Virret 130 – 136 sisältävät joukon tunnetuimpia Siionin virsiä, mm. Ukko-Paavon virren 132.
SV 130 Jeesuksen rakkautta
”SUA LÄHDE KAUNIS KATSELEN”
Tässä virressä virtaa ja siinä on virtaa. Tekstissä on nimittäin monta kuvaa, kuinka kristitty on kuivaa maata ja multaa, ja kaipaa kostuttajaa. Ensimmäisessä säkeistössä kehotetaan katsomaan ristiä, josta virtaa armo ja rakkaus. Ihmisestä itsestään ei löydy rauhallista suvantoa eikä rauhan satamaa. Ihminen ei tässä virressä ole myöskään mikään ”ihana minä”, jumppaohjeiden ja erilaisten elämäntapaoppaiden kaunis tuotos, vesihirmu ja kilpauimari. Hänestä ei löydy elämän lähdettä, eikä hänestä virtaa elävää vettä. Lähde on hänen ulkopuolellaan. Ilman ruokaa ihminen tulee toimeen varsin pitkään, jopa kolme – neljä viikkoa. Ilman vettä tai muuta juotavaa hän kuihtuu varsin nopeasti ja kuolee kolmessa – neljässä päivässä, kuumassa ja tiukassa paikassa sitäkin nopeammin. Tämän ajan lehdissä voi nähdä julisteita, joissa SPR, Punainen risti, kehottaa ihmisiä toimimaan ”hengen pelastajana” luovuttamalla verta. Jossain määrin samanlainen on virren kuva siitä, kuinka Golgatan ristiltä meille virtaa elämän neste, hengellisen pelastuksen veri. Jeesuksen risti on loputon lähde. Sitä katsomalla saa virtaa jatkaa elämäänsä. En osaa määritellä, minkä ajan kuluessa kristitty ihminen ”kuolee hengellisesti”, siis jos ei käy tämän lähteen luona ja saa siitä elämän nestettä. Mutta hengellisesti kuollutkin voi virota takaisin eloon, kun Kristus nesteyttää hänet. Ristin ryövärillekin Jeesus tarjosi tämän avun hänen viimeisillä hetkillään.
Toisessa säkeistössä kerrotaan ”maaperätutkimuksen tuloksista”, siitä millaisia me ihmiset olemme. Maasta me olemme tulleet ja maata olemme, tuhkaa ja multaa. Elämämme kuivuu, ellei se saa juurihoitoa ja ellei sade sitä kastele. Me olemme multana aika ajoin, joskus pitkäänkin, kuivaa ja kovaa, halkeilevaa ja elotonta maata, jossa mikään hyvä ja kaunis ei idä eikä kasva. Lapsuudessani muistan nähneeni Disneyn tuottamia luontoelokuvia. Yhden nimi oli ”Erämaa elää”. Filmissä näytettiin karrelle kuivanutta maa, joka ei kyennyt tuottamaan mitään ravintoa. Erämaa oli kuin kuollut. Mutta sadekauden tultua puhkesivat kukat hetkessä kukkimaan ja eläimet palasivat juomapaikoilleen. Filmin nimi näyttäytyi elokuvassa todeksi, erämaa oli täynnä elämää.
Vanha tarina kertoo, kuin miehen elämä oli ollut tasaisen siedettävää, ei suuria riemuja, mutta ei myöskään pahoja vastoinkäymisiä. Mutta sitten miehen kohtasi onnettomuus toisensa jälkeen. Silloin hän sanoi vaimolleen: ”Nyt Jumala meitä muistaa”. Tuon tarinan varsinainen viisaus ei ole siinä, että Jumala lähetti nuo vastoinkäymiset. Se piilee siinä, että usein me vasta vastoinkäymisten myötä lakkaamme luottamasta omiin voimiimme. Elämän vaikeudet pakottavat meidät hänen luokseen, joka kärsi voidakseen kärsiviä auttaa. Kuivia jaksoja on ja niilläkin voi olla tarkoituksensa. Kuiva maa kaipaa kosteuttajaa ja sadetta. Kyynellaakson kautta kulkien on monen kuljettava päästääkseen lähteelle. Silmien vesi ohjaa elävän lähteen luokse. Aikanaan tulee luvattu sade ja se tekee erämaan eli meidät eläväksi.
Virren viimeisessä, kolmannessa säkeistössä, veisaaja puhkeaa jo kiitokseen ja iloon. Hän on varma avusta, toivovaisena hän jo rohkenee riemuitakin. Virsi siteeraa taasen Raamatun lupausta, jossa Jeesus sanoo, että joka hänen luokseen tulee, sitä hän ei aja pois. Kertomuksessa Kuninkaan pojan häistä kuningas suuttuu niille, jotka eivät kutsusta huolimatta tule, tai jos tulevat, eivät ole juhlaan valmistautuneita. Tämä virsi on tuon kertomuksen alkuperäisen intention mukaisesti armollinen: Juhlaan tulevat saavat lahjaksi uuden juhlapuvun. Kuningas on sen heille valmistanut, oikein mittatilauspuvun, itse kullekin juuri sopivan.
Minulle on tärkeäksi kuvaksi tullut myös virren lopun viimeiset sanat ”hän kantaa meidät perille”. Mielikuvissani olen nähnyt itseni ja meidät kristityt raajarikkoina, rampoina (epä-Ramboina), pyörätuolissa tai sairaalasängyissä kuljetettavina, sellaisina, jotka eivät itse kykene edes taivaan portille saapumaan. Kaikki heidät, jotka katselevat vaikka kaukaakin ristiä, unelmoivat janoissaan ja henkitoreissaankin elämän lähteestä, kaikki heidät nesteytetään elämän neste-asemalla. Heidän uskonsa tehdään eläväksi, heidän toivonsa saa täyttymyksen: Kristus kantaa heidät perille, tuuppaa pyörätuolilla istujan rajan ylitse sinne, missä rampakin riemuiten juoksee. Ja tämä kaikki annetaan heille ja meille lahjaksi!
SV 131 Jeesus kulmakivi on
KULMAKIVI
Virsi sanoo pääasiansa heti ensimmäisen säkeistön alussa: ”Jeesus on kulmakivi, hänen saamme nojata”.
Kulmakivi oli minulle pitkään vieras termi. Vanhassa 1900-luvun alusta peräisin olevassa torpassani on kyllä kivistä ladottu kivijalka. Aikoinaan ajattelin, että kulmakivi on yksi tuollaisen ladelman kivistä. Olin nähnyt maalla myös useita latoja ja varastorakennuksia, jotka oli perustettu muutaman suuren kiven varaan. Niissä ilma kiersi vapaasti lattiatason alla. Otaksuin siis myös, että talon alla kulmassa sijaitseva kivi saattaisi olla se Raamatun kulmakivi. Sitten minulle kerrottiin, että kulmakivi on kaarevan holvin se kivi, joka laitetaan viimeiseksi yhdistämään holvin kaaret. Tästä tiedosta Raamatussa ja tässä virressä käytetty kulmakivi-sana sai uutta syvyyttä.
Jeesus on ensinnäkin silta Vanhan ja Uuden liiton välissä. Raamattu on hänen kapalonsa, kuten Jaakko Heinimäki muutama aika sitten herättäjäjuhlilla julisti, myös se vanhempi testamentti. Se oli hänen hengellinen lähteensä aina lapsuudestaan asti ja sitä hän siteerasi vielä ristilläkin rukoillessaan viimeisin voimin psalmia 22. Pyhistä kirjoituksista hän löysi ”työnäkynsä” paastotessaan erämaassa, Ihmisen Pojan ja Kärsivän Herran palvelijan profetiat. Vanhan testamentin ennustusten hän ymmärsi koskevan itseään. Profeetat olivat kertoneet, että kerran hän tulee ja vahvistaa liiton Jumalan ja ihmisten välillä. Ja Uudessa testamentissa katsotaan monin paikoin taaksepäin Nasaretin mieheen. Jeesuksessa toteutui se, mitä oli ennustettu. Ja se toteutui, ei vain niukasti tai vain juuri ja juuri. Kristuksessa odotukset täyttyivät ennustuksia enemmän. Hän toimi Vanhan testamentin käsikirjoituksen mukaisesti, mutta oli paljon enemmän kuin vain poliittinen Messias. Hän tuli täyttämään lain ja profeettojen lupaukset. Vanhaan aikaan kaikki leveän virran suuret sillat rakennettiin holvaamalla. Vanhan ja uuden liiton silloittaja on Nasaretin mies, Ihmisen poika. Hän rakensi ”sillan yli synkän virran”. Jeesus-silta kestää ja kantaa vaikka mitä. Hänen päälleen voi kaikki taakat laskea.
On merkillistä, mutta totta, että mitä suurempi paino on valmiin holvin päällä, sitä lujempi se on. Siksi holvi, jossa Jeesus on kulmakivenä, jaksaa kantaa jopa kaiken maailman syntitaakan. Jeesus-holvi ei mene meidän nojaamisestamme tai painostamme rikki. Siksi tämäkin virsi tavallaan kehottaa Pietarin kirjeen tavoin: ”Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen!” Samoin virsi siteeraa Paavalia, joka muistutti Roomalaiskirjeessään, ettei mikään voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, ei korkeus eikä syvyys.
Tyhmän rakentajan tavoin me saatamme rakentaa taloamme hiekalle, alttiiksi myrskyille ja tulville. Jokainen, joka kilvoittelee pelastuakseen omin voimin, kokee hiekkalinnan kohtalon. Se sortuu jokainen kerta ja yhä uudelleen. Virsi ilmaisee tämän toteamalla, että oma hurskautemme ei korjaa yhtään rikkomustamme. Tarvitsemme rakentajan Poikaa kulmakiveksemme. Tämä oli mm. Lutherin ja sittemmin myös Ruotsalaisen Paavon elämää kantava löytö. Virsi sanoo, että se kirkon ja jokaisen yksittäisen kristityn holvi kestää ja kantaa, jossa Poika on kulmakivenä.
SV 132 Sinuhun turvaan, Jumala
UKKO-PAAVON VIRSI
Kun nämä kuusi kirjoitustani julkaistaan viikon 4 alussa, on saman viikon sunnuntaina 27.1. Paavo Ruotsalaisen kuolinpäivä. Siten sopii tällä viikolla Paavon virttä tutkailla ja veisata.
Jokainen suomalainen tuntenee ”Jumala ompi linnamme”-virren. Lauletaanhan tuota Lutherin taisteluvirttä mm. Turun joulurauhan julistuksen yhteydessä. Sitä on laulettu kansamme historian lukuisissa murrosvaiheissa rukousvirtenä: 30-vuotisen sodan taistelulauluna 1600-luvulla ja myös valkoisten taisteluvirtenä 1918 tapahtumissa. Siitä tuli koko kansaa yhdistävä virsi, kun Helsingin Rautatieasemalle kokoontunut väki alkoi laulaa sitä spontaanisti Paasikiven lähtiessä Moskovan rauhanneuvotteluihin. Ja onhan se myös körttikansalle tuttu, koska sillä aloitetaan Kalajoen käräjien esimerkin mukaisesti joka vuosi Herättäjäjuhlien lauantain päiväseurat.
