Siionin virret 178-183

On uljasta, että Siionin virsissä on Oikeus-osasto. Vanhurskaan Jumalan toimenkuvaan jo VT:n mukaankin kuului rauhan ja oikeuden vaaliminen maan päällä. Eikä pelkästään vaaliminen, vaan myös vaatiminen. Myös Jeesuksen toiminnassa oli tärkeänä säikeenä oikeudenmukaisuuden toteutuminen ihmisten kesken. Siksi on oikein, että Oikeus on saanut oman osastonsa Siionin virsissä.

Siionin virret ovat taisteluvirsiä. Niissä perätään, ei pelkästään omia, vaan myös toisten oikeuksia. Niissä kysellään lapsen oikeutta taivasten valtakuntaan, niin kuin Ukko-Paavo sen ilmaisi. Niissä ollaan köyhän ja turvattoman puolella. Ollaan jopa huolissaan ilmastonmuutoksesta, jos tarkkaan luemme tekstit. Veisuun tahti ja hengitys on rauhallista, mutta päättäväistä: me emme anna periksi. Me taistelemme.

SV 178, Me tänään hätäilemme

Tämä Jouko Ikolan teksti oli alun perin viisi säkeistöinen ja siinä oli vahva isänmaallinen klangi. Virsi oli vaarassa pudota uudistuksessa pois, sillä ainakin tekstijaostossa pelättiin sen käyttöä äärinationalistisissa tarkoituksissa. Onneksi joku huomasi virren pitävän sisällään myös paikkaansa etsivän hätääntyneen ihmisen näkökulman. Kun virttä lyhennettiin, niin tämä korostus tuli paremmin esiin. Jouko hyväksyi tällaisen tiivistyksen.

Esittelin virttä joskus Turun Varissuon seuroissa. Varissuo on erittäin monikansallinen kaupunginosa. Siksi seuroissa oli sillä kertaa paikalla Lähi-idästä peräisin oleva perhe. Heidän läsnäolonsa auttoi ymmärtämään tämän virren sisältöä, kun sitä yhdessä veisasimme: ”keskellä muutosta etsimme rukousta, kivulle sanoja”. Kerttu Vihantola tulikin siellä ääneen lausuneeksi, että tämä virsi on tästä lähtien sitten Varissuon virsi.

Muuttuvien aikojen keskellä virsi kokoaa yhteen meidän huolemme, jaksamattomuutemme, juurettomuutemme ja kipumme. Virressä pyydetään toivoa ja uskallusta työhön ja huomiseen rohkeaa luottamusta. Myös läheisille pyydetään siunausta. Kyselevällä mielellä tässä veisataan. Ja hyvä on meidän yhdessä niin tehdä.

SV 179, Herra, kuule niiden huuto

Minulta ilmestyy ensi kesänä kirja, jossa kerron tarkemmin laulujeni syntytarinoita. Tämän virren myös esittelen siinä. En siis käsittele nyt sen syntyä, vaan puhun muuten sen sisällöstä ja sävelestä.

Tämä on rukous kaukana kotoa olevien puolesta. Keitä he ovat? Merimiehiä, ulkomailla työskenteleviä, matkailijoita, omasta maastaan paenneita, turvapaikanhakijoita, vain muutamia mainitakseni. Virren kollektiivinen me-veisaaja rukoilee heidän puolestaan. Samalla veisaaja kyselee omaa tehtäväänsä näiden kaukana kotoa olevien rinnalla. Jopa omaa ennakkoluuloa ja ylpeyttä ollaan valmiita koulimaan niin, että sitoudumme kaikista köyhimpiin ja heidän oikeuksiensa toteuttamiseen. Virsi on muista huolta kantava ja itseä kohtaan ankara. Sopii tähän kuluvaan paaston aikaan. 

Virren melodia pitää sisällään monta mutkaa, niekkua ja hyppäystä. Sen ääniala on laaja, oktaavi ja terssi, ja vaatii veisaajalta paljon. Pahoittelen sävelen osalta virren vaikeutta. Itsellenikin siinä on yksi vaikea kohta, nimittäin lopetus. Virren toiseksi viimeinen sävel on Ais, eli korotettu A. Usein veisatessani sitä itsekseni ilman säestystä, niin kuin körttivirttä pruukataan tehdä, veisaan tuon johtosävelen vahingossa matalana, eli A:na. Joskus teen sen jopa tahallani, kuin kokeillakseni, kuinka matalalle veisaamalla pääsee. Asia ei ole vakava, varsinkin jos sen tekee itsekseen. Se ei haittaa yhteistä veisuuta.

Veisaamalla pääsee siis alas. Tässä on minulle tämän virren opetus tänä paastonaikana. Matalin paikka maailmassa on Kuollut meri. Sen alemmaksi ei ihminen maan päällä pääse. Siellä on alatien kulkijan ”hyvä” olla. Siionin virret kulkevat Pyhän maan pinnanmuotoja myöten. Tässä virressä käydään matalalla, mutta myös korkealla, melkein Siionin vuoren korkeudella. Kiipeilyhommaa.

SV 180, Suo, Jeesus, hellä mieli

Lempeän miehen lempeä virsi, näin ajattelen tästä Jaakko Haavion tekstistä. Kuinkahan monta kertaa olen veisannut tätä virttä Turussa, opistolla ja muutenkin? Nimittäin, siellä erityisen paljon pidetään näistä Haavion virsistä. Se on ymmärrettävää, kun hän suurimman osan elämästään vaikutti nimenomaan Turun seudulla. Haavion takia ajattelen Turusta lempeästi, vaikka me tamperelaiset usein heitä kiusoittelemmekin.

Haavio oli ns. asevelipappi, joka sodasta tuomisena toi matalakirkollisuuden. Kirkko laskeutui kansan pariin sotien jälkeen. Syntyi mm. seurakuntien diakoniatyö ja perheneuvonta. Enää ei kirkko tahtonut nousta korokkeelle, vaan palvella ruohonjuuritasolla, asian lyhyesti ilmaistakseni. Ei ole itsestään selvää, että siinä olisi aina hyvin onnistuttu, mutta Haavion myötä oli ainakin yritystä siihen suuntaan.

Joskus olen ajatellut, että Haavio keksi virsilyriikkaamme hellyyden ja vastuun ottamisen sanat ja kieliopin. Tietenkin on muita runoilijoita, jotka tätä taitoa ovat jalostaneet, mutta Haavio oli mielestäni pioneeri. Hän sanoitti oman aikansa kielelle kultaisen säännön ja rakkauden kaksoiskäskyn. Tämä virsi on Haavion teologian prototyyppi. Tässä ei mestaroida, vaan kilvoitellaan, että Jumalan rauha virtaisi meidän kauttamme lähimmäisiimme.

SV 181, Tuuli työntää kulkijaa

Tästäkin virrestä on tarkempi syntytarina kesällä ilmestyvässä kirjassani. En siis käsittele tämän virren alkuvaiheita, vaan sen myöhempiä vaiheita.

Olimme lähdössä Senegaliin lähetyksen hommiin, kun tein tämän virren. Siinä pohdiskelin lähdön edellä motivaatiotani lähtemiseen. Enkä arvannut, että törmään erääseen kohtaan tekstissä myöhemmin Senegalissa. Nimittäin, toisen säkeistön maan suolana olemisen idea tuli tyrmäävästi eteeni Senegalin maisemissa.

Siellä ”suola kukkii ja kukoistaa”, näin sanotaan paikallisen sananlaskun mukaan. Asuimme alueella, joka on hyvin matalaa ja lähellä meriveden korkeutta. Pohjavesi on useimmiten erittäin suolaista, ja se nostaa suolan maan pinnalle. Usein näki talojen seinissä suolan kuvioittamia ”kukkasia”. Suola oli erittäin voimakas, sitä ei betonikaan estänyt nousemasta ylös. Ammoisista ajoista karavaanit ovat hakeneet suolaa tältä alueelta kaukaisiinkin paikkoihin. Suola on ollut kauppatavaraa. Se on vaurauden merkki paikallisille.

Tätä virttä tehdessäni ajattelin Jeesuksen vertauksen maan suolasta tarkoittavan maustamista, niin kuin ruoka suolataan sopivan makuiseksi. En tiennyt silloin vielä, että maan suolana oleminen on paljon mullistavampaa ja voimakkaampaa, kuin tuo makuna oleminen. Jeesus kaikesta päättäen itse näki suolan voiman Kuolleen meren alueella, ei hän pelkästä mausta voinut puhua. 

Eli, maan suolana oleminen tarkoittaa sitä, että väkevästi nousee betoninkin läpi, kukkii ja kukoistaa. Tämä on radikaali evankeliumi itsensä likoon panemisesta!

SV 182, Jos katseemme nostamme kaivaten

Jukka Hautalan teksti klonksuttaa jylhästi hyvää sanomaa. Kolke tulee siitä, että se poikkeaa normaalista virsilyriikasta loppusoinnuttomuudellaan. Tämä riisuttu runopuku sopii virren sisältöön erinomaisesti. Virsi on vapautuksen huokaus ja luomakunnan ääni täällä pimeässä maailmassa. Tätä veisaamalla löytää eksyvä tien ja toivon.

Virren toisintosävelmä on vanhaa mallia. Edellisissä Siionin virsissä niekkuista sävelmää oli hiukan oiottu ja näin yritetty saada sitä ”kirkkokelpoiseksi”. Onneksi nyt kokoelmaan on otettu tämä sävelmämuoto vanhoine koristeineen. Ajattelen, että vanhan ajan käsityöperinne ylsi virsisävelmiinkin. Ne koristeltiin talonpoikaiseen tapaan. Ne olivat käyttöesineitä, kuten saman ajan penkit, kaapit ja pöydät. Niiden kulmat pyöristettiin ja varustettiin sopivin koristein. Samoin tehtiin virsille. Jotta niitä saattoi käyttää säestyksettömässä veisuussa, piti niiden olla rytmikkäitä ja kulmista pyöreitä. Niekut ja tauot tekivät virsistä arkisia käyttöesineitä. 

Myös sävelmän duurimeiningissä on jotain fanfaarinomaista, ylentävää. Sävelmähän esiintyy myös virressä 45, ”Ah vuodata, Herra jo Henkesi”. Hienoa, että melodia on kahdessa Siionin virressä. Opin sävelmän näine vanhoine niekkuineen jo lapsena Namibiassa. Lähetyssaarnaaja Heikki Saari oli kääntänyt satakunta Siionin virttä ndongan kielelle ambolaisten veisattavaksi. Sanoja en lapsena ymmärtänyt, mutta sävelmä iski sydämeen lähtemättömän jäljen.

Nyt nämä sanat ja tämä lapsena opittu sävelmä yhdistyvät yhdeksi kokonaisuudeksi. Kun veisaan: ”Voi ihmisten kasvoilta tunnistaa / värit vaaleat, tummat ja mustat”, niin palaan lapsuuteni maisemiin. Saviseinäinen kirkko ääriään myöten moniäänisesti veisaavia ihmisiä soi mielessäni edelleen. Siinä soi vapautuksen huokaus ja luomakunnan ääni edelleen.

SV 183, Sävyisä Paimenemme

Tämän virren kohdalla voisi kopioida lähes samat ajatukset, kuin kirjoitin SV 180:sta. Sama sävyisyys ja lempeys tässäkin. Nostan kuitenkin tämän tekstin toisesta säkeistöstä esille avoimin silmin avaralle katsomisen teeman. 

Siionin virsiä on moitittu siitä, että ne mustasukkaisesti vaalivat vain syntisen ja Syntisten Ystävän suhdetta, niin ettei niihin mahdu muita näkökulmia. Näin ehkä aiemmin olikin. Yksilön pelastusahdistus oli se ensimmäinen aihe, jota virsissä käsiteltiin. Se on pietismin peruja virsilyriikassamme. 1700-luvun herrnhutilaisissa virsissä rohkeasti sinuteltiin Jumalaa, sitä ennen oli tarvittu välimiehiksi kirkon auktoriteettia. Sitä perua on kaiketi vanhojen Siionin virsien yksilökeskeiset painotukset, jotka joskus saivat aika tunteellisia ja liioitteleviakin muotoja.  

Wilhelmi Malmivaara hiukan raikasti virsiä omassa toimitustyössään. Hän poisti liiat veren roiskeet ja morsiusmystiikan kummallisuudet. Mutta silti tuonkin ajan virsissä oli ykkösteemana yksilön kilvoitus ja parannuksen tekeminen. Jaakko Haavio toi Siionin virsiin uuden tulokulman. Hän ei enää ollut niin huolissaan omasta puolestaan, vaan enemmänkin lähimmäisestä. Hän toi virsiin palvelun ja lähetyksen näköalat. Haavion Siionin vuorelta näkee kauas, kun katsoo avoimin silmin. Sieltä ”laumaasi tarkkailemme, se mittaamaton on”.

Avoimin silmin katsominen on tässä ajassa tärkeä ominaisuus. Täytyy nähdä syyt, että ymmärtää seuraukset. Täytyy kulkea silmät avoinna, että näkee, minne mennä. Kristityiltä vaaditaan aivan erityistä näkökykyä, että voisi tuoda merkitystä tämän päivän merkityksettömyyteen.

Jaakko Löytty

Siionin virret 172-177

SV 172 Isämme, pyhitetty nyt olkoon nimesi

Jos etsit sitä virttä, jonka voisi veisata ystävän tai sukulaisen nimipäivänä, niin tässä se on!

Virressä tosin puhutaan vain Jeesuksen ja Kristuksen nimestä. Virsi sopisi siis yhtä hyvin osastoon Juhla, uudenvuodenvirsien kohdalle. Uudenvuodenpäivähän on Jeesuksen nimen päivä. Mutta perinteisesti tätä on tosiaan veisattu nimipäiväonnitteluna. Tätä on hyvä veisata myös sellaisen, jolla ei ole virallista nimipäivää kalenterissa.

Ajatuksena on hieman nurinkurisesti muistaa nimipäiväsankaria muistuttamalla, että kaiken hyvän ja kauniin lähde on Jumala, hänen nimensä ja kunniansa on kristityn ensisijainen kiitoksen ja ylistyksen kohde. Jeesuksen nimeen tukeutumalla voi myös karkottaa sielunvihollisen hyökkäykset. Meidäthän kastetaan ja haudataan ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä”, sekä seurakunta kokoontuu aina Kolmiyhteisen Jumalan nimessä:

näin varmistetaan, että osallistujat tietävät, missä ollaan.

Samalla virrenveisaaja pyytää kuitenkin, että Jumala pyhittäisi myös tämän kyseisen päivä, nimipäivän, ja että me osaisimme toimia Herran kunniaksi nimipäivänä(kin).  Lopuksi luodaan katse kristityn elämän päämäärään, taivaaseen, jossa ”todistajain pilvi” ylistää Herran nimeä ikuisesti. Sinne toivotaan yhdessä päästävän samaan joukkoon.

Hyvää nimipäivää itse kullekin, kun se koittaa!

SV 173 Kun synnyin tänne maailmaan

Jos edellinen oli nimipäivävirsi, niin tässä on selvästi ja vastaansanomattomasti syntymäpäivävirsi.

Hauska on huomata virrentekijän hieman horjuva kasteteologia: jo syntymä liittää elämän kirjaan. Elämän kirja on se pelastettujen luettelo, jota viimeisellä tuomiolla luetaan (Ilm. 21: 11-12). Itse asiassa kirkkomme opettaa, että kaste on pelastusteko, armonväline, taivaan perilliseksi tulemisen sakramentti. Virsi siis olettaa, että jokainen veisaaja on kastettu heti syntymänsä jälkeen ja näin tullut osaksi pelastuksen salaisuutta.

Ensimmäisen säkeistön sanoitus kertookin enemmän kirjoitusajankohdastaan ja yhtenäiskulttuurista: kaikki evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet kastettiin lapsena, heti syntymän jälkeen. Aikuisena ei varmaankaan kastettu juuri ketään. Oikeus olla kuulumatta mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan oli tullut lakiin vasta viisi vuotta ennen virren kirjoittamista.

Kun tekstiä lukee tarkemmin, ei virrentekijä ehkä kuitenkaan tarkoita tuota pelastettujen luetteloa, vaan jokaisen ihmisen omaa, henkilökohtaista, kuvitteellista elämän kirjaa. Siihen näkymätön elämäkerturi piirtää merkinnät eri elämän merkkipaalujen kohdalle, ja merkitsee myös, miten on elämäänsä elänyt. En voi välttää mielleyhtymää joululauluun, joka pelottelee lapsia olemaan kilttejä tai muuten lahjat jäävät saamatta: 

”Ei itkeä saa, ei meluta saa,

joku voi tulla ikkunan taa.
Joulupukki matkaan jo käy.

Nyt nimien kirjaan merkitään taas:

tuhma vai kiltti, ajatelkaas!

Joulupukki matkaan jo käy.

Taas pienet tontut liikkuu ja muistiin merkitsee,
niin joulupukki tietää saa, kuka lahjat ansaitsee.
Siis: Ei itkeä saa, ei meluta saa,

sopu on paljon mukavampaa.

Joulupukki matkaan jo käy.”

Hieman sellainen on myös Ilmestyskirjan Elämän kirja, jonka mukaan jokainen tuomitaan tekojensa mukaan.

Tässä syntymäpäivävirressä taas päivänsankarin elämän kirja kertoo ”Herran laupeudesta”, Jumalan hyvyydestä ja huolenpidosta, Jumalan armosta ja avusta. Luoja on lahjoittanut ruoan ja juoman, vaatteet ja kengät, läheiset ja rakkaat ihmiset, antanut voimia kohdata kunkin päivän vaikeudet ja haasteet. Lopussa pyydetään, että jos kirjaan on tullut merkintöjä pahoista teoista, ne annettaisiin anteeksi ja pyyhittäisiin pois, jotta uusi ja rehellinen elämä voisi alkaa.

Kaikesta tästä onkin syytä kiittää ja iloita.

SV 174 Oi Herra, koti rakenna

Siionin virsien perhevirsistä tässä on hää- tai vihkivirsi. Aiempaa versiota on kuitenkin veisattu myös esimerkiksi omissa sinkkukotini tupaantuliaisseuroissa ja hyvin se toimi siinäkin yhteydessä. Ja toimii edelleen.

Vaikka virsi varmasti on alunperin tarkoitettu juurikin hääseuroissa veisattavaksi, sopii se kaikkiin muihinkin perheen ja kodin juhliin. Eikä vain parien vaan myös asuinyhteisöihin ja yksinelävien koteihin. Vaikka virren ensimmäisen säkeistön sanat ”sanasi siunaamille” on monikko, voi virsi koskettaa myös yksinelävää ja sopia paitsi avioliiton solmimiseen/siunaamiseen myös kodinsiunaamistoimitukseen.

Monissa perhevirsissä esiintyy ylenpalttista rakkautta ja onnellisuutta, josta aviopari iloitsee ja kiittää mutta joka kuitenkin arjen tullessa joutuu koetukselle. Tämä johtuu siitä, että hää- ja perhevirret on usein tehty sitä laulavan parin tai perheen näkökulmaan ilon ja kiitoksen hetkiin. Tämä virsi on kuitenkin vieraiden, sukulaisten ja ystävien veisaama virsi kodille, sen asukkaille ja perustajille. Se on ystäväkansan siunauksen toivotus.

Sitä kuunnellessa ja veisatessa ei tule olo, että elämän rosoja tai vaikeuksia peiteltäisiin tai perhe-elämää idealisoitaisiin, vaan myönnetään, ettei aina ole helppoa. Mutta noihin vaikeisiinkin hetkiin ja aikoihin voi pyytää Jumalan varjelusta, suojelusta ja voimaa kohdata hankaluudet. Toisessa säkeistössä pyydetään ”anna heille siunaus… ja halu toista auttaa”. Tahtoahan perhe-elämässä yleensä vaaditaan enemmän kuin tunnetta, tahtoa sitoutua ja kantaa vastuuta valinnoistaan, vastuuta heistä, jotka on elämään annettu.

Erityisen liikuttava on mielestäni kolmannen säkeistön kuva Kristuksesta murtamassa leipää samassa pöydässä arkisen hernekeiton äärellä – vaikka varsinainen voima tahtomiseen haetaankin alttarin äärestä, sakramentista. Sama arkinen hernekeitto laajenee myös ystävien ja seurakansan kanssa nautittavaksi, yhteiseksi Jumalan kansan juhlaksi. Ja lopulta päästään taivaalliseen kotiin, taivaallista juhlaa viettämään koko Jumalan perheväen kesken.

SV 175 Herra, siunaa kotia

Virsi oli vastikään Tampereen herättäjäjuhlien tunnusvirsi ja se on jo yli 10 vuoden ajan veisattu juhlien päätösseurojen alkaessa. Silloinen yleissihteeri Alpo Järvi valitsi virren lasten veisattavaksi ns. kapulanvaihdon yhteydessä ennen päätösseurojen ensimmäistä puhetta. Lapset on kutsuttu juhlakentältä kuorokatokseen ensin harjoittelemaan 15 min ennen seurojen alkua ja sitten he ovat kajauttaneet sen juhlakansalle ennen ensimmäistä seurapuhetta. Siitä on tullut ilmeisen rakas monelle juhlavieraalle ja virsien veisaajalle.

Vasta vähän aikaa sitten tajusin, mitä ensimmäisen säkeistön toisessa pyynnössä sanotaan: ”Varjele nyt vaaroista.” Olin koko ajan lukenut ja veisannut ”vaaroissa”. Ajatushan on silloin aivan eri!

Kun pyydetään varjelemaan ”vaaroiSSA”, ajatellaan, että erilaisia haasteita ja jopa vaaroja tulee, niitä ei voi välttää, mutta Jumala voi olla niissäkin tilanteissa läsnä ja varjella.

Kun taas pyydetään varjelemaan ”vaaroiSTA”, pyydetään, ettei hankaluuksia ja vaikeita aikoja tulisi ollenkaan.

En tiedä, kumpi ajatus on parempi. Toinen on minusta realistisempi.

Toisen ja kolmannen säkeistön pyynnöt ovat sitten kyllä vähintäänkin realistiset, ja hyvä niin. Onneksi niissä toistuu sama kertosäemäinen pyyntö ”ole läsnä päivin, öin, hyvä Jumalamme”. Muutoin virren sanoma voisi olla vähän turhankin väsynyt ja vaikea käsittää, miksi se on juuri lasten veisattava virsi. Neljännessä on kaunis lopetus, joka sitoo yhteen kertosäkeen ja koko virren toisiinsa. Aikuiset usein haluavat kietoa lapset pumpuliin ja suojella kaikelta pahalta – tällöin käy helposti niin, että lapsille ei anneta välineitä käsitellä elämässä väistämättä jossain vaiheessa eteen tulevia vaikeuksia ja hankaluuksia. Tämän virren opettelu ja veisaaminen yhdessä koko herättäjäjuhlakansalle antaa ehkä sellaisen viestin, että Jumala ei ole vain hyvien ja juhlahetkien Jumala, vaan lähestyttävissä vaikeissa ja ikävissä tilanteissa.

Ihminen haluaa tuntea Jumalan läsnäolon elämässään, tunteen turvassa ja suojassa olemisesta, siitä, että kaikki on hyvin. Ettei ole mittään hättää.

SV 176 Saavu Kristus, Vapahtaja

Leena-Marja Renko sai tehtäväkseen uudistaa Lars T. Nybergin virren Jeesus Kristus, sankarimme (Sv 62). Hän uudistikin sen, mutta sen valmistuttua todettiin, että uusi versio ei enää aivan vastannut alkuperäistä sanoitusta. Se oli kuitenkin muuten erinomainen virsiruno. Niinpä päätettiin pyytää Jaro Julkusta muokkaamaan alkuperäinen virsi varovaisemmin. Rengon virrestä tuli sitten oma uusi virtensä, johon otettiin myös eri sävelmä kuin alkuperäisessä virressä. Näin toimittiin, koska Rengon sanoitus on vahva ja juuri sitä oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyytämistä maailmaan, jota Siionin virsien uudistuksessa haluttiin vahvistaakin.

Näin ollen Saavu Kristus, Vapahtaja saa aloittaa uuden osaston Oikeus. Siihen tehtävään virsi sopii erinomaisesti. Siinä on jossain määrin samaa tematiikkaa kuin Sv 54 On vääryydellä valta, joka on tarkoituksella sijoitettu Havahtuminen-osastoon korostamaan virren uudistettua asua ja itseen kohdistuvaa tutkistelun henkeä. Sv 176 kuitenkin sanoittaa eri tavalla maailmantuskaa ja epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamaa ahdistusta.

Siitä onkin tullut yksi uudistetun kokoelman lempivirsistäni. Erityisen puhuttelevaa oli työstää tätä virttä bibliodraaman keinoin ryhmän kanssa pari vuotta sitten. Siellä kuului Aleppon kellojen soitto ja rakkauden katse nähtiin. Virsi sanoo suoraan, mutta silti taiteen keinoin, mikä maailmassamme on ahdistavaa ja pelottavaa. Syyrian – ja monen muun – sodan uhrit ovat silmiemme edessä, kun veisaamme tätä virttä. Toisaalta näkee myös kuivuuden ja tulvat, nälänhädän ja ihmiskaupan, venepakolaiset ja pakolaisleirit. Virressä ei vain rukoilla apua jonnekin, joka on meistä poissa, vaan pyydetään itselle rohkeutta nousta puolustamaan sorrettuja ja hädänalaisia, tukemaan tarvitsevia ja pelkääviä.

SV 177 Rakas Jeesus, sanassasi

Mauno Salomäen virsi on syntynyt Uudet veisuut –kokoelmaan. Sen näkökulma on hieman toinen kuin edellisessä, mutta silti oikeudenmukaisuutta pyytävä. Edellinen liittyy tavallaan Kristuksen toiseen tulemiseen, ollaan jotenkin lopunajallisissa tunnelmissa, kun tässä ollaan enemmän tässä hetkessä, kirkon ja Pyhän Hengen ajassa ja vaikutuspiirissä. Virressä pyydetään taitoa ja ymmärrystä noudattaa Jeesuksen ohjeita lähimmäisenrakkauteen.

Virressä liikutaan Jeesuksen sanasta ja opetuksesta uskoon, oikeaan seuraamiseen Hengen ohjauksessa. Tästä saadaan vinkki tavalliseen elämään, jokapäiväisiin askareisiin, joissa toteutetaan lähimmäisyyttä Jeesuksen rakkauden voimalla. Viimeinen säkeistö ohjaa ajattelemaan kaikkia syrjäytettyjä. Virren taustalla on selvästi tuomiosunnuntain evankeliumi Matt. 25: 31-46, jossa Jeesus opettaa jokaisen nälkäisen, janoisen, kodittoman, alastoman ja vangitun kasvoissa näkevämme itse kärsivän Kristuksen.

Virressä pyydetään, että olisimme niin kuin ne, jotka antoivat syötävää, juotavaa, suojan, vaatetuksen tai kävivät katsomassa, eivätkä niin kuin ne, jotka jättivät tämän tekemättä. Tässä virressä ei pyydetä, että ”joku muu” huomaisi heidät, vaan todetaan, että tarvitsemme Jumalan vaikuttavaa voimaa ja rakkautta sekä Pyhän Hengen opastusta vähentämään välinpitämättömyyttämme.

Kannattaa siis olla varovainen, kun tätä virttä veisaa, sillä rukous todella muuttaa ihmistä ja avaa hänet huomaamaan tilanteita, joissa näitä tarvitsevia ihmisiä tulee vastaan ja joihin on tartuttava. Vaikka se tuntuisi epämiellyttävälle ja vaivalloiselle – tarvitseva ihminen on aina jollain tavalla epämiellyttävä ja rikkoo sen sovinnaisuuden ja tottumuksen muurin, jonka olemme ympärillemme rakentaneet – ”Nimimerkillä Kokemusta on”!

Keskustelukysymyksiä:

1.       Voisiko nimi- ja syntymäpäivävirsiä (Sv 172-173) veisata jossain muussa yhteydessä? Missä ja miksi?

2.       Millaisissa tilanteissa itse valitsisit Sv 174-175 veisattaviksi? Jääkö näissä virsissä joku ulkopuoliseksi, ja millä perusteella, vai kuuluvatko ne mielestäsi kaikille ja miksi?

3.       Jos tarkastelet koko osastoa Yhteys, onko siellä jokin perheen tai arkielämän kysymys, joka on ikään kuin ilman omaa virttään? Millainen teema puuttuu ja millaista sanoitusta se kaipaisi?

4.       Millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä löydät Oikeus-osaston kahdesta ensimmäisestä virrestä? Millaisiin tilanteisiin tai puheisiin itse käyttäisit niitä?

Leena Väyrynen-Si

Siionin virret 166-171

SV 166 Pyhään nimeen Herran

Hyväosaisen virsi

Hyvä veisaajaystävä, älä pahastu, vaikka heti alkuun nimeän tämän hyväosaisen virreksi. Meillä Suomessa sanalla ”hyväosainen” on helposti moitteensävyinen kaiku, ikään kuin hyväosainen olisi aina itseriittoinen ihminen, joka uskoo ansainneensa kaiken hyvän omalla erinomaisuudellaan ja pitää sitten omastaan kiinni.

Hyväosainen ei tässä virressä ole sellainen, vaan paljolla siunattu Jumalan lapsi, jonka on mahdollista jakaa omastaan. Ja jakamiseen häntä kutsutaan.

Ensin hän on saanut parasta, mitä lapselle voi lahjoittaa: kasteen. Sen lisäksi hän on saanut kristillisen kasvatuksen, jonka turvin hän on varttunut kristikansan jäseneksi. Virren kirjoittaja pitää selvänä, että jokaiselle kastetulle kuuluvat taivaan valtakunnan kahdenlaiset työt: evankeliumin vieminen niille, jotka eivät sitä vielä tunne, ja aineellista puutetta kärsivien lähimmäisten auttaminen.

Tässä virressä vähäosaisiksi tulkittavat ihmiset ovat kaukana, merten tuolla puolen. Vaikka Suomea voi pitää varakkaana hyvinvointivaltiona, jako merentakaisiin ”vähäisiin veljiin” on hiukan kaavamainen ja vanhahtava. Vähäosaisuutta on monenlaista, ja monet puutetta kärsivät ovat lähellämme. Voimme itsekin olla puutteenalaisia. Köyhyys ja nälkä ovat todellisuutta Suomessakin.

Myös lähetyskäskyn noudattaminen viittaa muihin kansoihin kuin omaamme. Virsi velvoittaa meitä kristittyjä viemään ilosanomaa kaikille kansoille, mutta Suomessa ja Euroopassa kristillisestä uskosta irtautuneita on niin paljon, että lähetyskenttä on myös keskellämme. Toisaalta taas Afrikassa ja Aasiassa kristinusko leviää voimakkaasti ja lähetystyön suunta alkaa olla ehkä piankin niistä Eurooppaan.

Virressä on myös lopun aikojen odotusta. Kolmannessa säkeistössä on viittaus Herran päivän lähenemiseen ja työhön, jossa kristityn tulee ahkeroida ennen yön saapumista. Nyt vielä ovi on auki, nyt on aika julistaa ilosanomaa.

Minusta tämä on vanhahtavuudestaan huolimatta innostava virsi, jonka sanomana on kaste- ja lähetyskäsky. Ne ovat edelleen voimassa meidän sukupolveamme varten. Elävä seurakunta on aina lähetystyötä tekevä seurakunta. Tätä veisatessa on hyvä tutkia, toteutuuko lähetystehtävä elämässäni. Tässä on hyvä muistaa, että kyllä se toteutuu kirkon jokaisella jäsenellä yhden väylän kautta: sinun kirkollisverollasi kirkko tukee lähetystyötä lähetysjärjestöjen ja nimikkolähettien kautta.

Tämä virsi ei kasteen mainitsemisesta huolimatta sovi erityisen hyvin kastejuhlaan, mutta lähetysteemaisiin seuroihin se sopii oikein hyvin. Tämän virren voimakas lähetyskehotus on paikallaan, mutta mahtaako tämän päivän körttiväki kokea sen liiankin patistavaksi? Meille on luontevaa tukea Herättäjän lähetystyötä, mutta evankeliumin viemiseen kanssaihmisille Suomessa on suhtauduttu liikkeen piirissä jo pitkään varovaisesti, jottei vain tultaisi tuputtaneeksi tai ahdistaneeksi heitä. Tässä tehtävässä onkin syytä etsiä viisaita tapoja, jotta emme ahdistaisi, mutta emme myöskään salaisi sitä, kenen nimeen uskomme nojaa.


SV 167 Kasteessa lapsi Jumalan

Se kantajansa kantaa

Tässä on virsi, jonka voisin ottaa elämäni tunnuslauluksi. Siinä on heti mahtava alku: ”Kasteessa lapsi Jumalan saa ristin kantaaksensa.”

Virren ensimmäinen säkeistö liittyy tapaan, jolla joskus muistutan ihmisiä heidän kasteensa merkityksestä. Ihminenhän ei tiedä eikä muista sanoja, jotka on hänelle kasteen hetkellä lausuttu.

Otan kuvitteellisesti pienen vauvan syliini. Kerron, että pappi tekee ristinmerkin hänen yllään ja lausuu sanat: ”Ota rintaasi ja otsaasi pyhä ristinmerkki todistukseksi siitä, että Vapahtaja Jeesus Kristus on lunastanut sinut ja kutsunut opetuslapsekseen.”

Kerron myös, että kastetta ei voi peruuttaa eikä tehdä tekemättömäksi. Kun meidät on merkitty ristillä Jeesuksen omiksi, liitto on Jumalan puolelta aina voimassa. Me voimme unohtaa sen, vähätellä sitä tai elää kuin häntä ei olisikaan, mutta Jumalan rakkaus ei meidän yltämme väisty.

Monille on ollut koskettava muistutus, kun olen kertonut kasteen sanoista ja ikuisesti kestävästä rististä heidän elämässään. Sehän on aarre, jonka arvon helposti unohtaa.

Virressä on vahvoja ilmaisuja, kuten tämä: ”Vapahtajan kuoleman merkiksi otsallensa”. Toden totta. Risti on Jeesuksen kuoleman merkki, mutta tyhjä risti on myös hänen elämänsä merkki. Kasteessa meidät liitetään hänen elämäänsä, kuolemaansa ja ylösnousemukseensa.

Tämäkin on vavahduttava lause: ”…se kantajansa kantaa”. Me kannamme ristiä monin tavoin, joko sydämessämme tai konkreettisena koruna kaulassa tai tatuointina iholla. Jeesuksen merkkinä se kantaa meitä. Ristiksi sanotaan myös sitä elämänosaa, jossa kannamme vastuuta ja koettelemuksia. Nekin ovat ristinämme. Mutta Jeesuksen seurassa kulkien ne ovat keveämmät. Hän kannattelee.

Virsi kertoo myös siitä, miten oma kärsimyksemme auttaa meitä samastumaan toisten osaan, ja olemaan heille tukena ja puuttumaan vääryyksiin. Pidän tuosta ilmauksesta, jolla meitä kastettuja kutsutaan: ”ristin kansa”.

Viimeinen säkeistö vielä vahvistaa edellä sanotun: silloinkin kun kuljemme epäillen ja pimeässä, kaste on aina voimassa ja ristin merkki otsalla.

Tämän vahvempaa teologiaa kastevirsi tuskin voi kantaa. Vahva suositus!


SV 168 Minut on kastettu

Harhapolkuja ja eksymisen vaaroja

Tämän kastevirren punaisena lankana ovat ne vaarat, joita kastettu kristitty kohtaa: harha-askeleet, väärät paimenet, laumasta vieroittuminen, kaidalta tieltä poikkeaminen, kasteen liiton rikkominen.

Tämä on virsissä aika harvinaista, mutta paikallaan. Nykyään helposti varotaan puhumasta vääristä paimenista, jotta meidän ei luultaisi tarkoittavan sillä muiden uskontojen ihmisiä ja heidän katsomuksiaan. Tosiasiassa muut uskonnot sydämen valintoina ovat kristitylle vääriä evankeliumeita, sillä niiden tiet perustuvat suorittamiseen ja ansioihin. Vain kristinuskossa on täydellinen armo ja anteeksiantamus.

Mutta harhatiet ja väärät paimenet ovat usein paljon arkisempia kuin muita uskontoja. Meitä sitovat väärät pyrkimykset, kunnian hakeminen, rahan tai ihmissuhteiden haaliminen, erilaiset riippuvuudet. Maallinen menestys ja varallisuuden kerryttäminen eivät sellaisinaan ole vääriä teitä, mutta jos panemme perimmäisen toivomme niiden antamaan näennäiseen turvaan, olemme hakoteillä. Siksi on hyvä aina muistuttaa, kenen laumaan me kuulumme tai kehen meidän on parasta nojautua.


SV 169 Jumala maan ja taivaan loi

Luomisen säveliä ja uskon koetusta

Tätä virttä veisatessa mieleen nousee lapsuuden pyhäkoulun tuntu. Lähes 200-vuotias virsi avaa Raamatun sen alkulehdiltä, luomisesta, ja kertoo Jumalan suojelevasta suhteesta ihmisiin. Se kertoo lapsen avuttomuudesta ja turvallisen saattajan tarpeesta. Tässä ollaan Jeesuksen hoidossa, kotimatkalla.

Neljäs säkeistö kertoo myös uskon koetuksesta, uskon raukeamisesta. Uskon koetus ei ole murhenäytelmä, kun sovinto perustuu kasteessa solmittuun Jumalan armoliittoon. Kiitos liitosta lauletaan viimeisessä säkeistössä kolmiyhteisen Jumalan persoonille, Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle.

Tämän virret kieli on vanhahtavaa, vaikka sitä on kolmessa vaiheessa uudistettu. Harvoin enää eksyvät tämän päivän veisaajan arkikieleen sanat autuus, laupeus, Baabelin puutarha tai Herran Siion. Mutta olkoon tällaisiakin virsiä. Kaikkea ei voi eikä tarvitse tyystin päivittää, vaan annetaan virsirunouden eri kerrostumien muistuttaa meitä näiden virsien pitkästä matkasta meidän päiviimme.


SV 170 Jeesus, auta lapsiamme
 
Lastenmurehtimisvirsi

Tämä on tärkeä virsi. Se on täynnä rakkautta, murhetta ja Jumalalta pyytämistä perheen ja suvun nuorten parhaaksi. Se on tykätty ja paljon veisattu virsi, syystäkin. Siinä lapsen saama Jumalan hoito nähdään parhaana apuna vanhemmalle.

Tämän virren sävel on helppo laulaa reippaanlaisella tempolla, mikä on hyvää vaihtelua monien raskaspoljentoisempien virsien väliin. Siksi on mukava veisata myös silloin, kun seurahetkessä on mukana nuorempaa väkeä.

Mitä murheita vanhemmalla tässä on?

Ensinnä: kodin muisto. Onko lapsella kodistaan päällimmäisenä hyvät muistot? Onko hyvää ja kantavaa ollut enemmän kuin ristiriitaa ja pettymyksiä?

Toiseksi: pahan kohtaaminen. Kun elämä väistämättä tuo eteen kiusauksia, vahingollisia asioita ja koettelemuksia, voisithan Jumala kulkea heidän edellään ja ohjata turvaan?

Kolmanneksi: yhteys ”pyhiin” eli seurakuntaan, muihin kristittyihin, jossa he saavat syntisinä kohdata armon ja kasvaa rakastamaan Jumalaa.

Neljänneksi: nuoren synkät hetket – että Jumala itse olisi armossaan hänen lähellään juuri silloin.

Viidenneksi: nuoren synnit. Tässä kuuluu virsirunoilijan tuska ja kiihkeä pyyntö, joka muuttuu vanhemman omaksi synnintunnustukseksi. Hän on itse vilpillinen, ja siksi syypää nuoren synteihin. Hän pyytää Herralta, että saisi siksi itse kantaa synnin seuraukset nuoren sijasta. Hän on valmis luopumaan omasta ikuisesta elämästään, jotta nuoren nimi pysyisi elämän kirjassa.

Tämä on harvinaista. En muista yhtään muuta virttä, jossa asetelma olisi kerrottu tällä tavoin. Tässä virressä on vahva Jumalan ja ihmisen välinen lunastussymboliikka: anna minun kärsiä tuon minulle rakkaan lapsen sijasta.


SV 171 Oi Jeesus, ota syliisi

Sylivirsi pikku kruunupäille

Onko parempaa kuvaa Jumalan rakastavasta huolenpidosta kuin syli? Tämä kaunis, tuttu virsi käyttää tätä lämmintä kielikuvaa, josta jokaisella on omat kokemuksensa. Toisille on lapsen syliä riittänyt, toisia on sysitty sylistä pois. Moni muistaa hetken, kun on kasvanut sylistä pois tai on annettu ymmärtää, että sylittelyn aika on ohi. Sylistä pois sysäämisen muisto voi olla kova.

Tämä virsi kertoo Jumalan radikaalista rakkaudesta, jossa kukaan ei ole häneen syliinsä tullakseen liian vanha. Me kaipaamme siunausta, päällemme laskettua kättä. Tätä virttä veisatessa me noudatamme Jeesuksen neuvoa: tulkaa lasten kaltaisiksi. Virren sanat ovat rukousta, jossa veisaaja itse kuuluu ”meihin pieniin”. Hän ei siis pyydä turvaa vain lapsille, vaan kuuluu itse heihin.

Tämä virsi sopii hyvin seurahetkeen, jossa on lapsia. Se kertoo taivaasta lasten rakastamilla käsitteillä. Se kertoo enkelten suojasta, joka kuuluu kaiken ikäisille. Se kertoo kirkkaasta kruunusta, jonka saamme taivaan riemussa. Mikä siinä onkin, että lapset, erityisesti pienet tytöt rakastavat kruunuja. On kiehtovaa leikkiä olevansa prinsessa tai prinssi. Siinä on vankka yhteys Raamatun kieleen, joka puhuu meistä kuninkaan lapsina ja perillisinä.



Heli Karhumäki