SV 202 Jeesus, turva ainoa
Lapsena kauhistelin virsikirjan kärsimysvirsiä, jotka herättivät kauhun sekaisia tunteita kuvatessaan Jeesusta väkivaltaisten ihmisten käsissä. Kotikirkossani oli haavoitettua Kristusta ristillä kuvaava alttaritaulu, lasimaalaus. Aamupäivisin valo loisti sen läpi. En saanut silmiäni irti siitä koko jumalanpalveluksen aikana. Piti toistuvasti kysyä vanhemmilta, miksi Jeesukselle piti käydä noin pahojen ihmisten käsissä. Vastauksista sain ymmärryksen siemenen Vapahtajan ristinkuolemasta, sovituksesta ja lunastuksesta.
Kun aikanani palvelin pappina kotiseurakunnassani, sama alttaritaulu antoi taustatukea, kun julistin seurakunnalle syntien anteeksiantamusta ja ylösnousemusta. Kun pääsin valitsemaan virsiä, paastonaikana valitsin aina tämän: ”Jeesus, turva ainoa...” Seuroissa oli sisäinen pakko ehdottaa tai aloittaa juuri tämä.
Olen usein kuullut sanottavan, että kristilliselle perinteelle maassamme ja kirkossamme on tyypillistä kiinnittyminen pitkäänperjantaihin ja kärsimyksen sanomaan. Uskomme, että tämän virren sanat: ”Kannoit minun kuolemani” ovat ohittamattomat kristityn elämässä ja että Vapahtaja antautui kärsimyksiin ja kuolemaan juuri meidän syyllisyyden taakkaa kantavien kuolevaisten ihmisten puolesta.. Tämä ajatus korostuu toistuvasti tässä virressä, yhdessä lempivirsistäni. Emme jää suremaan Vapahtajan haavoitettua olemusta, vaan koemme täyttymyksen siinä, että Vapahtajan veri vuoti armon vuoksi ja pääsiäisen vuoksi. Herrnhutilaiseen perintöömme kuuluu, että emme pelkää puhua sovintoverestä, vaikka puhumme ja laulamme siitä maltillisesti ja antautumatta syvälle verimystiikkaan. Kärsimysvirsien taustalla on aina pääsiäinen. Se ei ole piilossa tässäkään virressä ”Ja kun päättyy kulkuni koittaessa kuolemani, häpeästä päästäen anna autuus ikuinen.”
SV 203 Nyt kuunnelkaamme, mitä Jeesus sanoo
Siionin virsissä kuten virsikirjankin perinteisissä virsissä on paljon ”minä-virsiä”, joissa ihminen puhuttelee Jeesusta omana itsenään. On myös virsiä, joissa käydään vuoropuhelua Mestarin kanssa, erityisesti katumusvirsiä. Siionin virsissä on, varsinkin viimeisen uudistuksen jäljiltä me-virsiä. Niissä joukko ihmisiä, seuraväki tai seurakunta lähestyy Jeesusta ryhmänä, yhteisönä. Pidän niistä erityisesti. Siionin virressä 203 olemme yhdessä ristin äärellä ja haluamme joukkona kuulla, mitä Jeesus ristiltä sanoo. Tuskan paikallakin hän pitää huolta meistä ja huolehtii pimeässä haparoivista seuraajistaan.
Lars T. Nyberg oli tuottelias virsirunoilija. Siionin virsien ensimmäisessä, Elias Laguksen suomentamassa kokoelmassa häneltä oli 41 virttä. Joukossa on sen jälkeen kuolemattomiksi jääneitä ja edelleen käytössä olevia, mm. ”Ei mikään niin voi virvoittaa” ja ”Jeesus,sana elämän”. Nybergin virsissä ollan paljon kärsimysaiheen äärellä, niin tässäkin. Herrnhutilainen perinne on hänen välityksellään säilynyt meille asti.
