi kaunis hengellinen weisu. Kaikille christi weljille ja sisarille ylöskehoituxexi."
Virsi yhdistää tähän virteen entisestä kirjasta virren 257 " Päähämme kruunun kultaisen". Virren ilmaukset ovat vahvasti raamatullisten kuvien pohjalta rakennettuja.
Varsinainen vyöry odottaa veisaajaa: elämän vesi, paratiisin puu, marttyyrikuoro, kultainen kruunu, Punainen meri ja Kaanaan maa.
Mitä mieltä olette? Suojaako hiukan etäännyttävä "kaanaan kieli" parhaiten uskon ja tuonpuoleisuuden salaisuutta? Itseä olisi taas koukuttanut tehdä säkeistöjen sisään muutama uuden kuvan hyppy.
Lienee kaikkein virsien uudistajien kipu pohtia muutoksia, jotka vievät tekstiä osittain uusiin maisemiin.
SV 249 Terve, pyhäin suku
Voiko virressä olla huumoria?
Tässä tekstissä liikutaan huumorin lähimaastossa.Valoisa aloitus liittää arjen matkalla vielä taistelevat perille päässeiden juhlajoukkoon. Terve pyhät, juhlapukuiset, täältä tullaan.Vaikeaa on välillä, mutta ihan pakkoa sanoa, että hauskaakin on. No muutamat kyllä hermostuvat ja suuttuvat kun ei mene niinkuin Strömsössä. Mutta hyvänen aika, mitä meiltä täällä oikeastaan puuttuu. Ja iloksihan murhe muuttuu Jumalan luona!
Ei siis muuta kuin pökköä pesään, näillä mennään! Ei kannata hermostua, vaikka Putinit, Trumpit ja kumppanit syöttävät pajunköyttä.Ihmisiin ei kannata muutenkaa liikaa toivoansa perustaa. Kyllä se on kuule suuremmas käres! Luotetaan me vaan Jumalaan.
Antaa haihtuvaisten haihtua, suuretkin herrat ja narrit rupsahtavat, niinkuin mekin.
Niin.
Mutta se toivo. Koetetaan vaan roikkua Jeesuksen tuntumassa, jos väsyttää Herra hoitaa loput.
Että eikun menoks!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti