SV 250 Isä, kilvoitustielläni ohjaa
Siionin virsien seurakäyttöä on varmasti helpottanut ylipitkien virsien pilkkominen osiin sekä Malmivaaran että Haavion käsissä. Alkuperäisen yhteyden katkettua on ollut haasteena virren "juonen" säilyttäminen. Virsi 250 on yksi esimerkki jakamisesta.Kumppani löytyy virrestä 53, jossa valvomisen teema elää rikkaasti ja haastavasti rakennettuna. Halullisten sielujen hengellisissä lauluissa valvotaan 16 säkeistön verran.
Tässä virressä itseäni koskettaa erityisesti toinen säkeistö. Elämme kulttuurissa, jossa kuolemaa sekä romantisoidaan että työnnetään kiusaantuneena sielun peräkamariin pois häiritsemästä. Mutta sekä arjen elämässä että lähdön tilinteossa ei tarvitse kovin paljon siivosiistin vanhan aatamin ovea koputella kun jo löytyy sotkuja, suttuja, laiminlyöntejä, raastavaa keskeneräisyyttä. Sotaa on käytävä loppuun asti. Taisi Eleniuksen Jaakko jossakin yhteydessä sanoa, että elämän jotenkuten kunniallinen loppuun saattaminen on lähes ylivoimainen tehtävä kaikille meistä.
Kun veisaan viimeiseen taisteluun vaativista turmiovalloista tunnistan ihmisen osan.
Näin voi käydä, syvälle mennään. Tutut ja turvalliset lohdun eväät on syöty.
Yhtä sentään pyydän: Ole kanssani kun minut vihdoin viet kuoleman kamppailuun.
SV 251 Oi Herra, jos mä matkamies maan
Woi Wilhelmi minkä teit! On aivan uskomatonta, että läheisten kuolemien pieksemä mies kykenee tarttumaan kynään ja kirjoittamaan satojen tuhansien suomalaisten sieluun toivosta tavalla, jota ei voi ylittää.
Kirjoitin aikanaan tästä ihmeellisestä virrestä Herättäjä-Yhdistyksen vuosikirjassa: "Virren voimana on yksikertaisuus, selkeys, raamatulliset, mutta samalla arjen kieleen liittyvät väljät kuvat, jotka antava tilaa omalle kokemukselle - mahdollisuudelle "veisata virsi loppuun" ...aikakausia läpäisevän tarinan sydänääniä Malmivaara tavoittaa puhuessaan kaipauksesta, kyynelistä, hylkäämisestä, särkymisestä ja hauraasta toivosta. ...Wilhelmin tilanteessa virren jokaiselle sanalle asetteli punnuksia tietoisuus virren syntytilanteesta. Elämän polvilleen lyömän pappiparan ankara osa laittoi aikanaan veisaavan kansan kollektiiviseen muistiin peruskohtalon, jonka kehyksiin on sittemmin veisattu niin monta murheellista tarinaa. Muuten virren suosion matkareittejä näyttää säätelevän aivan oma logiikkansa. Kerran vahvassa elämäntilanteessa veisattu virsi alkaa kumulatiivisesti kutoa ympärilleen muistoja. Virsi "karkaa" tekijöittensä käsistä ja aloittaa arvoituksellisen matkansa historiassa ...virren taloon kutsutaan asumaan rippijuhlia, häitä, jouluja, juhannuksia, kylävierailuja, viimeisiä iltahuutoja.
Malmivaaran tekstin loisto liittyy mielestäni virressä tärkeään "väljän kuvan" tekniikkaan, joka antaa mahdollisuuden sijoittaa hyvin erilaisia elämäntilanteita virren rukoukseen. Pohdin vuosikirjassa mm. hylkäämisen teeman monikerroksisuutta. "Ehkäpä nuoruutensa identiteettikivuissa niin monta kertaa kompastunut nuori veisaa hylkäämisestä aivan toisella tavalla kuin työnsä tai elämänkriisiensä repimä keski-ikäinen, puhumattakaan tehokkuusyhteiskunnan rattaissa syrjää unohdetusta vanhuksesta.