Virren 203 sävelmä on monien muiden tavoin alun perin saksalainen koraali, joka on levinnyt Suomeen toisintona. En yritä arvata alkuperäistä sävelmää eikä ole tarpeenkaan, vaikka sen muodossa ja poljennossa on jotakin, joka viittaa alkuperään. T. Ilmari Haapalaisen tuotannosta voi löytää toisintojen taustoja.
Siionin virren 203 sanoma ei jätä kylmäksi. 4. säkeistössä on kuvakin siitä, miten Vapahtaja lämmittää ja siulattaa jäämme.
Nicolaus Ludvig von Zinzendorf ja hänen synnyttämänsä herrnhutilainen liike ei irronnut luterilaisesta kirkosta. Hän oli täysiverinen pietisti, mutta piti etäisyyttä hurmahenkisyyteen. Hän julisti, että koko meidän täydellisyytemme on Kristuksessa. Se ei ole meidän omaamme, vaan meidän hyväksemme luettua Kristuksen täydellisyyttä. Voi olla, että juuri tämä piti hänet rakastettuna luterilaisen puhdasoppisuuden ajan ahtaasta kirkollisuudesta kärsivästä kansasta Ruotsissa ja sen itäisessä maakunnassa, siis Suomessa.
SV 204 Vapahtajaa katsokaa
Aloitan sävelmästä. Vaikka veisaamme sitä toisintona, taustalla häämöttää mielestäni Johann Crügerin, merkittävän saksalaisen virsisäveltäjän virsi, joka on virsikirjassamme numero 201 B. Siionin virsi voitaisiin hyvin veisata myös hänen sävelmällään. Crügerin virsistä on toisintoja muissakin Siionin virsissä. Yksi niistä on virsi 104. Nämä toisinnot osoittavat ainakin, että hänen koraalinsa omaksuttiin laajasti rukoilevais- ja herännäispiireissä.
Siionin virsi 204 on referaatti Raamatun kuvaamasta kärsimyshistoriasta. Lars T. Nyberg on lisännyt kuvaukseen tulkintoja, joissa veisaaja jää miettimään Vapahtajan kärsimyksen merkitystä elämäänsä. ”Katson hiljaa Jeesustani, kun hän kärsii puolestani.” ”Ihmettelen Jeesustani, kun hän kärsii rinnallani.”
Mieleeni tuli ajatus, että seuraväki voisi vaikkapa lukea Raamatusta kärsimyskertomusta ja veisata kussakin kohdassa tekstiin liittyvän säkeistön, näin syventyen mielessään kiirastorstain ja pitkänperjantain tapahtumiin.
Kuudennessa säkeistössä syttyy valo, kun veisaaja kokee Vapahtajan lempeyden ja pääsee kokemaan pääsiäisen aamun.
SV 205 Kun Vapahtaja kuolee
Samastuminen Jeesuksen kärsimyksiin on vahvana Leena-Marja Rengon kirjoittamassa virressä 205. Veisaaja kurkottaa kohti pääsiäistä, mutta myös kokee jäävänsä Jeesukselta piiloon pitkäänperjantaihin. Kaipuun tunne on vahva, armon jano ja halu päästä pääsiäisen valoon.
Meitä körttejä on joskus moitittu siitä, että emme uskalla riemastua ja kiittää armosta ja anteeksiantamuksesta, vaan jäämme murehtimaan viheliäisyyttämme ja ruikuttamaan armoa, joka on meille jo annettu ja omistettavissamme. Selitykseni, kun kohtaan tällaisen arvostelun, on että uskonelämä ei ole mustavalkoista. Murheen läpi pilkottaa aina valo, mustan ja valkoisen välillä on lukemattomia harmaan sävyjä. Veräjä tuntuu olevan kiinni, mutta yllätymme, kun se lopulta onkin auki. Kiitämme omalla tavallamme, joukossamme on ilonsa ja murheensa eri tavoin ilmaisevia ihmisiä.
On suurta tietää, että Vapahtaja saapuu tuskaan ja pimeyteen, kuten hän jo maan päällä vaeltaessaan teki. Uskallan uskoa, että joukossamme on Vapahtajan käden koskettamia, ja omat kätemme ja puheemme toimivat niin kuin hänen kätensä, kun päästämme ne lempeästi koskettamaan lähimmäisiä, seuratuvissa ja niiden ulkopuolella.
