Siionin virret 16-21

Hiukkanen iloa



SV 16 Jospa Herraa kiittää voisin
SV 17 Jumala, armo anna
SV 18 Immanuel jos valollaan
SV 19 Johda, Jeesus, minua
SV 20 Silmäisi eteen, Jeesus
SV 21 Kun katson, Jeesus, haavojasi

Virret, joiden tekstejä pohdin, ovat osastossa ”Ikävä”.  Elämän, Jumalan ja uskon ihmetteleminen ikävän näkökulmasta on ollut minulle läheistä ja luontevaa. Luopuminen ja irti päästäminen ovat elintärkeitä, mutta samalla mukana kulkee kaipaus. Ikävöin ihmisiä, kohtaamisia, hyviä hetkiä ja yhteyksiä, joita ei enää ole. Elämän ajan kannan mukana myös kaipausta koti salattua Jumalaa, kohti Pyhää. Ikävä sulautuu osaksi elämää ja hengittää oman rikkinäisyyden ja haurauden rinnalla.

Sielun kuiva maisema

Näissä virsissä on kuvattu ihmisen särkyneisyyttä vahvoilla kuvilla. Ihmistä katsotaan syvälle ja todetaan melkeinpä tyynesti, miten synti on rikkonut ja lamaannuttanut elämää. Koen tämän kuvauksen todellisena ja vapauttavana. Virret rohkaisevat pelottomaan itsetutkisteluun, mutta eivät tee ihmistä arvottomaksi. Ihmisen tilaa kuvataan näissä virsissä esimerkiksi seuraavilla tavoilla: Puhutaan synnin taakasta, salatusta synnin pimennosta, vilpistä, vääryydestä, itsepäisyydestä ja häijyydestä. Ihminen on sokea ja taitamaton, hänellä on murhe sielussaan, hän on ahne ja itsekeskeinen. Ihmisen kasvoilla on peite, sydän on kahlittu ja Jumalan hyvät lahjat on tuhlattu harhatiellä. Ihminen ei osaa toimia hyvin, vaikka haluaisi. Ihmisen sielun maisema on  kuiva ja autio.

Kaiken tämän näkeminen omassa itsessä voi olla lamaannuttavaa. Samalla se on inhimillisyyden näkemis-tä. Siinä on jotain tervehdyttävää. Tämä kaikki tulee vastaan minussa, elämässäni ja ihmissuhteissani. Kun näen ja hyväksyn inhimillisyyteni, vapaudun elämään rohkeammin ja iloisemmin. Ymmärrän sen, että herännäistraditiota tuntematon voi pitää virsien näkemystä ihmisestä synkkänä. Olen kuitenkin kokenut, että tähän ei jäädä voivottelemaan, vaan eletään ja toimitaan rohkeasti asettumatta kenenkään ihmisen yläpuolelle. Ihmisen tutkistelu Siionin virsissä kohdistuu juuri omaan itseen.

Siionin virsien radikaali syväluotaus ihmismieleen on osuva ja puhutteleva. Oman minuuden suuruuden harha ja oikeassa olemisen intohimo ajavat ihmistä yksinäisyyteen ja toisten yläpuolelle. Oma paikka ihmisten yhteisössä ja Jumalan edessä löytyy kuulijan ja rinnalle asettujan roolissa. Se voi löytyä juuri epäonnistumisissa ja tappioissa. Omasta kovuudesta, suuruudesta ja paremmin tietämisestä putoaa lempeästi ja tuntuvasti ihmisyyteen, kun veisaa näitä virsiä.

Vapahtaja rientää vastaan

Ihminen hapuilee kohti armoa ja rakkautta. Oman egon harhaiset ja vääristyneetkin pyrkimykset ajavat yhä uudestaan eksyksiin. Kasvoille laskeutuu peite, joka estää näkemästä omaa itseä, toista ihmistä ja Jumalan rakkautta.  Tätä Kristuksen rakkautta kuvataan näissä samoissa virsissä myös vahvoin ja vaihtelevin kuvin. Ihminen voi kyllä kääntää katseensa Vapahtajaan, mutta toimija on Kristus. Hän tulee, hän nostaa peitteen, hänen valossaan uskallan nähdä itseni ja iloita elämästä.
Virsissä kuvataan miten Jumala kohtaa ihmisen: Jumala rientää vastaan ja sulkee murheellisen syliinsä. Hän syöttää elämän leipää, jää kulkemaan rinnalle. Hän on taitamattoman taito ja neuvo. Vapahtaja on ihmisen ystävä ja sydämen aarre. Hän antaa ilon, hän ohjaa kotiin. Hän tuo valon hämärään, suo kasvun ihmeen elämään, saattaa ihmisen uskomaan, pitää luonaan, peittää syntisen armolla ja lahjoittaa toivon säteen.

Peite kasvoillani

Virressä 21 pyydetään: ”Pois kasvoiltani peite nosta”. Siinä rukoillaan, että ihminen näkisi oman kovuutensa vastapainoksi myös rakastavan ja vastaanottavan Vapahtajan. Näin ikävöidään toivoa, iloa ja voimaa elämään. Virren rukoukseen on hyvä liittyä. Se ei sulje ulos, arvota tai määrittele. Se ei tiedä toisen ihmisen puolesta. Veisaaja ei laadi suunnitelmaa oman ja toisten elämän varalle, vaan tahtoo ennemminkin kasvaa ottamaan vastaan Jumalan lahjoittaman elämän, kaiken mikä siihen kuuluu. Kun veisaan virttä voin liittyä rukoukseen avoimin mielin. Rukous on elämän puolella. Koen, että virret antavat tilaa jokaiselle veisaajalle.

Virsissä 16 – 21 rukoillaan apua Jumalalta esimerkiksi seuraavilla tavoilla: Avaa portti, kuule telkien takana kolkuttavaa, päästä häpeästä. Anna armo, herätä, tee valppaaksi, kiellä omat ansiot ja luulot, säilytä usko. Kanna pois murheiden maasta. Riennä köyhän luo, kuoleta paha luonto. Pidä luonasi, anna toivon säde kahlittuun sydämeen. Tuo ristin valo, suo kasvun ihme. Arasti sanotaan: ”Iloa pyydän hiukkasen, jos armossasi annat sen”.

Lapsen kaltaisuus

Virressä 19 on rukous: ”Muovaa lapsen kaltaiseksi, suoraksi ja avoimeksi”. Tämä lause tiivistää näiden kaipauksen virsien viestin. Ollaan juurevasti ja rehellisesti elämän realiteettien äärellä. Suostutaan kantamaan elämän kuormia: ”Kanna minut kuormineni kotiin asti, Jeesukseni”.  Samalla käännytään toivorikkaina Jumalan puoleen, pyydetään iloa, uskallusta ja luottamusta. Siionin virsien realistinen ihmiskuva on pohjana rukoukselle ja ihmisten väliselle yhteydelle. Päällimmäiseksi jää mielestäni uskallus lähteä liikkeelle, uskallus kulkea yhdessä eteenpäin. Näiden virsien rukouksessa ollaan luovan jännitteen ja ristiriidan äärellä. Toisaalta jäädään Vapahtajan eteen surun ja synnin ahdistamana. Turvataan oikeuteen viipyä ja levähtää, kun voimat ovat poissa. Toisaalta luotetaan siihen, että Vapahtaja tulee vastaan, nostaa, kannattelee, avaa uuden suunnan. Kun käännetään katse itsestä Vapahtajaan, luotetaan siihen, että hän nostaa tukahduttavan peitteen ja antaa ilon. Näin avautuu yhteys lähimmäisiin ja ympäröivään maailmaan uudella tavalla.  Jospa uskallankin nähdä toisen ihmisen ja koko maailman avoimesti ja luottavaisesti.

Leena-Marja Renko