Vielä tekee mieli kommentoida neljättä säkeistöä, jota mielestäni voisi luonnehtia eräänlaiseksi toivon maailmanennätysminimiksi. Jaakobin painista ammentava väljä kuva toimii taas. "Toivon ja epätoivon hiuksenhienolla rajalla vaeltava moderni ihminen saattaa jo sijoitella näihin maisemiin sulavia napajäätiköitä, terrorismin raakalaismaisia iskuja, uutisten lohduttomia lapsen silmiä ja ylipäätänsä ajassa vellovan nihilismin kosiskelua. Sijoittelu voi tapahtua siitä huolimatta, että alkuperäisessä yhteydessä on kysymys yhden yksilön taistelusta kuoleman ja katovaisuuden portilla."
Näin ihmeellisesti voi virsi toimia.Kun Aholansaaren rippikoulunuoret kajauttavat virren konfirmaatiossaan kuulen siinä sukupolvien tervehtivän toisiaan toivolla, jota ei mikään maailman mahti voi kukistaa.
SV 252 En ymmärrä
"Satakieli on laulamasta lakattuaan,pieni harmaa lintu vain." Tämä runo tuli ensimmäisenä mieleen kun huomasin tekstin uudistajaksi C.G von Essenin.
Ylihärmän kappalaisesta yliopiston professoriksi edennyt Essen tunnetaan keskeisenä Malmbergin maineen mustaajana. Professori Heikki Ylikankaan mukaan Essenin toimintaa selittää paremmin kateus kuin faktat. Itselleni tapaus nostaa esille pohdinnan tekstien ja niiden tekijäin suhteesta. Ainakin Wilhelmi Malmivaaran virsille antoi syvyyttä ja painoarvoa hänen toimintansa julistajana ja herätysliikejohtajana. Myöhemin -- esimerkiksi Haavion aikana -- tämä yhteys ei enää ollut niin keskeinen. Voisiko ajatella, että toimivien tekstien ja sävellysten painoarvo ei riipu siitä millaisia niiden tekijät ovat ihmisinä olleet? No, Essen tässä on kuljettanut melko uskollisesti "Halullisten sielujen hengellisten laulujen" alkuperäisteksiä eikä virsikirjankaan versio kovin radikaaleja loikkauksia tee.
Pysähtyyvä sävelkulku myötäilee virren meditatiivista taivaspohdintaa. En ymmärrä ja ei-teologia on virren parasta antia, salaisuutta suojellaan. Korven isien ja äitien jumaluusoppi muistuttaa, että parhainkin onni täällä on täynnä surua. Ehkäpä helmiportit, hohtokivet ja elämänpuu tuntuvat kovin vierailta kuvilta, mutta kun vertailee esimerkiksi Ruotsin kirkon ja Pohjois- Saksan evankelisluterilaisen kirkon uusien virsikirjojen lähestymistapaa hyvin samantyyppisissä, Raamatusta ammentavissa taivaskuvissa liikutaan.
Miten on? Voiko tällaisissa virsissä liikuakkin vain raamatullisten kuvina viitoittamaa tietä. No, Ruotsin kirkon virsikirjasta löytyy kyllä yksi yritys avata salattua uusin kuvin. Virsitekstien tekijänä tekee mieli kysyä: mitä ajattelette seuraavasta: "Unet pyyhkäisen otsalta pois, kevätaamua kuulostelen. Mihin haihtuivat talvet ja jää? Suvi totta on, lempeys sen. Ja nauramme, leikimme taas, Isä lapsia keinuttelee. Koti ainoa, rakkaus murtumaton, meitä kaikkia kannattelee". ( Ruotsin kirkon virsikirja 311:2)
SV 253 Taivaassa ilo suuri
Löytyn Jaakon pienet korjaukset ovat mainioita, tekisi mieli sanoa nerokkaita. On siellä oikia kotomaa / on siellä Isän maa. Tutun sanan katkomalla tehty uusi näkökulma on näppärä ja toimiva minun mielestäni. Jaakolle olisi varmasti luontunut myös morsiumystiikan intiimin kuvan säilyttäminen uudistuneena. Alkutekstissä Jeesus kantaa sylissä, suutelee ja syleilee rakkaasti morsianta. Lieneekö Jaska tehnyt kokeiluja?
Alkutekstissä synnin lisäksi monet muut murheet vaivaavat, Jaakko tiivistää monimielisesti, hiukan salaperäisestikkin maan murheeksi, joka vaivaa meitä. Edellisen kokoelman jossain määrin raskasta painolastia kantava "maailma" on Jaakon korjauksessa tullut lähemmäksi alkuperäistä tekstiä.
Sävelmän iloinen kepeys kuljettelee kyllä hyvin taivaan laitumia kohti.
