Siionin virret 166-171

SV 166 Pyhään nimeen Herran

Hyväosaisen virsi

Hyvä veisaajaystävä, älä pahastu, vaikka heti alkuun nimeän tämän hyväosaisen virreksi. Meillä Suomessa sanalla ”hyväosainen” on helposti moitteensävyinen kaiku, ikään kuin hyväosainen olisi aina itseriittoinen ihminen, joka uskoo ansainneensa kaiken hyvän omalla erinomaisuudellaan ja pitää sitten omastaan kiinni.

Hyväosainen ei tässä virressä ole sellainen, vaan paljolla siunattu Jumalan lapsi, jonka on mahdollista jakaa omastaan. Ja jakamiseen häntä kutsutaan.

Ensin hän on saanut parasta, mitä lapselle voi lahjoittaa: kasteen. Sen lisäksi hän on saanut kristillisen kasvatuksen, jonka turvin hän on varttunut kristikansan jäseneksi. Virren kirjoittaja pitää selvänä, että jokaiselle kastetulle kuuluvat taivaan valtakunnan kahdenlaiset työt: evankeliumin vieminen niille, jotka eivät sitä vielä tunne, ja aineellista puutetta kärsivien lähimmäisten auttaminen.

Tässä virressä vähäosaisiksi tulkittavat ihmiset ovat kaukana, merten tuolla puolen. Vaikka Suomea voi pitää varakkaana hyvinvointivaltiona, jako merentakaisiin ”vähäisiin veljiin” on hiukan kaavamainen ja vanhahtava. Vähäosaisuutta on monenlaista, ja monet puutetta kärsivät ovat lähellämme. Voimme itsekin olla puutteenalaisia. Köyhyys ja nälkä ovat todellisuutta Suomessakin.

Myös lähetyskäskyn noudattaminen viittaa muihin kansoihin kuin omaamme. Virsi velvoittaa meitä kristittyjä viemään ilosanomaa kaikille kansoille, mutta Suomessa ja Euroopassa kristillisestä uskosta irtautuneita on niin paljon, että lähetyskenttä on myös keskellämme. Toisaalta taas Afrikassa ja Aasiassa kristinusko leviää voimakkaasti ja lähetystyön suunta alkaa olla ehkä piankin niistä Eurooppaan.

Virressä on myös lopun aikojen odotusta. Kolmannessa säkeistössä on viittaus Herran päivän lähenemiseen ja työhön, jossa kristityn tulee ahkeroida ennen yön saapumista. Nyt vielä ovi on auki, nyt on aika julistaa ilosanomaa.

Minusta tämä on vanhahtavuudestaan huolimatta innostava virsi, jonka sanomana on kaste- ja lähetyskäsky. Ne ovat edelleen voimassa meidän sukupolveamme varten. Elävä seurakunta on aina lähetystyötä tekevä seurakunta. Tätä veisatessa on hyvä tutkia, toteutuuko lähetystehtävä elämässäni. Tässä on hyvä muistaa, että kyllä se toteutuu kirkon jokaisella jäsenellä yhden väylän kautta: sinun kirkollisverollasi kirkko tukee lähetystyötä lähetysjärjestöjen ja nimikkolähettien kautta.

Tämä virsi ei kasteen mainitsemisesta huolimatta sovi erityisen hyvin kastejuhlaan, mutta lähetysteemaisiin seuroihin se sopii oikein hyvin. Tämän virren voimakas lähetyskehotus on paikallaan, mutta mahtaako tämän päivän körttiväki kokea sen liiankin patistavaksi? Meille on luontevaa tukea Herättäjän lähetystyötä, mutta evankeliumin viemiseen kanssaihmisille Suomessa on suhtauduttu liikkeen piirissä jo pitkään varovaisesti, jottei vain tultaisi tuputtaneeksi tai ahdistaneeksi heitä. Tässä tehtävässä onkin syytä etsiä viisaita tapoja, jotta emme ahdistaisi, mutta emme myöskään salaisi sitä, kenen nimeen uskomme nojaa.


SV 167 Kasteessa lapsi Jumalan

Se kantajansa kantaa

Tässä on virsi, jonka voisin ottaa elämäni tunnuslauluksi. Siinä on heti mahtava alku: ”Kasteessa lapsi Jumalan saa ristin kantaaksensa.”

Virren ensimmäinen säkeistö liittyy tapaan, jolla joskus muistutan ihmisiä heidän kasteensa merkityksestä. Ihminenhän ei tiedä eikä muista sanoja, jotka on hänelle kasteen hetkellä lausuttu.