SV 206 Ilo suuri soikoon juuri
Siionin virret ovat monen mielestä mollivoittoisia. Jos ovat, niin ainakin perinteiset virsikirjan virretkin usein ovat. Tämä jako on mielivaltainen. En yleensä ajattele veisatessani , kummalle puolelle virsi kallistuu. Sanat ja sävelmä kuuluvat yhteen, kokonaisuus ratkaisee. Monet virsistä noudattavat muuta kuin duuri-mollivaihtoehtoa. Iloa välittävä virsi voi yhtä hyvin edetä duurissa, mollissa tai kirkkosävellajissa. Virsi 206 kuuluu niihin, joissa sanat ja sävelet julistavat samaa pääsiäisen sanomaa. Kärsimyksestäkin tässä veisataan iloa välittävin sävelin. Virressä 206 ja tästä eteenpäin käännytään kohti pääsiäistä. Eletään jo kolmatta päivää, kristikunnan sapattia eli sunnuntaita. Siionin virsissä on vähän huutomerkkejä. Tästä virrestä se löytyy viimeisestä säkeistöstä, kun ilo purkautuu kirkkaisiin säveliin. Olemme taas nuorena kuolleen Johan Kahlin tekstissä ja Elias Laguksen suomentamassa 1790 Siionin virressä.
Yksi Johan Kahlin tunnetuimmista virsistä on Siionin virsi 255: ”Nyt ylös, sieluni”. Seurakuntapappina palvellessani minun oli vaikea ohittaa tätä virttä, kun seurakuntalaista oltiin hautaan siunaamassa. Kun jouduin palvelemaan urkurina siunaustilaisuudessa, loppusoittona oli tämän virren improvisaatio, mollissa ja duurissa. Siionin virressä 206 on vahva ja rohkaiseva ylösnousemuksen henki. Se kutsuu ohittamaan maalliset murheet ja kuoleman ahdistuksen ja päästämään ilon ilmoille.
SV 207 Vain vähän, Herra Jeesus, on
Erzsébet Túrmezei 1912-2000 oli unkarilainen diakonissa. Hän oli huomattava runoilija ja osallistui Unkarin luterilaisen kirkon virsikirjan toimitustyöhön. Hänen suomennetuissa runoissaan korostuvat paastonajan ja pääsiäisen teemat. Virsi 207, edellisessä kokoelmassa numero 17 oli uuden vuoden virsi, mistä syystä se jäi valitettavasti vähälle käytölle muulloin kuin joulun aikaan ja vuoden vaihtuessa. Nyt se on paremmalla paikalla juhlaosastossa ja lauletaan toivottavasti useammin, sillä sen se ansaitsee.
Erzsébet Túrmezein virret ja runokokoelmat ovat varsinainen lahja Suomen kirkolle ja herätysliikkeille. Ensimmäisen säkeistön kirjoittaja Otto Riedel antaa hyvät alkutahdit syvälliselle virrelle. Sävelmä on vanha böömiläinen 1500 -luvun alulta. Melodian kaari tukee merkittävästi tekstin poljentoa, erityisesti huippukohdissa: suo voimaa... uutta uskallusta... pääasiäisen auringon...
Kirkkomme ja herätysliikkeemme tunteva voi tunnistaa itsensä ja ajankohtaiset ongelmansa jo alkusanoissa: vähän on kirkkotiellä kulkijoita. Ja kuitenkin on tärkeää, ettei heikoinkaan näänny ja horju paikaltaan, vaan pysyy vartiossa ja työ jatkuu. Kuorma ei paina, kun seuraamme elämässämme Ristin Miehen jälkiä. Kutsun tätä virttä mielelläni kehotusvirreksi.
Lopuksi vielä kiitokset kääntäjille. Alkukieltä tuntematta rohkenen kiittää siitä, että uskon alkuperäisen viestin tulleen perille.
Erkki Helminen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti