Siionin virret 238-243

SV 238 Vakaasti valmistua

Vuosia sitten muistan eräiden hautajaisten valmistelut. Erityisen vaikealta silloin tuntui sopivan virren löytäminen. Tuntui, ettei sopivaa virttä niihin ole olemassakaan. Monessa virressä soiva maallisten riemujen hylkäämisen into tuntui falskilta ja ainakin vainajan persoonaa muistellessa aivan sopimattomalta. Maallisen ajan lyhyydestä varoittelu tuntui liian kipeältä, kun vainaja oli lähtenyt kesken parhaan ikänsä. Joidenkin virsien iloinen itsevarmuus taivaallisiin iloihin päätymisestä ei sekään tuntunut sopivan vainajan eikä surevien mielenmaisemaan. Mutta lopulta tämän virren osuessa kohdalle kaikki nyökkäsivät hyväksyvästi. Tämä se on.

Tämä virsi erottuu Siionin virsien hautajaisvirsien joukosta omanlaisekseen. Virren ydin on säeparissa "Valmistumaton kanna / luoksesi valmiina". Ja usein tuo on osuva rukous. Sillä oli kuolema odotettu tahi ei, harva kokee olevansa valmis.

Monessa iankaikkisuusvirressä kuvataan taivaan riemua ja perille päässeiden joukkoa. Tässä ollaan tällä puolella, kuoleman kynnyksellä - kuten tässä elämässä koko ajan ollaan, koska kenenkään viimeistä hetkeä emme tiedä. Realismiakin riittää: kuolla ei ole helppo. Mutta kuoleman kynnyksellä pyydämme Jeesusta puoltajaksi, anteeksi antajaksi, valmistajaksi ja lopulta kantajaksi.


SV 239 Nyt yhdessä jo lähtekää

Tässä virressä mennään porukalla taivaaseen. Puhuttellu on kuin ainakin ison joukon kesken. "Me" olemme tässä jo menossa, ja kehottelemme seisoskelijoita "lähtekää, pyrkikää, tulkaa". Sitten luodaan yhteishenkeä "Kun maailman me jätämme ja tyhjän riemun hylkäämme, niin jäävät turhat murheemme, ne esteenä on matkalle."

Virsi asettaa veisaajansa sisälle raamatulliseen vertauskuvaan: seurakunta on morsian, Kristus sulhanen. Vaikka minulle henkilökohtaisesti "iäiset häät" kuulostavat kaikkea muuta kuin houkuttelevilta (minulla häihin assosioituu kiusaantunutta keskustelua puolituttujen kanssa, noloja tutustumisleikkejä ja huonosti istuvat juhlavaatteet), ymmärrän että vertauksessa tavoitellaan jotain muuta. Uusi liitto Jeesuksen veressä rinnastuu kahden ihmisen avioliittoon. Täällä elämme kihlauksen ja odotuksen aikoja, ja "häät" ja Jumalan rakkauden täyttymys odottaa iankaikkisuudessa.

Ovatkohan vertauksen esittämisen aikoihin häät olleet houkuttelevampi tapahtuma kuin nykyään? Käsittääkseni ainakin Välimeren pohjukan kulttuuripiirissä häiden tarjoilut olivat (ja ovat) runsaat. Ehkä pitkään kestävät häät ovat olleet eräänlainen paratiisikokemus: ei työtä eikä vaivaa, vaan herkkuja yllinkyllin.


SV 240 Maailmassa, alla vainon

Mikko Katilan hieno virsi, jota soisi veisattavan enemmänkin. Tässä sanoitetaan Herran kansan elämä maailmassa vaellukseksi. Näitä virsiä on paljon. SV 2, 40, 41, 43, 51, 59, 86, 95, 118, 243, 248, 251 ja 254 tulevat etsimättä mieleen, ja etsien (esim. Siionin virsien sanahaulla "matka" tai "tie") löytyy melkein määrättömästi lisää. 

Sama virsirunoilija Katila on suositun "Soi, virteni, kiitosta Herran" tekijä. Tuon virren kohdalla ajattelen usein sanoittajan kamppailua melankolian ja masennuksen kanssa: tuossa virressä hän käskee virttä soimaan kiitosta, kun se ei tahdo itsestään riemua helkkyä. Tässä virressä (240) tummat sävyt sanoitetaan suoremmin. "Peittyy kulkijalta armo, / painuu maahan usko, tarmo / suurten epäilysten taa."

Matkalla on siis rasituksia, jotka johtuvat Paholaisesta ja ihmisen taipumuksesta langeta. Uuvumme epäilyksiin. Rohkaisua etsitään siitä, että vaiva ja kärsimys kuuluu ihmisen elämään (taivaan tiehen), ja että Jeesus on sen saman kokenut - ja voittanut. "Katso Herraan tuskan alta. / Hänellä on voima, valta / kantaa sinut perille."

Tämä virsi tuntuu kerrassaan uskottavalta rohkaisuvirreltä, joka ei liikoja veisaajalta tai kuulijaltaan odota.


SV 241 Vaikka polku näin

En ole koskaan lukenut virren tekijän Bunyanin "Kristityn vaellusta". Tätä virttä veisatessani usein ajattelen sitä. Se on minulle tuttu Louise Alcottin tyttökirjasta "Pikku naisia", jossa neljä sisarusta kyseistä teosta kodissaan näytelmäksi sovittaa.

Tämän virren itselleni hengellisesti mielekäs sisältö on kahdessa ensimmäisessä säkeistössä: sinnikkäästi pyritään perille, juhlaan, vuorelle vaikka olisi turhaa työ eikä oikein näkisi määränpäätä. Sen sijaan viimeinen säkeistö jättää minut ymmälle. Annetaanko tässä oikeasti ymmärtää, että murehtimalla taivaaseen mennään ja riemulla helvettiin? Tekisi mieleni opastaa, ettei tunnetiloihin tarvitse niin vakavasti suhtautua. Heränneen mielen tapa suhtautua tunnetiloihin kai olisi käyttää ne viittoina Kristuksen luo. Hyvä murhe on sellaista, joka vie Jeesusta kohti. Hyvä riemu samoin. Itsessään ja sellaisenaan tunnetilat eivät lie hyvästä tai pahasta.


SV 242 Ah, saavus, Jeesus, seuraksemme

Tässä virressä ollaan Emmauksen tiellä. Alakuloiset opetuslapset kohtasivat ylösnousseen Jeesuksen tiellä matkatessaan. He eivät Opettajaansa tunnistaneet, mutta kun tämä selitti sanaa, heidän sydämensä hehkuivat innosta. He pyysivät häntä jäämään aterialle kanssaan, ja tunnistivat lopulta leipää murrettaessa.

Tämä Raamatun tuokio asetetaan tässä virressä veisaajan, meidän kaikkien kohdalle. Päivä on illassa, edessä oleva yö on iäsyyden yö, on aika kuolla. Tähän matkan kohtaan pyydetään Jeesusta rinnalle, kulkemaan matkaa kanssamme, jotta meistä olisi rakastamaan ja uskomaan. Kuten Emmauksen tien opetuslapsille ovat Jeesuksen kasvot salatut meille täällä tässä ajassa - mutta kun hänet kohtaamme, sydämemme hehkuvat innosta ja saamme toivon takaisin. Siitä Kristuksen voimme tunnistaa.

SV 243 Edessä reitti tuntematon

Tämä on nykyään yksi veisatuimmista virsistä, ja usein se, jonka Siionin virsiä tuntemattomatkin virsikokoelmastamme tunnistavat. Se syntyi Jaakko Löytyn ja Kaija Pispan yhteistyönä yhteislauluksi vuoden 1995 Lahden lähetysjuhlille.

Jaakko Löytty on uudessa kirjassaan "Tilkkutäkki" kertonut laulujensa syntytarinoita. Tämän laulun kohdalla hän päästää puolisonsa, laulun sanoittajan ääneen. Näin Kaija Pispa ko. kirjassa: "Halusin, että kuvat maisemista ja polun varteen putoilevista elämän jäljistä olisivat kouriintuntuvia, ei yleisluontoisia virsiruokuvia, ja kahden maan kansalaisuus avautuisi kuulijan/laulajan kautta myös uskon kuvaksi."

"Kahden maan kansalaisen" sävelestä Jaakko kirjoittaa mm. näin: "Melodia päättyy sävellajin johtosäveleeseen, ei perussäveleeseen, niin kuin normaalisti laulut lopetetaan. Tällä halusin korostaa yhteisen veisuun päätymättömyyttä ja ajattomuutta, ikuista kahden maan kansalaisuutta."

Virren käyttäjän näkökulmasta voi vain sanoa, että tekijät ovat onnistuneet pyrkimyksissään.


Hanna Tuura