Vastaavalla tavalla virsikirjamme virttä 382, Siionin virttä 132, on aiheellisesti kutsuttu heränneiden taistelu- ja kiitosvirreksi. Se pohjautuu psalmiin 71, jonka sanotaan olevan luottavainen ja turvallisuutta henkivä vanhusten kiitos- ja rukousvirsi. Paavo Ruotsalainen oppi sen aikoinaan wanhasta vuoden 1701 virsikirjasta, ja se oli sittemmin hänen rakkain virtensä koko hänen elämänmatkansa ajan. On sanottu, että tästä virrestä voi lukea hänen elämäntarinansa.
Virren pääasiana on Jumalan armo. Heikko, synnintuntoinen, yhä uudelleen epäuskoon ja epätoivoon joutuva ihminen ripustautuu Kristuksen sovitustyöhön ja siihen, että Jumala vanhurskauttaa syntisen. Hän on turvalinna, johon voi kaikissa vaiheissaan paeta.
Paavon nuoruuden pyrkimys osoittautua Jumalalle kelpaavaksi johti hänet epätoivoon. Mutta se johti myös matkalle seppä Högmanin pajaan. Tuo matka merkitsi armahtavan Kristuksen löytymistä, sisäistä tuntoa siitä, että armo on tarjolla juuri köyhälle ja omista ansioista riisutulle ihmiselle. Tämä turva Paavon täytyi yhä uudelleen kadottaa ja taas löytää. Pysyväistä armon tilaa ei hänellekään ollut. Tätä virttä Paavo tarvitsi jatkuvasti taisteluvirrekseen, kun petollinen vihollinen peitti Kristuksen armolliset kasvot ja heitti ahdistetun epätoivoon.
Paavon uskonelämän lähteinä olivat Raamattu, virsikirja ja eräät kirjat, jotka tarjosivat kalliita neuvoja pisaroina, kuin lääkehunajaa. Lisäksi hän tarvitsi seuroja, joissa kuunteli ja puhui. Herännäisyyden aarteita ovat tänäkin päivänä seurat ja Siionin virret. Paavon uskonoppi on virsirunouden uskoa. Tapasin juuri äsken yhden vanhuksen, jonka rukouskirjana ovat virsikirja ja Siionin virret. Laulaa hän ei osaa, mutta hän lukee ja rukoilee virsiä. Liekö tämän vanhuksen tapa ravita uskonelämäänsä virsirunoilla enää kovinkaan yleistä? Tämä lukupiiriläisille tässä haasteena: Lukekaapa vaikka Paavon virsi kaikessa rauhassa ja rukoillen. Miten oma elämäsi ja virren sanat kohtaavat toisensa?
Paavo Ruotsalaisen elämä joutui aika ajoin hirmuisiin syvyyksiin. Tapettiinhan hänen poikansa, kuolihan hänen ensimmäinen vaimonsa, menettihän hän varallisuutensa, kun Puolaan muuttaminen päättyi katastrofiin, olihan nälkä perheellä tuttuna vieraana, riitelihän hän naapureittensa kanssa oikeusistuimiin asti, katkesivathan välit toisiin herätysjohtajiin ja sivistyneistön merkkihahmoihin jne. Hän sai todellakin enemmän kuin tarpeeksi ”maistella suuria suruja”. Saarnamatkat veivät hänet aika ajoin pois kodistaan ja sen tehtävistä. Tällaisena ”piikikkäänä miehenä” ja huonona puolisona hän julisti Kristuksen pelastavan häneen turvautuvan huonon vaeltajan ja toi näin lukemattomille sielunhädän vaivaamille lohdutuksen ja avun.
Tätä virttä hän veisasi, kun kävi hakemassa oravalta lainaa, eli joutui metsästä noutamaan pettua leipänsä jauhojen jatkeeksi. Tätä virttä hän lienee mielessään tapaillut, kun tuli itse viimeiselle puomille ja ”passikin” tuntui olevan kadoksissa. Taisteluvirsi muuttuu Kokkosen oopperan ”Viimeiset kiusaukset” loppukohtauksessa duuriseksi voitonvirreksi.
SV 133 Soi, virteni, kiitosta Herran
JAAKOBIN LAILLA
Uskonpuhdistuksen juhlavuoden tunnus oli luterilaisuuden ydinsana: Armo. Tuona vuonna 2017 siitä veisattiin Nilsiässä Herättäjäjuhlilla tunnusvirren sv 133 sanoin. Vaarojen maisemissa ja Ukko-Paavon haudan luona soi virsi kiitosta Herran, joka on hyvä ja armollinen. Tuossa virren alussa armo jo nousee ikään kuin potenssiin kaksi. Ei ihme, että armoon turvautuvat riemuiten muistavat ne armonvilahdusten hetket, jolloin sellainen on kohdalle osunut. Ihmeellisintä on se, että hänen rakkautensa kohdistuu suurimpaankin syntiseen ja halvimpaankin Jumalan lapseksi otettuun. Hellästi hän ottaa tuollaisen ihmisen hoitoonsa ja suojelee häntä rakkautensa muurien sisällä, josta Paavon virren petollinen vihollinenkaan ei voi häntä riistää.
Vaikka vaarojen matkalla, siis kaidalla ja synkeälläkin tiellä, aika-ajoin kompastuu ja myös astuu sivuun, on hän nostamassa ojasta takaisin polulle ja valollaan näyttää tietä eteenpäin. Sitä voisi vaarojen tiellä veisata vaikka virttä 511 ja laulaa, että ”en pimeään jää yksi en”. Se on armoa, kun voi luottaa siihen, että aina kun lankeaa, aina on myös auttaja lähietäisyydellä, vähintäänkin huutomatkan päässä. On erilaista taivaltaa, kun voi turvata siihen, hän on häneen voi vastakin, kaikissa vaiheissaan turvautua.
Mutta joskus käy niin, että matkaan tulee täysi stoppi, pysähdys. Sitä miettii, että miksi minä tällaisella kapealla tiellä kuljen, kun olisi valtatietkin olemassa, ja kaikki ostosparatiisit ja ideaparkit, mitä sen varrelle on rakennettu. Tai voi alkaa pohtia, että onko tässä kulkemisessa tällä tiellä ylipäätään mitään järkeä. Voihan sekin olla tilanteemme, että tuntee, että ”oikeut´ ei ole mulla” olla tätä tietä kulkevien ”pyhiinvaeltajien” matkakumppanina. Monella tapaa sitä voi jumiutua pimeään ja aloittaa pelottavien kysymysten kanssa kamppailun, oikean Jaakobin painin. Karhunpenikat painivat harjoitellakseen taitojaan ja leikisti. Mutta joskus ihminen joutuu painimaan oikein tosissaan, eksistentiaalisesti ja henkensä edestä. Sellaista on Jaakobin paini.
Tuollainen uskonpaini voi kestää päiviä, viikkoja tai jopa vuosia. Pitkään jatkuessaan sen katkaisevat onneksi erätauot. Mutta jokin asia voi sitten taas laukaista kamppailun jatkumaan, kuin erätauon päättävä gongin ääni. Jaakob paini koko pitkän yön. Hän ei päästänyt irti tai luovuttanut. Selvyys ja siunaus tuli saavuttaa. Hänen enkelpaininsa päättyi vasta, kun aamu alkoi sarastaa ja valaisi maiseman ja mielen. On kuin painituomari olisi nostanut kummankin painijan kädet voiton merkiksi. Ehkä se kamppailu päättyi ratkaisemattomaksi. Jaakobista kerrotaan, että taistelun tauottua ja valon noustua näyttämään tietä eteenpäin, hän saattoi jatkaa ”vaarojensa matkaa” ontuen ja siunattuna.
Minulle on ollut tärkeää tuo kuva ontuvasta Jaakobista. Hän ei jatka matkaansa paininsa jälkeen ehjänä, vaan rusikoituna. Mutta samalla siunattuna. Täällä ajassa ”vaarojemme matkalla” me emme useinkaan kulje vain kepein askelin, kuin nuoren miehen tai naisen kepeydellä, kiihkolla ja riemulla. Emme lähde painiotteluistamme vain ylivoimaisina voittajina. Useimmiten osamme on lähteä satutettuna, mutta meillä on mihin ontuvina nojata, paimensauvaan ja armon lupauksiin. Jaakobin tie jatkui kohti luvattua maata.
Mekin olemme matkalla ja se päättyy kerran. Saammeko sitten käydä tuonpuoleiseen luvattuun maahan, vai jäämmekö ”ontuvan Eriksonin” tavoin taivaan portin luokse lepäämään ja kerjäämään sekä kuuntelemaan portin lävitse sisältä kuuluvaa ylistyslaulua? Kuulen sisälläni Tapio Rautavaaran laulavan Oiva Paloheimon runon pohjalta säveltämää ”Ontuvan Eriksonin” levytystä. Armon kerjäläiseksi tuo Erikson jää taivaan portille tuossa runossa. Mutta uskon, että hänkin pääsee ontuvana sisälle veisaamaan kiitosta armollisen Herran. Sellaisesta portit avaavasta ”avarasta armosta” pääsemme ensi kesänä Nivalan juhlilla veisaamaan.
SV 134 Halleluja! Iloisin äänin
ILOVEISU JA KIITOSLAULU
Siionin virsien Ilo-osasto alkaa todella riemullisesti. Sävel kutsuu yhteiseen iloiseen veisuuseen. Siinä kaikki kansat, ihan jokainen ihminen suorastaan pursuaa kiitosta ja ylistystä Herralle. Tätä virttä ei veisaa yksilö, vaan laulajat ovat monikossa.
Amerikkalainen teologi Harvey Cox on aikoinaan verrannut jumalanpalvelusta jalkapallo-otteluun. Hänen mukaansa kristityt eivät ole jumalanpalveluksissaan kiihkeitä ja kihelmöiviä, niin kuin jalkapallon katsomoihin kokoontuneet ovat ennen ottelua. Pikemminkin Jumalan kansan juhlaan tullaan vaisuina, pidättyvinä, siisteinä ja järkevinä. Kun tappio uhkaa pelissä, se näkyy katsomossa. Silloin ollaan huolissaan, surullisina, huokaillaan, buuataankin. Kun kristityt myöntävät messussa tappionsa, he saattavat painaa päänsä ja jopa huulet voivat liikkua, jos tunnustus lausutaan yhteen ääneen. Joillakin on toki sydänkin mukana, mutta spontaani hätä ja huoli ei oikeastaan tule eikä saakaan tulla näkyväksi. Kun oma joukkue tekee hyökkää, katsomo saattaa nousta seisomaan. Ja jos tilanteesta syntyy maali, oi sitä riemua ja iloa. Toisilleen vieraatkin katsojat saattavat halata toisiaan. Kun messussa lausutaan synninpäästö tai ylistetään Jumalaa hänen armostaan, jälleen on mahdotonta seurakuntaa katsoen tietää, mitä on juuri tapahtunut. Missä näkyy ylistys ja ilo?
On toki selvää, että käyttäytyminen meidän messukulttuurissamme ei ole suurten jalkapallomaiden otteluissa nähtävän kaltaista. Enkä itsekään pidä edes ihanteena, jos väki messussa toimisi edellä kuvatulla innostuksen tavalla. Mutta on hienoa, että körteillä, harmaata alatietä kulkevilla kristityillä, on tällainen iloveisu, Siionin virsi 134. Ensimmäisen säkeistön ”huutakaa kaikki” kehotus saa minutkin veisaajana joukon keskellä innostumaan niin, ettei sisin oikein tahdo pysyä rauhallisena ja tyynenä. Tällainen virsi vie mukanaan veisuun ja ilon väkevään virtaan!