Otan kuvitteellisesti pienen vauvan syliini. Kerron, että pappi tekee ristinmerkin hänen yllään ja lausuu sanat: ”Ota rintaasi ja otsaasi pyhä ristinmerkki todistukseksi siitä, että Vapahtaja Jeesus Kristus on lunastanut sinut ja kutsunut opetuslapsekseen.”

Kerron myös, että kastetta ei voi peruuttaa eikä tehdä tekemättömäksi. Kun meidät on merkitty ristillä Jeesuksen omiksi, liitto on Jumalan puolelta aina voimassa. Me voimme unohtaa sen, vähätellä sitä tai elää kuin häntä ei olisikaan, mutta Jumalan rakkaus ei meidän yltämme väisty.

Monille on ollut koskettava muistutus, kun olen kertonut kasteen sanoista ja ikuisesti kestävästä rististä heidän elämässään. Sehän on aarre, jonka arvon helposti unohtaa.

Virressä on vahvoja ilmaisuja, kuten tämä: ”Vapahtajan kuoleman merkiksi otsallensa”. Toden totta. Risti on Jeesuksen kuoleman merkki, mutta tyhjä risti on myös hänen elämänsä merkki. Kasteessa meidät liitetään hänen elämäänsä, kuolemaansa ja ylösnousemukseensa.

Tämäkin on vavahduttava lause: ”…se kantajansa kantaa”. Me kannamme ristiä monin tavoin, joko sydämessämme tai konkreettisena koruna kaulassa tai tatuointina iholla. Jeesuksen merkkinä se kantaa meitä. Ristiksi sanotaan myös sitä elämänosaa, jossa kannamme vastuuta ja koettelemuksia. Nekin ovat ristinämme. Mutta Jeesuksen seurassa kulkien ne ovat keveämmät. Hän kannattelee.

Virsi kertoo myös siitä, miten oma kärsimyksemme auttaa meitä samastumaan toisten osaan, ja olemaan heille tukena ja puuttumaan vääryyksiin. Pidän tuosta ilmauksesta, jolla meitä kastettuja kutsutaan: ”ristin kansa”.

Viimeinen säkeistö vielä vahvistaa edellä sanotun: silloinkin kun kuljemme epäillen ja pimeässä, kaste on aina voimassa ja ristin merkki otsalla.

Tämän vahvempaa teologiaa kastevirsi tuskin voi kantaa. Vahva suositus!


SV 168 Minut on kastettu

Harhapolkuja ja eksymisen vaaroja

Tämän kastevirren punaisena lankana ovat ne vaarat, joita kastettu kristitty kohtaa: harha-askeleet, väärät paimenet, laumasta vieroittuminen, kaidalta tieltä poikkeaminen, kasteen liiton rikkominen.

Tämä on virsissä aika harvinaista, mutta paikallaan. Nykyään helposti varotaan puhumasta vääristä paimenista, jotta meidän ei luultaisi tarkoittavan sillä muiden uskontojen ihmisiä ja heidän katsomuksiaan. Tosiasiassa muut uskonnot sydämen valintoina ovat kristitylle vääriä evankeliumeita, sillä niiden tiet perustuvat suorittamiseen ja ansioihin. Vain kristinuskossa on täydellinen armo ja anteeksiantamus.

Mutta harhatiet ja väärät paimenet ovat usein paljon arkisempia kuin muita uskontoja. Meitä sitovat väärät pyrkimykset, kunnian hakeminen, rahan tai ihmissuhteiden haaliminen, erilaiset riippuvuudet. Maallinen menestys ja varallisuuden kerryttäminen eivät sellaisinaan ole vääriä teitä, mutta jos panemme perimmäisen toivomme niiden antamaan näennäiseen turvaan, olemme hakoteillä. Siksi on hyvä aina muistuttaa, kenen laumaan me kuulumme tai kehen meidän on parasta nojautua.


SV 169 Jumala maan ja taivaan loi

Luomisen säveliä ja uskon koetusta

Tätä virttä veisatessa mieleen nousee lapsuuden pyhäkoulun tuntu. Lähes 200-vuotias virsi avaa Raamatun sen alkulehdiltä, luomisesta, ja kertoo Jumalan suojelevasta suhteesta ihmisiin. Se kertoo lapsen avuttomuudesta ja turvallisen saattajan tarpeesta. Tässä ollaan Jeesuksen hoidossa, kotimatkalla.

Neljäs säkeistö kertoo myös uskon koetuksesta, uskon raukeamisesta. Uskon koetus ei ole murhenäytelmä, kun sovinto perustuu kasteessa solmittuun Jumalan armoliittoon. Kiitos liitosta lauletaan viimeisessä säkeistössä kolmiyhteisen Jumalan persoonille, Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle.

