SV 250 Isä, kilvoitustielläni ohjaa
Siionin virsien seurakäyttöä on varmasti helpottanut ylipitkien virsien pilkkominen osiin sekä Malmivaaran että Haavion käsissä. Alkuperäisen yhteyden katkettua on ollut haasteena virren "juonen" säilyttäminen. Virsi 250 on yksi esimerkki jakamisesta.Kumppani löytyy virrestä 53, jossa valvomisen teema elää rikkaasti ja haastavasti rakennettuna. Halullisten sielujen hengellisissä lauluissa valvotaan 16 säkeistön verran.
Tässä virressä itseäni koskettaa erityisesti toinen säkeistö. Elämme kulttuurissa, jossa kuolemaa sekä romantisoidaan että työnnetään kiusaantuneena sielun peräkamariin pois häiritsemästä. Mutta sekä arjen elämässä että lähdön tilinteossa ei tarvitse kovin paljon siivosiistin vanhan aatamin ovea koputella kun jo löytyy sotkuja, suttuja, laiminlyöntejä, raastavaa keskeneräisyyttä. Sotaa on käytävä loppuun asti. Taisi Eleniuksen Jaakko jossakin yhteydessä sanoa, että elämän jotenkuten kunniallinen loppuun saattaminen on lähes ylivoimainen tehtävä kaikille meistä.
Kun veisaan viimeiseen taisteluun vaativista turmiovalloista tunnistan ihmisen osan.
Näin voi käydä, syvälle mennään. Tutut ja turvalliset lohdun eväät on syöty.
Yhtä sentään pyydän: Ole kanssani kun minut vihdoin viet kuoleman kamppailuun.
SV 251 Oi Herra, jos mä matkamies maan
Woi Wilhelmi minkä teit! On aivan uskomatonta, että läheisten kuolemien pieksemä mies kykenee tarttumaan kynään ja kirjoittamaan satojen tuhansien suomalaisten sieluun toivosta tavalla, jota ei voi ylittää.
Kirjoitin aikanaan tästä ihmeellisestä virrestä Herättäjä-Yhdistyksen vuosikirjassa: "Virren voimana on yksikertaisuus, selkeys, raamatulliset, mutta samalla arjen kieleen liittyvät väljät kuvat, jotka antava tilaa omalle kokemukselle - mahdollisuudelle "veisata virsi loppuun" ...aikakausia läpäisevän tarinan sydänääniä Malmivaara tavoittaa puhuessaan kaipauksesta, kyynelistä, hylkäämisestä, särkymisestä ja hauraasta toivosta. ...Wilhelmin tilanteessa virren jokaiselle sanalle asetteli punnuksia tietoisuus virren syntytilanteesta. Elämän polvilleen lyömän pappiparan ankara osa laittoi aikanaan veisaavan kansan kollektiiviseen muistiin peruskohtalon, jonka kehyksiin on sittemmin veisattu niin monta murheellista tarinaa. Muuten virren suosion matkareittejä näyttää säätelevän aivan oma logiikkansa. Kerran vahvassa elämäntilanteessa veisattu virsi alkaa kumulatiivisesti kutoa ympärilleen muistoja. Virsi "karkaa" tekijöittensä käsistä ja aloittaa arvoituksellisen matkansa historiassa ...virren taloon kutsutaan asumaan rippijuhlia, häitä, jouluja, juhannuksia, kylävierailuja, viimeisiä iltahuutoja.
Malmivaaran tekstin loisto liittyy mielestäni virressä tärkeään "väljän kuvan" tekniikkaan, joka antaa mahdollisuuden sijoittaa hyvin erilaisia elämäntilanteita virren rukoukseen. Pohdin vuosikirjassa mm. hylkäämisen teeman monikerroksisuutta. "Ehkäpä nuoruutensa identiteettikivuissa niin monta kertaa kompastunut nuori veisaa hylkäämisestä aivan toisella tavalla kuin työnsä tai elämänkriisiensä repimä keski-ikäinen, puhumattakaan tehokkuusyhteiskunnan rattaissa syrjää unohdetusta vanhuksesta.
Vielä tekee mieli kommentoida neljättä säkeistöä, jota mielestäni voisi luonnehtia eräänlaiseksi toivon maailmanennätysminimiksi. Jaakobin painista ammentava väljä kuva toimii taas. "Toivon ja epätoivon hiuksenhienolla rajalla vaeltava moderni ihminen saattaa jo sijoitella näihin maisemiin sulavia napajäätiköitä, terrorismin raakalaismaisia iskuja, uutisten lohduttomia lapsen silmiä ja ylipäätänsä ajassa vellovan nihilismin kosiskelua. Sijoittelu voi tapahtua siitä huolimatta, että alkuperäisessä yhteydessä on kysymys yhden yksilön taistelusta kuoleman ja katovaisuuden portilla."
Näin ihmeellisesti voi virsi toimia.Kun Aholansaaren rippikoulunuoret kajauttavat virren konfirmaatiossaan kuulen siinä sukupolvien tervehtivän toisiaan toivolla, jota ei mikään maailman mahti voi kukistaa.
SV 252 En ymmärrä
"Satakieli on laulamasta lakattuaan,pieni harmaa lintu vain." Tämä runo tuli ensimmäisenä mieleen kun huomasin tekstin uudistajaksi C.G von Essenin.
Ylihärmän kappalaisesta yliopiston professoriksi edennyt Essen tunnetaan keskeisenä Malmbergin maineen mustaajana. Professori Heikki Ylikankaan mukaan Essenin toimintaa selittää paremmin kateus kuin faktat. Itselleni tapaus nostaa esille pohdinnan tekstien ja niiden tekijäin suhteesta. Ainakin Wilhelmi Malmivaaran virsille antoi syvyyttä ja painoarvoa hänen toimintansa julistajana ja herätysliikejohtajana. Myöhemin -- esimerkiksi Haavion aikana -- tämä yhteys ei enää ollut niin keskeinen. Voisiko ajatella, että toimivien tekstien ja sävellysten painoarvo ei riipu siitä millaisia niiden tekijät ovat ihmisinä olleet? No, Essen tässä on kuljettanut melko uskollisesti "Halullisten sielujen hengellisten laulujen" alkuperäisteksiä eikä virsikirjankaan versio kovin radikaaleja loikkauksia tee.
Pysähtyyvä sävelkulku myötäilee virren meditatiivista taivaspohdintaa. En ymmärrä ja ei-teologia on virren parasta antia, salaisuutta suojellaan. Korven isien ja äitien jumaluusoppi muistuttaa, että parhainkin onni täällä on täynnä surua. Ehkäpä helmiportit, hohtokivet ja elämänpuu tuntuvat kovin vierailta kuvilta, mutta kun vertailee esimerkiksi Ruotsin kirkon ja Pohjois- Saksan evankelisluterilaisen kirkon uusien virsikirjojen lähestymistapaa hyvin samantyyppisissä, Raamatusta ammentavissa taivaskuvissa liikutaan.
Miten on? Voiko tällaisissa virsissä liikuakkin vain raamatullisten kuvina viitoittamaa tietä. No, Ruotsin kirkon virsikirjasta löytyy kyllä yksi yritys avata salattua uusin kuvin. Virsitekstien tekijänä tekee mieli kysyä: mitä ajattelette seuraavasta: "Unet pyyhkäisen otsalta pois, kevätaamua kuulostelen. Mihin haihtuivat talvet ja jää? Suvi totta on, lempeys sen. Ja nauramme, leikimme taas, Isä lapsia keinuttelee. Koti ainoa, rakkaus murtumaton, meitä kaikkia kannattelee". ( Ruotsin kirkon virsikirja 311:2)
SV 253 Taivaassa ilo suuri
Löytyn Jaakon pienet korjaukset ovat mainioita, tekisi mieli sanoa nerokkaita. On siellä oikia kotomaa / on siellä Isän maa. Tutun sanan katkomalla tehty uusi näkökulma on näppärä ja toimiva minun mielestäni. Jaakolle olisi varmasti luontunut myös morsiumystiikan intiimin kuvan säilyttäminen uudistuneena. Alkutekstissä Jeesus kantaa sylissä, suutelee ja syleilee rakkaasti morsianta. Lieneekö Jaska tehnyt kokeiluja?
Alkutekstissä synnin lisäksi monet muut murheet vaivaavat, Jaakko tiivistää monimielisesti, hiukan salaperäisestikkin maan murheeksi, joka vaivaa meitä. Edellisen kokoelman jossain määrin raskasta painolastia kantava "maailma" on Jaakon korjauksessa tullut lähemmäksi alkuperäistä tekstiä.
Sävelmän iloinen kepeys kuljettelee kyllä hyvin taivaan laitumia kohti.
SV 254 Viimeisen laulun vielä laulan
Löytyn Jaakko liittyy mielestäni juuri tässä virressä yhteen Siionin virsien tärkeään perintöön. Monet sävelmät ovat kansatoisintoina muokkautuneet ja saanet uusia sävyvä, niin voi mainiosti tapahtua myös sanoituksissa. Itse olen tietoisesti laittanut iltavirteni "Taivas jo tummenee metsien yllä" seurustelemaan virren "Tuon tästä päivästä" kanssa. Myös kanttori Martti Hemminki teki saman ratkaisun sävelmässään alkoi kehitellä tutun iltavirren melodiaa eteenpäin. Saman ratkaisun näyttää Jaakko tehneen virressä viimeisen laulun vielä laulan. Virsi jatkaa hienovireisellä tavalla Malmivaaran virttä eteenpäin ja tuo siihen uusia sävyjä mm. Ukko-Paavonkin käyttämään hätkähdyttävään kuvaan Herralle sairastamisesta.
Sävelmä etenee kuulostellen kohti huutoa ja Vapahtajan käsiin tarttumista ja laskeutuu sitten levolliseen pyyntöön siunauksesta. Hienoa, taattua Jaskaa.
Myös sanoittajana Jaakko on mielestäni kehittänyt melko omaperäisen tavan rakentaa virsitekstiä. Vanhahtavankin tuntuiset raamatulliset kuvat tekevät äkkihyppyjä ajan kipuihin. Malmivaaralainen väljän kuvan tekniikka saavuttaa riemuvoittojaan mm. virressä "Tuuli työntää kulkijaa". Kyky tiivistää suuria teologisia kokonaisuuksia pariin lauseeseen on aivan oma taiteenlajinsa. Sen Jaakko osaa. "Kyllä syntinenkin veisata saa, huutaa avuksensa Vapahtajaa." Siinä pari hyllyllistä köyhien ja elämässä riisuttujen teologiaa!
SV 255 Nyt ylös, sieluni
Tämän virren suuri suosio hautajaissa on itselleni ollut aina hiukan yllätys. Onhan kysymyksessä varsinainen kuvakielen iloittelujuhla, jota ryhdittää veisuu taivaan tuntomerkkinä jokaisessa säkeistössä. Luulen, että huikeana tarinana etenevä sävelmä on ollut keskeinen virttä kantava voima. Edelleen sävelmä tarttuu luihin ja ytimiin.
Itseäni koskettaa eniten Mika Nuorvan muokkaama kolmas säkeistö. Vanhan virren puhutteleva kuva hämäristä silmistä on saanut seurakseen hienosti muokatun kaarisillan maan ja taivaan välillä. "Kun täällä tähyilen silmillä hämärillä, kaukaakin Herraa katsellessa rauhan saa. Äänet jo kiirien autuuden sävelillä, taivaasta saakka toivon tuovat päälle maan. Matkani vaiheet, riemujen aiheet, on lahjaa ihmeellistä joka henkäys."
Itseäni tämä virsi ja television lohduttomat kuvat pakolaisleireiltä ovat inspiroineet eskatologisiin näkyihin, joiden äärellä Karl Marxin uskontonäkemyksen esikuva Ludwig Feuerbach olisi varmasti hykerrellyt. Taas sen näkee uskonto kääntää silmät kansan ooppiumina ajan ongelmista taivaaseen.
Sorretut, vainotut, kärsineet, kidutetut,
nyt juhlavieraaksi on kotiin kutsuttu
Ei enää kipua, ei hätähuutojakaan
auraksi taottu on miekka taistelun
Kukaan ei pelkää, ei näe nälkää,
ei näänny janoisena matkalla.
Oikeus ja rauha riemuitsevat juhlassa.
Mutta.
Vaikka eteenpäin tähyilläänkin taivasta ja isän kodista unelmoidaan, riittää Siionin iankaikkisuusvirsissä potkua myös maan alhoihin ja korpiteille.Täällä taistellaan.
Eikä körttikansakaan katsele maailman menoa ulkopuolelta kuin valmiiksi käsikirjoitettua apokalyptista näytelmää, jota valitut seuraavat katsomon pehmustetuista tuoleista. Oma ja lähimmäisten hätä kutsuu työhön ja toimeen.
Ehkä tämä kutsu olisi vielä paremmin voinut näkyä taivasvirsissäkin. Monessa hienossa uudessa virressä se kyllä näkyy.
Jouko Ikola
maanantai 10. kesäkuuta 2019
maanantai 3. kesäkuuta 2019
Siionin virret 244-249
Nyt liikutaan mielestäni osastossa, joka erityisesti tekstin tekijälle kaikkein vaikein maasto. Juhani Rekola onkin sanonut, että Dantea myöten runoilijat ovat onnistuneet kielen rikkaudessa paljon paremmin helvetin kuin taivaan ja paratiisin kuvissa. Siionin virret lähestyvät tuonpuoleisuuden salaisuutta hyvin vahvasti perinteisin raamatullisin kuvin, jotka eivät kovin helposti aukea uskonnollista kieltä tuntemattomalle. Ehkä vahvemmin taivaskuvat puhuttelevat liittyessään ns. apofaattisen teologian perintöön ja kertoessaan, mitä taivaasta puuttuu. "Ikävä tyystin kaikkoaa... vaivan alla alkanut virsi vaihtuu ilon ääniin... väsymys ei paina... murheet häipyvät... aaltojen uhka väistyy." Vahvimmin itseäni näissä virissä koskettaa viimeiselle portille asti ulottuva hengellinen arkirealismi. Kovaa on, taistella täytyy viimeiseen hengenpihinään asti, kiusaajan nuolet repivät verisiä haavoja sieluparkaan. Mieli uhkaa kovettua ja paatua, väsymyskin piirittää.
Apuuva!
Näissä parkaisuissa Siionin virret asettuvat omimpaan oloonsa. Eihän meistä muuhun ole kuin kerjäläisiksi ja avuksihuutajiksi. Monet virsien kuvat saavatkin syvyytensä vastakohtien jännitteestä. Elämän mustuvalle kankaalle taivas kutoo heleitä värejä, Kristus juottaa janoavat, vuorelta tähyillään luvattua maata. Uskon, että erityisesti menneiden sukupolvien korven isät ja äidit veisasivat kodin sieluunsa juuri näissä virsissä.
Toki kyselen: miten uudet sukupolvet osaavat sijoittaa oman kaaoksensa näihin säkeisiin?
Itse olen aina ollut kovin kärkäs tekemään tuttujen tekstien väliin hyppyjä ajassa velloviin kysymyksiin. Elämän ja kuoleman suurten perusteemojen äärellä viipyvät tekstit voivat kuitenkin ilman "hyppyjäkin"osua suoraan sydämeen.
SV 244 Herra, Herra, älä heitä
"Soi virteni kiitosta Herran" on jo kauan ollut Siionin virsien kestosuosikki. Virren tekijä pohjalaissyntyinen pappi - Mikko Katila - vyöryttää raamatullisten kuvien koko kirjon virteen "Herra, Herra, älä heitä." Kuusi säkeistöä tiivistää kahdeksan aikaisemman säkeistön sanoman. Toki tiivistäminen ei aina ole helppoa asia, esimerkiksi hyvinkin modernilta tuntuva pohdinta yksinäisen vaeltajan seisomisesta elämänsä teiden risteyksessä on jäänyt pois.
Erittäin puhutteleva ja monikerroksinen ilmaisu pyytää pitämään Herran eteenpäin vievien merkkien tuntumassa. Komea kuva, tilaa antava, hiukan salaperäinenkin. Ja hyvin körttiläinen.
SV 245 Kiitos olkoon Jumalalle
Rakastetun runoilijan Elsa Cristina Holmestenin virsi "Kiitos olkoon Jumalalle" kantaa mukanaan hellyttävää historiaa. Vaasassa pienessä runovihossa 1777 ilmestyneeseen tekstiin on kirjoittanut esipuheen aviopuoliso Joh.Wacklin. Vihkonen sisältää kertomuksen rakkaan puolison, kunniasukuisen ja Jumalaa rakastavan Elsa Christina Holmstenin totisesta kääntymisestä, elävästä uskosta, kristillisestä elämästä ja sangen autuaallisesta lopusta. Elsa kuului nuoriin kapinallisiin, hän joutui jopa istumaan vankilassa rangaistuksena toimistaan. Mutta - toisin kuin tänään - kirkkoa hän ei jättänyt, vaan kapina kanavoitui kirkkoa ja kristillisyyttä uudistavaksi voimaksi.
Itselleni satamakaupungin tytön suuren suosion saanut virsi tuo uhkaavista aalloista huolimatta tuttuja ja rakkaita kuvia. Lapsuuden merenrantakesät kehystävät omaa veisuuta ja uhkaavat aallotkin pärskivät sielun silmiä kostuttamaan. Terapiassa puhutaan valtameritunteesta jonka juuri ulottavat lonkeroitaan aina kohdun alkumerelle asti.
Pohjoissavolainen sävelmätoisinto kuljettaa virttä haikeasti mutta turvallisesti aaltojen kuohuissa. Muistan elävästi oudon, kaihertavan ikävän kun suvi-illan aurinko hyvästeli kaukaisuudessa salaperäiset saaret.
Tytti Issakaisen ja Jaakko Löytyn pienet korjaukset ovat mielestäni pehmentäneet kauniisti virteen huomaamatta hiipivää raskautta. Pidin erityisesti neljännestä säkeistöstä "Auta pakoon Babelista, kauneimmista unelmista totta tee, että kotimaassa kerran kerran, luona Herran ikävöivä veisailee."
SV 246 Autuus ja riemu on kaikilla meillä
Lahjakkaan kansanmiehen, seurapuhujan ja virsisrunoilijan Gustav Stenmannin virsi yhdistää taivaskuvat ja matkan vaivoissa vielä vaeltavan Jumalan kansan arjen tasitelut. Ensimmäisen säkeistön hiukan pysähtynyttä kuvastoa on Leena Ravantti uudistanut hienovaraisen tyylikkäästi. Hiukan kömpelö ja pysähtynyt kuva "siellä ei katselemasta laata kasvoista kasvoihin Jumalaa" on korvattu elävämmällä ilmaisulla "Kristuksen kasvoista rakkaus loistaa, armoa täynnä on toivomme maa." Alkuperäisestä käännöksestä löytyy yhdistelemällä hyvät perusteet uudelle kuvalle.
Erityisesti kolmannessa säkeistössä on yhdistetty uskomaton määrä hienoa teologiaa !
Kolmannesta säkeistöstä neljänteen kulkee myös puhutteleva "hengellisen huolen" rukous. Uskossaan heikkoja ja omille teilleen kiirehtineitä halutaan muistaa. Ylhäältäpäin hyökkäävää jumaluusoppia kuitenkin kavahdetaan, sillä omat kiusat vievät pyytämään myös itselle apua syntisten Vapahtajalta.
SV 247 Ahdingoista ajan
Tässä virressä pistää minulle ensimmäisenä silmiin sävelmä. Etelä-pohjalainen toisinto maistuu pikemminkin savolaiselta mäkiseltä maastolta. Kansanveisuussa kouliintunut sävelmä kantaa teologiaa: nyt askelletaan sitkeästi, vaeltavan Jumalan kansan yhteistä rytmiä hakien, pysähdytään, kootaan voimia, jatketaan veisuuta, toiston voima nostaa askeleita.
Miten lienee tilanne pörssikurssien, ilmastoahdistuksen, ruudusta olohuoneeseen seilaavien pakolaisveneiden ja ihon alle työntyvien minäprojektien maailmassa? Onko halua käydä ajan ahdingoista rakkaan Vapahtajan luokse? Tunnustammeko olevamme epäuskoon eksyneitä, nälkään nääntyneitä ja kuormien alla?
Ajassamme yksilö tarpeineen ja toiveineen entistä useammin on oikean elämän paras suuntaviitta. Raskaasti ylhäältäpäin totuuksia paiskovien auktoriteettien valtaa on varmasti ollut herännäisyydeasäkin raikasta tuulettaa. Mutta Siionin virret muistuttavat silti yksilöä paisuttelevan subjektivismin vaaroista. Kyllä "vanha aatamikin" haluaa toteuttaa itseään.
Toisen säkeistön "vanhat juonet ja vanhat eljet" (hiukan hankala sana) muistuttavat voimista, jotka ovat läsnä ihmisen kauneimmissakin pyrkimyksissä.
SV 248 Kuin matkamies nyt vaellan
Tässäkin virressä on matkanteon poljento. A.G. Wallenius kirjoititti 1830 "Yksi kaunis hengellinen weisu. Kaikille christi weljille ja sisarille ylöskehoituxexi."
Virsi yhdistää tähän virteen entisestä kirjasta virren 257 " Päähämme kruunun kultaisen". Virren ilmaukset ovat vahvasti raamatullisten kuvien pohjalta rakennettuja.
Varsinainen vyöry odottaa veisaajaa: elämän vesi, paratiisin puu, marttyyrikuoro, kultainen kruunu, Punainen meri ja Kaanaan maa.
Mitä mieltä olette? Suojaako hiukan etäännyttävä "kaanaan kieli" parhaiten uskon ja tuonpuoleisuuden salaisuutta? Itseä olisi taas koukuttanut tehdä säkeistöjen sisään muutama uuden kuvan hyppy.
Lienee kaikkein virsien uudistajien kipu pohtia muutoksia, jotka vievät tekstiä osittain uusiin maisemiin.
SV 249 Terve, pyhäin suku
Voiko virressä olla huumoria?
Tässä tekstissä liikutaan huumorin lähimaastossa.Valoisa aloitus liittää arjen matkalla vielä taistelevat perille päässeiden juhlajoukkoon. Terve pyhät, juhlapukuiset, täältä tullaan.Vaikeaa on välillä, mutta ihan pakkoa sanoa, että hauskaakin on. No muutamat kyllä hermostuvat ja suuttuvat kun ei mene niinkuin Strömsössä. Mutta hyvänen aika, mitä meiltä täällä oikeastaan puuttuu. Ja iloksihan murhe muuttuu Jumalan luona!
Ei siis muuta kuin pökköä pesään, näillä mennään! Ei kannata hermostua, vaikka Putinit, Trumpit ja kumppanit syöttävät pajunköyttä.Ihmisiin ei kannata muutenkaa liikaa toivoansa perustaa. Kyllä se on kuule suuremmas käres! Luotetaan me vaan Jumalaan.
Antaa haihtuvaisten haihtua, suuretkin herrat ja narrit rupsahtavat, niinkuin mekin.
Niin.
Mutta se toivo. Koetetaan vaan roikkua Jeesuksen tuntumassa, jos väsyttää Herra hoitaa loput.
Että eikun menoks!
maanantai 27. toukokuuta 2019
Siionin virret 238-243
SV 238 Vakaasti valmistua
Vuosia sitten muistan eräiden hautajaisten valmistelut. Erityisen vaikealta silloin tuntui sopivan virren löytäminen. Tuntui, ettei sopivaa virttä niihin ole olemassakaan. Monessa virressä soiva maallisten riemujen hylkäämisen into tuntui falskilta ja ainakin vainajan persoonaa muistellessa aivan sopimattomalta. Maallisen ajan lyhyydestä varoittelu tuntui liian kipeältä, kun vainaja oli lähtenyt kesken parhaan ikänsä. Joidenkin virsien iloinen itsevarmuus taivaallisiin iloihin päätymisestä ei sekään tuntunut sopivan vainajan eikä surevien mielenmaisemaan. Mutta lopulta tämän virren osuessa kohdalle kaikki nyökkäsivät hyväksyvästi. Tämä se on.
Tämä virsi erottuu Siionin virsien hautajaisvirsien joukosta omanlaisekseen. Virren ydin on säeparissa "Valmistumaton kanna / luoksesi valmiina". Ja usein tuo on osuva rukous. Sillä oli kuolema odotettu tahi ei, harva kokee olevansa valmis.
Monessa iankaikkisuusvirressä kuvataan taivaan riemua ja perille päässeiden joukkoa. Tässä ollaan tällä puolella, kuoleman kynnyksellä - kuten tässä elämässä koko ajan ollaan, koska kenenkään viimeistä hetkeä emme tiedä. Realismiakin riittää: kuolla ei ole helppo. Mutta kuoleman kynnyksellä pyydämme Jeesusta puoltajaksi, anteeksi antajaksi, valmistajaksi ja lopulta kantajaksi.
SV 239 Nyt yhdessä jo lähtekää
Tässä virressä mennään porukalla taivaaseen. Puhuttellu on kuin ainakin ison joukon kesken. "Me" olemme tässä jo menossa, ja kehottelemme seisoskelijoita "lähtekää, pyrkikää, tulkaa". Sitten luodaan yhteishenkeä "Kun maailman me jätämme ja tyhjän riemun hylkäämme, niin jäävät turhat murheemme, ne esteenä on matkalle."
Virsi asettaa veisaajansa sisälle raamatulliseen vertauskuvaan: seurakunta on morsian, Kristus sulhanen. Vaikka minulle henkilökohtaisesti "iäiset häät" kuulostavat kaikkea muuta kuin houkuttelevilta (minulla häihin assosioituu kiusaantunutta keskustelua puolituttujen kanssa, noloja tutustumisleikkejä ja huonosti istuvat juhlavaatteet), ymmärrän että vertauksessa tavoitellaan jotain muuta. Uusi liitto Jeesuksen veressä rinnastuu kahden ihmisen avioliittoon. Täällä elämme kihlauksen ja odotuksen aikoja, ja "häät" ja Jumalan rakkauden täyttymys odottaa iankaikkisuudessa.
Ovatkohan vertauksen esittämisen aikoihin häät olleet houkuttelevampi tapahtuma kuin nykyään? Käsittääkseni ainakin Välimeren pohjukan kulttuuripiirissä häiden tarjoilut olivat (ja ovat) runsaat. Ehkä pitkään kestävät häät ovat olleet eräänlainen paratiisikokemus: ei työtä eikä vaivaa, vaan herkkuja yllinkyllin.
SV 240 Maailmassa, alla vainon
Mikko Katilan hieno virsi, jota soisi veisattavan enemmänkin. Tässä sanoitetaan Herran kansan elämä maailmassa vaellukseksi. Näitä virsiä on paljon. SV 2, 40, 41, 43, 51, 59, 86, 95, 118, 243, 248, 251 ja 254 tulevat etsimättä mieleen, ja etsien (esim. Siionin virsien sanahaulla "matka" tai "tie") löytyy melkein määrättömästi lisää.
Sama virsirunoilija Katila on suositun "Soi, virteni, kiitosta Herran" tekijä. Tuon virren kohdalla ajattelen usein sanoittajan kamppailua melankolian ja masennuksen kanssa: tuossa virressä hän käskee virttä soimaan kiitosta, kun se ei tahdo itsestään riemua helkkyä. Tässä virressä (240) tummat sävyt sanoitetaan suoremmin. "Peittyy kulkijalta armo, / painuu maahan usko, tarmo / suurten epäilysten taa."
Matkalla on siis rasituksia, jotka johtuvat Paholaisesta ja ihmisen taipumuksesta langeta. Uuvumme epäilyksiin. Rohkaisua etsitään siitä, että vaiva ja kärsimys kuuluu ihmisen elämään (taivaan tiehen), ja että Jeesus on sen saman kokenut - ja voittanut. "Katso Herraan tuskan alta. / Hänellä on voima, valta / kantaa sinut perille."
Tämä virsi tuntuu kerrassaan uskottavalta rohkaisuvirreltä, joka ei liikoja veisaajalta tai kuulijaltaan odota.
SV 241 Vaikka polku näin
En ole koskaan lukenut virren tekijän Bunyanin "Kristityn vaellusta". Tätä virttä veisatessani usein ajattelen sitä. Se on minulle tuttu Louise Alcottin tyttökirjasta "Pikku naisia", jossa neljä sisarusta kyseistä teosta kodissaan näytelmäksi sovittaa.
Tämän virren itselleni hengellisesti mielekäs sisältö on kahdessa ensimmäisessä säkeistössä: sinnikkäästi pyritään perille, juhlaan, vuorelle vaikka olisi turhaa työ eikä oikein näkisi määränpäätä. Sen sijaan viimeinen säkeistö jättää minut ymmälle. Annetaanko tässä oikeasti ymmärtää, että murehtimalla taivaaseen mennään ja riemulla helvettiin? Tekisi mieleni opastaa, ettei tunnetiloihin tarvitse niin vakavasti suhtautua. Heränneen mielen tapa suhtautua tunnetiloihin kai olisi käyttää ne viittoina Kristuksen luo. Hyvä murhe on sellaista, joka vie Jeesusta kohti. Hyvä riemu samoin. Itsessään ja sellaisenaan tunnetilat eivät lie hyvästä tai pahasta.
SV 242 Ah, saavus, Jeesus, seuraksemme
Tässä virressä ollaan Emmauksen tiellä. Alakuloiset opetuslapset kohtasivat ylösnousseen Jeesuksen tiellä matkatessaan. He eivät Opettajaansa tunnistaneet, mutta kun tämä selitti sanaa, heidän sydämensä hehkuivat innosta. He pyysivät häntä jäämään aterialle kanssaan, ja tunnistivat lopulta leipää murrettaessa.
Tämä Raamatun tuokio asetetaan tässä virressä veisaajan, meidän kaikkien kohdalle. Päivä on illassa, edessä oleva yö on iäsyyden yö, on aika kuolla. Tähän matkan kohtaan pyydetään Jeesusta rinnalle, kulkemaan matkaa kanssamme, jotta meistä olisi rakastamaan ja uskomaan. Kuten Emmauksen tien opetuslapsille ovat Jeesuksen kasvot salatut meille täällä tässä ajassa - mutta kun hänet kohtaamme, sydämemme hehkuvat innosta ja saamme toivon takaisin. Siitä Kristuksen voimme tunnistaa.
SV 243 Edessä reitti tuntematon
Tämä on nykyään yksi veisatuimmista virsistä, ja usein se, jonka Siionin virsiä tuntemattomatkin virsikokoelmastamme tunnistavat. Se syntyi Jaakko Löytyn ja Kaija Pispan yhteistyönä yhteislauluksi vuoden 1995 Lahden lähetysjuhlille.
Jaakko Löytty on uudessa kirjassaan "Tilkkutäkki" kertonut laulujensa syntytarinoita. Tämän laulun kohdalla hän päästää puolisonsa, laulun sanoittajan ääneen. Näin Kaija Pispa ko. kirjassa: "Halusin, että kuvat maisemista ja polun varteen putoilevista elämän jäljistä olisivat kouriintuntuvia, ei yleisluontoisia virsiruokuvia, ja kahden maan kansalaisuus avautuisi kuulijan/laulajan kautta myös uskon kuvaksi."
"Kahden maan kansalaisen" sävelestä Jaakko kirjoittaa mm. näin: "Melodia päättyy sävellajin johtosäveleeseen, ei perussäveleeseen, niin kuin normaalisti laulut lopetetaan. Tällä halusin korostaa yhteisen veisuun päätymättömyyttä ja ajattomuutta, ikuista kahden maan kansalaisuutta."
Virren käyttäjän näkökulmasta voi vain sanoa, että tekijät ovat onnistuneet pyrkimyksissään.
Hanna Tuura
Vuosia sitten muistan eräiden hautajaisten valmistelut. Erityisen vaikealta silloin tuntui sopivan virren löytäminen. Tuntui, ettei sopivaa virttä niihin ole olemassakaan. Monessa virressä soiva maallisten riemujen hylkäämisen into tuntui falskilta ja ainakin vainajan persoonaa muistellessa aivan sopimattomalta. Maallisen ajan lyhyydestä varoittelu tuntui liian kipeältä, kun vainaja oli lähtenyt kesken parhaan ikänsä. Joidenkin virsien iloinen itsevarmuus taivaallisiin iloihin päätymisestä ei sekään tuntunut sopivan vainajan eikä surevien mielenmaisemaan. Mutta lopulta tämän virren osuessa kohdalle kaikki nyökkäsivät hyväksyvästi. Tämä se on.
Tämä virsi erottuu Siionin virsien hautajaisvirsien joukosta omanlaisekseen. Virren ydin on säeparissa "Valmistumaton kanna / luoksesi valmiina". Ja usein tuo on osuva rukous. Sillä oli kuolema odotettu tahi ei, harva kokee olevansa valmis.
Monessa iankaikkisuusvirressä kuvataan taivaan riemua ja perille päässeiden joukkoa. Tässä ollaan tällä puolella, kuoleman kynnyksellä - kuten tässä elämässä koko ajan ollaan, koska kenenkään viimeistä hetkeä emme tiedä. Realismiakin riittää: kuolla ei ole helppo. Mutta kuoleman kynnyksellä pyydämme Jeesusta puoltajaksi, anteeksi antajaksi, valmistajaksi ja lopulta kantajaksi.
SV 239 Nyt yhdessä jo lähtekää
Tässä virressä mennään porukalla taivaaseen. Puhuttellu on kuin ainakin ison joukon kesken. "Me" olemme tässä jo menossa, ja kehottelemme seisoskelijoita "lähtekää, pyrkikää, tulkaa". Sitten luodaan yhteishenkeä "Kun maailman me jätämme ja tyhjän riemun hylkäämme, niin jäävät turhat murheemme, ne esteenä on matkalle."
Virsi asettaa veisaajansa sisälle raamatulliseen vertauskuvaan: seurakunta on morsian, Kristus sulhanen. Vaikka minulle henkilökohtaisesti "iäiset häät" kuulostavat kaikkea muuta kuin houkuttelevilta (minulla häihin assosioituu kiusaantunutta keskustelua puolituttujen kanssa, noloja tutustumisleikkejä ja huonosti istuvat juhlavaatteet), ymmärrän että vertauksessa tavoitellaan jotain muuta. Uusi liitto Jeesuksen veressä rinnastuu kahden ihmisen avioliittoon. Täällä elämme kihlauksen ja odotuksen aikoja, ja "häät" ja Jumalan rakkauden täyttymys odottaa iankaikkisuudessa.
Ovatkohan vertauksen esittämisen aikoihin häät olleet houkuttelevampi tapahtuma kuin nykyään? Käsittääkseni ainakin Välimeren pohjukan kulttuuripiirissä häiden tarjoilut olivat (ja ovat) runsaat. Ehkä pitkään kestävät häät ovat olleet eräänlainen paratiisikokemus: ei työtä eikä vaivaa, vaan herkkuja yllinkyllin.
SV 240 Maailmassa, alla vainon
Mikko Katilan hieno virsi, jota soisi veisattavan enemmänkin. Tässä sanoitetaan Herran kansan elämä maailmassa vaellukseksi. Näitä virsiä on paljon. SV 2, 40, 41, 43, 51, 59, 86, 95, 118, 243, 248, 251 ja 254 tulevat etsimättä mieleen, ja etsien (esim. Siionin virsien sanahaulla "matka" tai "tie") löytyy melkein määrättömästi lisää.
Sama virsirunoilija Katila on suositun "Soi, virteni, kiitosta Herran" tekijä. Tuon virren kohdalla ajattelen usein sanoittajan kamppailua melankolian ja masennuksen kanssa: tuossa virressä hän käskee virttä soimaan kiitosta, kun se ei tahdo itsestään riemua helkkyä. Tässä virressä (240) tummat sävyt sanoitetaan suoremmin. "Peittyy kulkijalta armo, / painuu maahan usko, tarmo / suurten epäilysten taa."
Matkalla on siis rasituksia, jotka johtuvat Paholaisesta ja ihmisen taipumuksesta langeta. Uuvumme epäilyksiin. Rohkaisua etsitään siitä, että vaiva ja kärsimys kuuluu ihmisen elämään (taivaan tiehen), ja että Jeesus on sen saman kokenut - ja voittanut. "Katso Herraan tuskan alta. / Hänellä on voima, valta / kantaa sinut perille."