Ja mistä virressä sitten kiitetään ja mitä siinä ylistetään? Eipä mistään pienistä ja hennoista asioista, vaan jykevistä ja voimallisista Herran teoista ja toiminnasta. Jumalaa kiitetään Sanasta, joka on ollut isiemme ja äitiemme hengellisenä tiennäyttäjänä, ja joka puhuttelee nykyisessä ajassa ja tulevinakin päivinä kaikkia kansoja, meitäkin. Sota helvetin voimia vastaan on Kristuksessa elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa voitettu, vaikka taistelu vielä ajassa vielä jatkuukin. Tässä kamppailussa me kristityt emme ole vain omien voimiemme varassa, vaan Jumala on lähettänyt meille Puolustajan, Totuuden Pyhän. Siksi voimme veisata Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kiitosta ympäri vuoden, kaikkina aikoina kesät ja talvet.
Kerran pääsemme veisaamaan ”virttä uutta” ikuisesti. Silloin tuskin istumme siellä rauhallisina ja tyyninä kuin kirkkojemme penkeissä – liekö siellä istuimiakaan, koska seisten ylistys lauletaan. Laulutaidottomatkin yhtyvät silloin äänillään ja sydän täynnä tuohon veisuuseen. Tulee se olemaan komea kuoro.
SV 135 Soikoon ilovirtemme
KÖRTTIKANSAN HALLELUJA
Ilo-osaston toinen virsi on sekin voimakas iloveisuu, mutta hieman vähemmin niekuin kuin edellinen SV 134. Tässä virressä ilo ja kiitollisuus kumpuaa syvältä laulajan sisältä, mutta sitä veisataan jo rauhallisemmin kirkon tai seurapaikan penkissä istuen ja siinä pysyen.
Ilon aiheena ovat Jeesuksen ristinkuolemassa saatu voitto. Veisaajat voivat uskoa ja toivoa kuuluvansa Voittajan lunastamiin. Voiton juhlintaan päättyneiden jääkiekon nuorten MM-kisojen muistikuvien mukaisesti voisi sanoa: Myös tänään veisaajat ovat tällä virrellään nostamassa Kristuksen voittopalkintoa korkealle ilmaan ja riemuitsemassa. Hän on voittanut ja on Sankari. Me olemme voittaneet hänen kanssaan. Ennen loppuottelua vallinnut jännitys ja epävarmuus kamppailun tuloksesta on ohitse. Nyt saa levoton rauhoittua. Nyt on aika raikuen huutaa Hoosiannaa, ylistystä hänelle, joka oli ja on voittoisa.
Jos me suomalaiset olisimme englantilaisia, me laulaisimme tätä virttä Händelin Messias-oratorion Halleluja-kohtauksen tunnoin. Siinä toistuvasti ja yhä uudelleen lauletaan ”He is the King of Glory” (Hän on kunnian kuningas) ja vielä voimakkaammin ”King of Kings” (Hän on kuningasten kuningas). Messias-oratorion ensimmäisessä esityksessä vuonna 1743 oli läsnä myös Englannin kuningas Yrjö II. Kun kuoro lauloi tätä mahtavaa osaa ja orkesteri säesti voimalla, nousi kuningas spontaanisti seisomaan. Kuningas nousi kunnioittamaan kuningasten Kuningasta. Tämä tapa on sittemmin jäänyt elämään. Englantilainen kuulijayleisö nousee kokonaisuudessaan kuuntelemaan teoksen tätä osaa seisten!
Siionin virsi 135 on körttikansan Halleluja, luja avaruuteen ja taivaaseen asti ulottuva ylistys. Vaikka emme sitä veisaisikaan seisten, kuten juhlavirttämme ”Herraa hyvä kiittäkää” (SV 148)
Kari Pekka Kinnunen