Tämän virret kieli on vanhahtavaa, vaikka sitä on kolmessa vaiheessa uudistettu. Harvoin enää eksyvät tämän päivän veisaajan arkikieleen sanat autuus, laupeus, Baabelin puutarha tai Herran Siion. Mutta olkoon tällaisiakin virsiä. Kaikkea ei voi eikä tarvitse tyystin päivittää, vaan annetaan virsirunouden eri kerrostumien muistuttaa meitä näiden virsien pitkästä matkasta meidän päiviimme.


SV 170 Jeesus, auta lapsiamme
 
Lastenmurehtimisvirsi

Tämä on tärkeä virsi. Se on täynnä rakkautta, murhetta ja Jumalalta pyytämistä perheen ja suvun nuorten parhaaksi. Se on tykätty ja paljon veisattu virsi, syystäkin. Siinä lapsen saama Jumalan hoito nähdään parhaana apuna vanhemmalle.

Tämän virren sävel on helppo laulaa reippaanlaisella tempolla, mikä on hyvää vaihtelua monien raskaspoljentoisempien virsien väliin. Siksi on mukava veisata myös silloin, kun seurahetkessä on mukana nuorempaa väkeä.

Mitä murheita vanhemmalla tässä on?

Ensinnä: kodin muisto. Onko lapsella kodistaan päällimmäisenä hyvät muistot? Onko hyvää ja kantavaa ollut enemmän kuin ristiriitaa ja pettymyksiä?

Toiseksi: pahan kohtaaminen. Kun elämä väistämättä tuo eteen kiusauksia, vahingollisia asioita ja koettelemuksia, voisithan Jumala kulkea heidän edellään ja ohjata turvaan?

Kolmanneksi: yhteys ”pyhiin” eli seurakuntaan, muihin kristittyihin, jossa he saavat syntisinä kohdata armon ja kasvaa rakastamaan Jumalaa.

Neljänneksi: nuoren synkät hetket – että Jumala itse olisi armossaan hänen lähellään juuri silloin.

Viidenneksi: nuoren synnit. Tässä kuuluu virsirunoilijan tuska ja kiihkeä pyyntö, joka muuttuu vanhemman omaksi synnintunnustukseksi. Hän on itse vilpillinen, ja siksi syypää nuoren synteihin. Hän pyytää Herralta, että saisi siksi itse kantaa synnin seuraukset nuoren sijasta. Hän on valmis luopumaan omasta ikuisesta elämästään, jotta nuoren nimi pysyisi elämän kirjassa.

Tämä on harvinaista. En muista yhtään muuta virttä, jossa asetelma olisi kerrottu tällä tavoin. Tässä virressä on vahva Jumalan ja ihmisen välinen lunastussymboliikka: anna minun kärsiä tuon minulle rakkaan lapsen sijasta.


SV 171 Oi Jeesus, ota syliisi

Sylivirsi pikku kruunupäille

Onko parempaa kuvaa Jumalan rakastavasta huolenpidosta kuin syli? Tämä kaunis, tuttu virsi käyttää tätä lämmintä kielikuvaa, josta jokaisella on omat kokemuksensa. Toisille on lapsen syliä riittänyt, toisia on sysitty sylistä pois. Moni muistaa hetken, kun on kasvanut sylistä pois tai on annettu ymmärtää, että sylittelyn aika on ohi. Sylistä pois sysäämisen muisto voi olla kova.

Tämä virsi kertoo Jumalan radikaalista rakkaudesta, jossa kukaan ei ole häneen syliinsä tullakseen liian vanha. Me kaipaamme siunausta, päällemme laskettua kättä. Tätä virttä veisatessa me noudatamme Jeesuksen neuvoa: tulkaa lasten kaltaisiksi. Virren sanat ovat rukousta, jossa veisaaja itse kuuluu ”meihin pieniin”. Hän ei siis pyydä turvaa vain lapsille, vaan kuuluu itse heihin.

Tämä virsi sopii hyvin seurahetkeen, jossa on lapsia. Se kertoo taivaasta lasten rakastamilla käsitteillä. Se kertoo enkelten suojasta, joka kuuluu kaiken ikäisille. Se kertoo kirkkaasta kruunusta, jonka saamme taivaan riemussa. Mikä siinä onkin, että lapset, erityisesti pienet tytöt rakastavat kruunuja. On kiehtovaa leikkiä olevansa prinsessa tai prinssi. Siinä on vankka yhteys Raamatun kieleen, joka puhuu meistä kuninkaan lapsina ja perillisinä.



Heli Karhumäki