SV 254 Viimeisen laulun vielä laulan
Löytyn Jaakko liittyy mielestäni juuri tässä virressä yhteen Siionin virsien tärkeään perintöön. Monet sävelmät ovat kansatoisintoina muokkautuneet ja saanet uusia sävyvä, niin voi mainiosti tapahtua myös sanoituksissa. Itse olen tietoisesti laittanut iltavirteni "Taivas jo tummenee metsien yllä" seurustelemaan virren "Tuon tästä päivästä" kanssa. Myös kanttori Martti Hemminki teki saman ratkaisun sävelmässään alkoi kehitellä tutun iltavirren melodiaa eteenpäin. Saman ratkaisun näyttää Jaakko tehneen virressä viimeisen laulun vielä laulan. Virsi jatkaa hienovireisellä tavalla Malmivaaran virttä eteenpäin ja tuo siihen uusia sävyjä mm. Ukko-Paavonkin käyttämään hätkähdyttävään kuvaan Herralle sairastamisesta.
Sävelmä etenee kuulostellen kohti huutoa ja Vapahtajan käsiin tarttumista ja laskeutuu sitten levolliseen pyyntöön siunauksesta. Hienoa, taattua Jaskaa.
Myös sanoittajana Jaakko on mielestäni kehittänyt melko omaperäisen tavan rakentaa virsitekstiä. Vanhahtavankin tuntuiset raamatulliset kuvat tekevät äkkihyppyjä ajan kipuihin. Malmivaaralainen väljän kuvan tekniikka saavuttaa riemuvoittojaan mm. virressä "Tuuli työntää kulkijaa". Kyky tiivistää suuria teologisia kokonaisuuksia pariin lauseeseen on aivan oma taiteenlajinsa. Sen Jaakko osaa. "Kyllä syntinenkin veisata saa, huutaa avuksensa Vapahtajaa." Siinä pari hyllyllistä köyhien ja elämässä riisuttujen teologiaa!
SV 255 Nyt ylös, sieluni
Tämän virren suuri suosio hautajaissa on itselleni ollut aina hiukan yllätys. Onhan kysymyksessä varsinainen kuvakielen iloittelujuhla, jota ryhdittää veisuu taivaan tuntomerkkinä jokaisessa säkeistössä. Luulen, että huikeana tarinana etenevä sävelmä on ollut keskeinen virttä kantava voima. Edelleen sävelmä tarttuu luihin ja ytimiin.
Itseäni koskettaa eniten Mika Nuorvan muokkaama kolmas säkeistö. Vanhan virren puhutteleva kuva hämäristä silmistä on saanut seurakseen hienosti muokatun kaarisillan maan ja taivaan välillä. "Kun täällä tähyilen silmillä hämärillä, kaukaakin Herraa katsellessa rauhan saa. Äänet jo kiirien autuuden sävelillä, taivaasta saakka toivon tuovat päälle maan. Matkani vaiheet, riemujen aiheet, on lahjaa ihmeellistä joka henkäys."
Itseäni tämä virsi ja television lohduttomat kuvat pakolaisleireiltä ovat inspiroineet eskatologisiin näkyihin, joiden äärellä Karl Marxin uskontonäkemyksen esikuva Ludwig Feuerbach olisi varmasti hykerrellyt. Taas sen näkee uskonto kääntää silmät kansan ooppiumina ajan ongelmista taivaaseen.
Sorretut, vainotut, kärsineet, kidutetut,
nyt juhlavieraaksi on kotiin kutsuttu
Ei enää kipua, ei hätähuutojakaan
auraksi taottu on miekka taistelun
Kukaan ei pelkää, ei näe nälkää,
ei näänny janoisena matkalla.
Oikeus ja rauha riemuitsevat juhlassa.
Mutta.
Vaikka eteenpäin tähyilläänkin taivasta ja isän kodista unelmoidaan, riittää Siionin iankaikkisuusvirsissä potkua myös maan alhoihin ja korpiteille.Täällä taistellaan.
Eikä körttikansakaan katsele maailman menoa ulkopuolelta kuin valmiiksi käsikirjoitettua apokalyptista näytelmää, jota valitut seuraavat katsomon pehmustetuista tuoleista. Oma ja lähimmäisten hätä kutsuu työhön ja toimeen.
Ehkä tämä kutsu olisi vielä paremmin voinut näkyä taivasvirsissäkin. Monessa hienossa uudessa virressä se kyllä näkyy.
Jouko Ikola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti