Siionin virret 142-147

SV 142 Kevätillan yllä

Tämä uusi Siionin virsi kuvaa pienen kiitollisen hetken luomakunnan kauneuden keskellä ja Luojan edessä. Irja Hiironniemi kuvaa virren sanoilla kauneutta tulvivan kevätillan tunnelmaa ja sen virittämää levollista, kiitollista rukousta.

Toisin kuin vanhoissa Siionin virsissä tässä mennään nyt vahvasti luonto ja hetken kokemus edellä. Luonto on teema, joka ylipäätään jäi vanhan pietismin Kristus-keskeisessä mystiikassa melko pieneen sivurooliin, ja niin se jäi myös aiemmissa Siionin virtten laitoksissa.

Luonto oli siis ennen pienessä sivuroolissa, mutta se pujahti kyllä välillä esiin, myös muutamassa kaikkein lauletuimmassa Siionin virressä. Se sai paljon tilaa esimerkiksi iltavirressä Maat, metsät hiljenneinä ja helatorstain virressä Maa katso, Herran käsi on. Varmaan nämä virret ovat olleetkin niin usein toivottuja ja laulettuja siksi, että luonnon kauneutta tekee mieli ihailla, ihmetellä ja ylistää, ja valinnan mahdollisuuksia oli ennen suhteellisen vähän. Näitä mahdollisuuksia on nyt pyritty lisäämään. Toivottavasti tämäkin virsi saa siivet alleen ja jää elämään ja puhuttelemaan.

SV 143 Muistan päivää autuasta

Tämä virsi on lähtöisin Halullisten sieluin hengellisistä lauluista 1700-luvun lopusta, ajalta, jolloin meidänkin liikkeessämme piti herätä, eli tulla henkilökohtaiseen uskoon, niin kuin joku ehkä nykyisin sanoisi. Sielu heräsi, kun ihminen huomasi maallisten päämääriensä tyhjänpäiväisyyden, tuli syvään ahdistukseen sielunsa tilasta ja löysi lopulta vapauttavan rakkaussuhteen armollisen Kristuksen kanssa.

Herätys- ja uskoontuloliikkeet tulevat ikääntyessään yleensä vaiheeseen, jossa on pakko huomata, ettei kaikkien hengellinen polku sisällä samanlaista voimakasta murrosvaihetta. Tämä tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa, kun usko alkaa olla monelle perheeltä perittyä, ei ihan itse ryminällä löydettyä. Näin on käynyt myös körttiläisyydessä. Ja se on hyvä. Tietynlaisten kokemusten vaatimisesta ja edellyttämisestä on vaarallisen pieni askel toisen uskon arvioimiseen ja arvostelemiseen. On paljon parempi luottaa siihen, että Jumala voi puhutella monella tapaa ja johdattaa luokseen monenlaisia polkuja pitkin.

Laulan itsekin tätä virttä ihmisenä, jolla ei ole mitään yhtä erityisen merkittävää uskoontulokokemusta, tiettyä päivää, jolloin ”olisin ottanut Jeesuksen vastaan henkilökohtaisena Vapahtajanani”.  Jumala ja Jeesus ovat olleet elämässäni lapsuudesta asti. Ensimmäinen säkeistö ei siksi minulle oikein aukene, en muista mitään ”kauheata tilaa”, josta Jeesus olisi nostanut omakseen ja olalleen.

Myöhemmät säkeistöt puhuttelevat minua sen sijaan vahvasti. ”Hänessä on iloa, ihmeellistä lepoa.” Ja niin edelleen, virren loppuun asti.

Mistä kohtaa sinä löydät itsesi? Alun selvästä uskoontuloasetelmasta vai loppupuolen seesteisyydestä? Vai molemmista?

SV 144 Ylistä Herraa, sieluni

Tämä virsi on tullut Suomeen Vanhan virsikirjan myötä 1701, vaikka se onkin kirjoitettu jo 1500-luvulla. Vanhassa virsikirjassa oli paljon suoraan psalmien pohjalta kirjoitettuja virsiä. Tämä on yksi niistä: sen takana on psalmi 103. Säkeistöt ovat pitkiä ja sävelmä on vaikea – ainakin nykyihmiselle se on vieraan oloinen. Silti sanoma on Vanhan testamentin Jumala-kuvan väkevää ydintä.

Psalmia 103 käytetään kirkossa usein synnintunnustuksessa. ”Niin kuin taivas on korkea maan yllä, niin on Herran armo suuri… niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme. ”

Vähän eri jakeita poimien samaa psalmia luetaan myös hautajaisissa. Se alkaa Jumalan ylistyksellä, kiitoksella elämästä. ”Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt”. Jumalan armollisuuden ja anteeksiantavaisuuden ylistyksen jälkeen kuvaan nousee ihmisen katoavaisuus: ” Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon, kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan, se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.” Virsi seuraa samaa kaarta: kiitos – Jumalan armo – ihmisen katoavaisuus – Jumalan ikuisuus.

Sinikka Järvisellä väkevä tulkinta 1701 versiosta levyllä Weisuun riemu ja rajuus, joka äänitettiin 1990-luvulla Paavon pirtissä. Liekö sekin vaikuttanut siihen, että tämä virsi otettiin uudistettuun Siioniin?

SV 145 Kiitos ja kunnia

Uuteen Siioniin on otettu runsaasti naisten kirjoittamia virsiä, mistä kiitos ja ylistys. Tämä virsi on niitä todella harvoja vanhoja Siionin virsiä, Sions sånger -kokoelman virsiä, joiden kirjoittaja on nainen. Tekijä on Catharina Christiernin.

Virsi keinuu eteenpäin minulle rakkaalla Nyt meitä kutsutaan -sävelmällä. Sanat ovat vakavat mutta onnelliset. Jumala on vahva turva. Sovintoveren ääni tuo rauhan elämääni. Armosi virvoittaa sydäntä kaipaavaa. Ken jalkoihisi vaipuu, sen tyyntyy tuska, kaipuu. Sairaiden hoidat haavat, nälkäiset leivän saavat.

Miksihän en ole aiemmin kiinnittänyt tähän enemmän huomiota? Hieno virsi.

SV 146 Nyt kiitos Karitsalle

Tähän virteen liittyy minulla rakkaita muistoja yhteisten viikonloppujen ja muiden kokoontumisten lopuista.  Jostain syystä se tuo mieleeni esimerkiksi kirkkaan talvipäivän Aholansaaressa. Paavon pirtti on suhteellisen lämmin, ja sen ikkunoiden takana loistaa hangen valo. Opiskelijat veisaavat kirkkain äänin ”Kiitos, Karitsa kuollut”. Olo on seesteinen, viikonloppu on ollut hyvä. Kai tuo hetki on jäänyt mieleeni joltain Körttiopiskelijoiden talvireissulta Saareen.

Virren uudistetut sanat tavoittavat tunnelman yleisesti ottaen yhtä hyvin kuin vanhatkin. En tiedä, ovatko ne varsinaisesti paremmat, mutta eivätpä ole huonommatkaan. Yhtä ainoaa kohtaa vain ihmettelen. Ennen laulettiin ”Kun loppuu taipaleemme, voitosta iloitaan.” Nyt lauletaan ”Kun loppuu taipaleemme, ilomme täyttää maan”. Miksi? Kysymyshän on kuolemasta ja iankaikkisesta elämästä. Juuri meidän ilomme ei taipaleemme loputtua tätä maata varmasti enää täytä, vaikka toivottavasti tulevien sukupolvien ilo sen täyttääkin. Itse, toivottavasti, iloitsemme silloin voitosta ihan uudessa maassa, taivaan kodissa.

SV 147 Nyt päättyy seurahetkemme

Tähän virteen en ole jostain syystä aiemmin kiinnittänyt paljon huomiota. Vahva, valoisa ja kiitollinen virsi yhteisen kokoontumisen päätteeksi se kuitenkin on.  Pitäisi varmaan päästä veisaamaan tämä jonkin tärkeän tilanteen päätteeksi, niin se tulisi henkilökohtaisestikin rakkaaksi.

Anni Pesonen