Tämä virsi tuntuu kerrassaan uskottavalta rohkaisuvirreltä, joka ei liikoja veisaajalta tai kuulijaltaan odota.
SV 241 Vaikka polku näin
En ole koskaan lukenut virren tekijän Bunyanin "Kristityn vaellusta". Tätä virttä veisatessani usein ajattelen sitä. Se on minulle tuttu Louise Alcottin tyttökirjasta "Pikku naisia", jossa neljä sisarusta kyseistä teosta kodissaan näytelmäksi sovittaa.
Tämän virren itselleni hengellisesti mielekäs sisältö on kahdessa ensimmäisessä säkeistössä: sinnikkäästi pyritään perille, juhlaan, vuorelle vaikka olisi turhaa työ eikä oikein näkisi määränpäätä. Sen sijaan viimeinen säkeistö jättää minut ymmälle. Annetaanko tässä oikeasti ymmärtää, että murehtimalla taivaaseen mennään ja riemulla helvettiin? Tekisi mieleni opastaa, ettei tunnetiloihin tarvitse niin vakavasti suhtautua. Heränneen mielen tapa suhtautua tunnetiloihin kai olisi käyttää ne viittoina Kristuksen luo. Hyvä murhe on sellaista, joka vie Jeesusta kohti. Hyvä riemu samoin. Itsessään ja sellaisenaan tunnetilat eivät lie hyvästä tai pahasta.
SV 242 Ah, saavus, Jeesus, seuraksemme
Tässä virressä ollaan Emmauksen tiellä. Alakuloiset opetuslapset kohtasivat ylösnousseen Jeesuksen tiellä matkatessaan. He eivät Opettajaansa tunnistaneet, mutta kun tämä selitti sanaa, heidän sydämensä hehkuivat innosta. He pyysivät häntä jäämään aterialle kanssaan, ja tunnistivat lopulta leipää murrettaessa.
Tämä Raamatun tuokio asetetaan tässä virressä veisaajan, meidän kaikkien kohdalle. Päivä on illassa, edessä oleva yö on iäsyyden yö, on aika kuolla. Tähän matkan kohtaan pyydetään Jeesusta rinnalle, kulkemaan matkaa kanssamme, jotta meistä olisi rakastamaan ja uskomaan. Kuten Emmauksen tien opetuslapsille ovat Jeesuksen kasvot salatut meille täällä tässä ajassa - mutta kun hänet kohtaamme, sydämemme hehkuvat innosta ja saamme toivon takaisin. Siitä Kristuksen voimme tunnistaa.
SV 243 Edessä reitti tuntematon
Tämä on nykyään yksi veisatuimmista virsistä, ja usein se, jonka Siionin virsiä tuntemattomatkin virsikokoelmastamme tunnistavat. Se syntyi Jaakko Löytyn ja Kaija Pispan yhteistyönä yhteislauluksi vuoden 1995 Lahden lähetysjuhlille.
Jaakko Löytty on uudessa kirjassaan "Tilkkutäkki" kertonut laulujensa syntytarinoita. Tämän laulun kohdalla hän päästää puolisonsa, laulun sanoittajan ääneen. Näin Kaija Pispa ko. kirjassa: "Halusin, että kuvat maisemista ja polun varteen putoilevista elämän jäljistä olisivat kouriintuntuvia, ei yleisluontoisia virsiruokuvia, ja kahden maan kansalaisuus avautuisi kuulijan/laulajan kautta myös uskon kuvaksi."
"Kahden maan kansalaisen" sävelestä Jaakko kirjoittaa mm. näin: "Melodia päättyy sävellajin johtosäveleeseen, ei perussäveleeseen, niin kuin normaalisti laulut lopetetaan. Tällä halusin korostaa yhteisen veisuun päätymättömyyttä ja ajattomuutta, ikuista kahden maan kansalaisuutta."
Virren käyttäjän näkökulmasta voi vain sanoa, että tekijät ovat onnistuneet pyrkimyksissään.
Hanna Tuura
maanantai 20. toukokuuta 2019
Siionin virret 232-237
Kävin viime maanantaina keskustelua kolmen erittäin viisaan naisen kanssa virsistä ja
jumalanpalvelusmusiikista. Siitä mieleeni pesiytyi kysymyksiä, pohdintoja ja aavistuksia, jotka
nousivat pinnalle tutkiessani Siionin virsiä 232-237. Siksi tarkastelen seuraavia sanoituksia siitä
näkökulmasta, miten todellisilta virret kuulostavat minun nuoren työikäisen kaupunkilaisen
elämässä ja miltä ne minusta tuntuvat.
SV 232 Taivas jo tummenee metsien yllä
Jokaisella ikätoverillani on kokemusta mielenterveysongelmista, joko omakohtaisesti tai
lähipiirissä. Hienoa on myös se, että mielenterveydestä ei enää puhuta vain ongelmien
yhteydessä vaan terveytenä, johon kannattaa kiinnittää huomiota.
Siksi virren 232 iltarukoukseen kääritty kuvaus ahdistuksen kasvamisesta unen äärellä
tuntuu todelliselta. Minä tunnistan tässä itseni. Tässä puhutaan minusta ja kaikista niistä,
joiden mieli ei löydä asentoa, jossa sen olisi hyvä olla. Yön tunteina unettomuudeksi
venyvä ahdistus, levottomuus, syyllisyys ja pelko huomisesta. Ripustautuminen toivoon
siitä, että mieli rauhoittuu, ahdistuksesta voi päästä irti ja saada tilalle tyyneyden. Levätä
edes hetken.
SV 233 Taas käymme kohti yötä
Virsii 232 tuntuu tulevan lähelle, jopa paljastavan minut. Sen sijaan seuraava virsi, Siionin
virsi 233 etäännyttää. Iltavirren lempeys vaihtuu säkeistö säkeistöltä pohdintaan ihmisen
katoavaisuudesta:
Siis hänen tahdon olla,/ kun pettää kaikki muu,/ vain kukkaan nurmikolla/ ihminen vertautuu./
Sen kauneutta kiittää/ aamulla jokainen,/ vaan ilta kaataa, niittää,/ korreksi kuivaa sen.
Näin kevätiltoina olen miettinyt, miksi tämä vuodenaika tuntuu aina niin erityiseltä.
Kevätillassa kävellessä tuntuu siltä että kaikkeus on läsnä ja inhimillisen tietämisen verho
on vedetty syrjään ihmisen ja muiden luotujen välilltä. Luulen tunteen syntyvän siitä, että
kevät on jatkuvaa muutosta, ja siltä on mahdoton sulkea aistejaan. Joka päivä elämää on
enemmän, uusia ääniä, uusia kasveja, kukkia, uusia ajatuksia. Maisema ei pysy samana
seuraavaan päivään, vaan edellinen askel katoaa kun seuraava ryöpsähtää. Eilen tuomen
kukat olivat tiiviitä helmennäköisiä nuppuja, tänään oli ensimmäinen puu lauennut täyteen
kukintaan.
Miksi virsitekstissä asioiden katoavaisuus esitetään arvottomana? Miksi pysyvä on
arvokasta, ohimenevä arvotonta? Ihmiselämä kuihtuu pois, ja kukaan ei muista, kukaan ei
kaipaa. Minä näen asian toisin: Juuri katoavaisuushan tekee elämästä niin erityisen.
Elämän jokainen liikahdus tapahtuu vain kerran. Se, mitä eilen olin on jo tänään mennyt.
SV 234 Te murheelliset
SV 235 Herra antoi, Herra otti
Useissa virsissä suunnataan tuonpuoleiseen, suorastaan kaivataan sinne. Virret voivat olla
tärkeitä kuoleman sanoittamisen keinoja nykyihmiselle, jolle kuolema on ehkä vieras.
Virsiä 234 ja 235 tarkastellessa tulee kuitenkin mieleen, että kuoleman kaipaaminen ja
odottaminen heijastelevat menneiden sukupolvien ihmisten maailmankuvaa. Luulen
kaipauksen nousevan maailmasta, jossa elämä on kovaa, fyysisesti raskasta ja ajatus
tulevasta paratiisista tuo toivoa. Sen avulla kestetään kurjuus.
Tunnistan ja ymmärrän ajatuksen, se on minussa aiempien sukupolvien perintönä. Ajatus
ei kuitenkaan edusta minun maailmankuvaani. Jos olenkin murheellinen, minua ei lohduta
ajatus, että kuoleman jälkeen koittaa auvo. En ajattele, että tämä elämä on kärsittävä läpi
Jumalaan luottaen ja sitten koittaa helpotus. Kuoleman jälkeinen pelastus ei kenties
puhuttele minua samoin kuin menneiden aikojen ihmistä. Minulle on tärkeämpää huomata
ja tuntea Jumalan hyvyys siinä ainutkertaisuudessa, mitä elämä tuo eteen. Minulle on
tärkeää, että voin pyytää lohdutusta suruihin ja voimaa taistella maailman kurjuutta
vastaan.
Kenties nämä virret tulevat lähelle toisessa elämäntilanteessa. Tällä hetkellä minua
viehättää vain niiden aisteihin vetoavat kielikuvat. Sanoman tasolla ne kuuluvat kyllä
minun uskontooni, mutta eivät elämääni. Ne ovat kauniita mutta kuuluvat mielessäni
lähinnä uskonnon harjoittamisen piiriin.
Tällä kertaa käsiteltävien virsien sarjaan kuuluvat myös ne virret, jotka Siionin virsien
kokoelmassa ovat minulle ehkä kaikista vieraimpia - siitäkin huolimatta, että olen veisannut
niitä paljon.
SV 236 Maailma vaivassa vaikeroi
SV 237 Oikein päivät laskemaan
Virret 236 ja 237 edustavat minulle sitä kuvaa, joka körttiläisyydestä stereotyyppisesti
esitetään: ankeaa, synkkää, ahdistavaa. Näin kirjoittaessani tiedän, että jonkun mielestä
en vain ole ymmärtänyt virsien toiveikasta ja vapauttavaa sanomaa. Mutta kyllä minä
tiedän, miten virret saadaan seliteltyä parhain päin. Kaunis ajatus ei silti muuta sitä miltä
virsi minusta tuntuu. Minusta on ärsyttävää, että synkkänä soiva virsi väittää, että ”soi virsi
riemukas siitä kiitostasi”. Sanat eivät vakuuta minua.
Ennen Siionin virsien uudistusta virren 237 sanat olivat nykyistä huomattavasti
kalmankatkuisemmat. ”Älä nuku syn†inen” muodostui Aholansaaren nuorten keskuudessa
vitsiksi, jota toivottiin illasta toiseen veisattavaksi. Vitsi perustui virren yli äyräyden
läikkyvään surkeuteen, ahdistukseen ja syntisyydessä kieriskelyyn. Huumoriveisuu tietysti
muutti iltaveisuiden luonnetta. Todellinen ongelma oli kuitenkin se, että kaikki nuoret eivät
pystyneet yhtymään huumoriin. He ottivat virren tosissaan ja ahdistuivat. Onneksi ”Mua
siipeis suojaan kätke” tuntui toimivan vastalääkkeenä kaikenlaisiin virren nostattamiin
reaktioihin. Olen silti erittäin kiitollinen uudistukselle, joka hieman kevensi virren
ahdistuneisuutta. Outo se on silti minulle yhä.
Syyllisyyteen ja syntisyyteen ripustautuva kristinusko vetää minua maahan. Se ei ole
minulle vapauttavaa kristinuskoa. Havahdun mieluummin kiitollisuuteen ja elämään kuin
syntisyyteen ja kuolevaisuuteen. Kiitollisuus tuntuu kantavan paljon pidemmälle. Välillä
mietin, kumpaa kristinusko minulle tarjoaa.
Eri ihmisiä puhuttelevat eri elämäntilanteissa eri virret. Koska sarjan viimeiset virret
nostattivat tänään minussa pintaan vieraantumista ja ahdistusta, jopa halua piilottaa koko
virsikirja sukkalaatikon pohjalle, palaan vielä virteen 232, josta aloitin. Sen viimeinen
säkeistö sisältää rukouksen, jonka sisällön luulen olevan tuttu jopa nykypäivän
uskonnosta vieraantuneelle Jumalan lapselle. Armosi siunatkoon, varjelkoon yöni,/ siunatkoon rakkaani, ystäväni!/ Yhdessä veisaamme kiitostastasi.
Sekin, joka ei ole varma siitä, onko rukoilemisesta mitään hyötyä tai kuuleeko rukousta
kukaan on varmaankin joskus kääntynyt tuntemattoman Jumalan puoleen. Vain puoliksi
tietoisesti, hiljaa mielessään, hän on pyytänyt rakkaimmilleen suojelusta ja siunausta.
Kaikkea sitä, mitä ihminen haluaa rakkaalleen, mutta mitä ei voi itse antaa.
Suvi Korhonen
jumalanpalvelusmusiikista. Siitä mieleeni pesiytyi kysymyksiä, pohdintoja ja aavistuksia, jotka
nousivat pinnalle tutkiessani Siionin virsiä 232-237. Siksi tarkastelen seuraavia sanoituksia siitä
näkökulmasta, miten todellisilta virret kuulostavat minun nuoren työikäisen kaupunkilaisen
elämässä ja miltä ne minusta tuntuvat.
SV 232 Taivas jo tummenee metsien yllä
Jokaisella ikätoverillani on kokemusta mielenterveysongelmista, joko omakohtaisesti tai
lähipiirissä. Hienoa on myös se, että mielenterveydestä ei enää puhuta vain ongelmien
yhteydessä vaan terveytenä, johon kannattaa kiinnittää huomiota.
Siksi virren 232 iltarukoukseen kääritty kuvaus ahdistuksen kasvamisesta unen äärellä
tuntuu todelliselta. Minä tunnistan tässä itseni. Tässä puhutaan minusta ja kaikista niistä,
joiden mieli ei löydä asentoa, jossa sen olisi hyvä olla. Yön tunteina unettomuudeksi
venyvä ahdistus, levottomuus, syyllisyys ja pelko huomisesta. Ripustautuminen toivoon
siitä, että mieli rauhoittuu, ahdistuksesta voi päästä irti ja saada tilalle tyyneyden. Levätä
edes hetken.
SV 233 Taas käymme kohti yötä
Virsii 232 tuntuu tulevan lähelle, jopa paljastavan minut. Sen sijaan seuraava virsi, Siionin
virsi 233 etäännyttää. Iltavirren lempeys vaihtuu säkeistö säkeistöltä pohdintaan ihmisen
katoavaisuudesta:
Siis hänen tahdon olla,/ kun pettää kaikki muu,/ vain kukkaan nurmikolla/ ihminen vertautuu./
Sen kauneutta kiittää/ aamulla jokainen,/ vaan ilta kaataa, niittää,/ korreksi kuivaa sen.
Näin kevätiltoina olen miettinyt, miksi tämä vuodenaika tuntuu aina niin erityiseltä.
Kevätillassa kävellessä tuntuu siltä että kaikkeus on läsnä ja inhimillisen tietämisen verho
on vedetty syrjään ihmisen ja muiden luotujen välilltä. Luulen tunteen syntyvän siitä, että
kevät on jatkuvaa muutosta, ja siltä on mahdoton sulkea aistejaan. Joka päivä elämää on
enemmän, uusia ääniä, uusia kasveja, kukkia, uusia ajatuksia. Maisema ei pysy samana
seuraavaan päivään, vaan edellinen askel katoaa kun seuraava ryöpsähtää. Eilen tuomen
kukat olivat tiiviitä helmennäköisiä nuppuja, tänään oli ensimmäinen puu lauennut täyteen
kukintaan.
Miksi virsitekstissä asioiden katoavaisuus esitetään arvottomana? Miksi pysyvä on
arvokasta, ohimenevä arvotonta? Ihmiselämä kuihtuu pois, ja kukaan ei muista, kukaan ei
kaipaa. Minä näen asian toisin: Juuri katoavaisuushan tekee elämästä niin erityisen.
Elämän jokainen liikahdus tapahtuu vain kerran. Se, mitä eilen olin on jo tänään mennyt.
SV 234 Te murheelliset
SV 235 Herra antoi, Herra otti
Useissa virsissä suunnataan tuonpuoleiseen, suorastaan kaivataan sinne. Virret voivat olla
tärkeitä kuoleman sanoittamisen keinoja nykyihmiselle, jolle kuolema on ehkä vieras.
Virsiä 234 ja 235 tarkastellessa tulee kuitenkin mieleen, että kuoleman kaipaaminen ja
odottaminen heijastelevat menneiden sukupolvien ihmisten maailmankuvaa. Luulen
kaipauksen nousevan maailmasta, jossa elämä on kovaa, fyysisesti raskasta ja ajatus
tulevasta paratiisista tuo toivoa. Sen avulla kestetään kurjuus.
Tunnistan ja ymmärrän ajatuksen, se on minussa aiempien sukupolvien perintönä. Ajatus
ei kuitenkaan edusta minun maailmankuvaani. Jos olenkin murheellinen, minua ei lohduta
ajatus, että kuoleman jälkeen koittaa auvo. En ajattele, että tämä elämä on kärsittävä läpi
Jumalaan luottaen ja sitten koittaa helpotus. Kuoleman jälkeinen pelastus ei kenties
puhuttele minua samoin kuin menneiden aikojen ihmistä. Minulle on tärkeämpää huomata
ja tuntea Jumalan hyvyys siinä ainutkertaisuudessa, mitä elämä tuo eteen. Minulle on
tärkeää, että voin pyytää lohdutusta suruihin ja voimaa taistella maailman kurjuutta
vastaan.
Kenties nämä virret tulevat lähelle toisessa elämäntilanteessa. Tällä hetkellä minua
viehättää vain niiden aisteihin vetoavat kielikuvat. Sanoman tasolla ne kuuluvat kyllä
minun uskontooni, mutta eivät elämääni. Ne ovat kauniita mutta kuuluvat mielessäni
lähinnä uskonnon harjoittamisen piiriin.
Tällä kertaa käsiteltävien virsien sarjaan kuuluvat myös ne virret, jotka Siionin virsien
kokoelmassa ovat minulle ehkä kaikista vieraimpia - siitäkin huolimatta, että olen veisannut
niitä paljon.
SV 236 Maailma vaivassa vaikeroi
SV 237 Oikein päivät laskemaan
Virret 236 ja 237 edustavat minulle sitä kuvaa, joka körttiläisyydestä stereotyyppisesti
esitetään: ankeaa, synkkää, ahdistavaa. Näin kirjoittaessani tiedän, että jonkun mielestä
en vain ole ymmärtänyt virsien toiveikasta ja vapauttavaa sanomaa. Mutta kyllä minä
tiedän, miten virret saadaan seliteltyä parhain päin. Kaunis ajatus ei silti muuta sitä miltä
virsi minusta tuntuu. Minusta on ärsyttävää, että synkkänä soiva virsi väittää, että ”soi virsi
riemukas siitä kiitostasi”. Sanat eivät vakuuta minua.
Ennen Siionin virsien uudistusta virren 237 sanat olivat nykyistä huomattavasti
kalmankatkuisemmat. ”Älä nuku syn†inen” muodostui Aholansaaren nuorten keskuudessa
vitsiksi, jota toivottiin illasta toiseen veisattavaksi. Vitsi perustui virren yli äyräyden
läikkyvään surkeuteen, ahdistukseen ja syntisyydessä kieriskelyyn. Huumoriveisuu tietysti
muutti iltaveisuiden luonnetta. Todellinen ongelma oli kuitenkin se, että kaikki nuoret eivät
pystyneet yhtymään huumoriin. He ottivat virren tosissaan ja ahdistuivat. Onneksi ”Mua
siipeis suojaan kätke” tuntui toimivan vastalääkkeenä kaikenlaisiin virren nostattamiin
reaktioihin. Olen silti erittäin kiitollinen uudistukselle, joka hieman kevensi virren
ahdistuneisuutta. Outo se on silti minulle yhä.
Syyllisyyteen ja syntisyyteen ripustautuva kristinusko vetää minua maahan. Se ei ole
minulle vapauttavaa kristinuskoa. Havahdun mieluummin kiitollisuuteen ja elämään kuin
syntisyyteen ja kuolevaisuuteen. Kiitollisuus tuntuu kantavan paljon pidemmälle. Välillä
mietin, kumpaa kristinusko minulle tarjoaa.
Eri ihmisiä puhuttelevat eri elämäntilanteissa eri virret. Koska sarjan viimeiset virret
nostattivat tänään minussa pintaan vieraantumista ja ahdistusta, jopa halua piilottaa koko
virsikirja sukkalaatikon pohjalle, palaan vielä virteen 232, josta aloitin. Sen viimeinen
säkeistö sisältää rukouksen, jonka sisällön luulen olevan tuttu jopa nykypäivän
uskonnosta vieraantuneelle Jumalan lapselle. Armosi siunatkoon, varjelkoon yöni,/ siunatkoon rakkaani, ystäväni!/ Yhdessä veisaamme kiitostastasi.
Sekin, joka ei ole varma siitä, onko rukoilemisesta mitään hyötyä tai kuuleeko rukousta
kukaan on varmaankin joskus kääntynyt tuntemattoman Jumalan puoleen. Vain puoliksi
tietoisesti, hiljaa mielessään, hän on pyytänyt rakkaimmilleen suojelusta ja siunausta.
Kaikkea sitä, mitä ihminen haluaa rakkaalleen, mutta mitä ei voi itse antaa.
Suvi Korhonen
tiistai 14. toukokuuta 2019
Siionin virret 226-231
Kaikki seuraavat lyhyesti kommentoimani virret ovat Siionin
virsien iltavirsiä. Niiden luontainen veisuupaikka on yleensä iltaseurojen
päätteeksi. Lapsuuden kodissani Ylistaron Untamalassa iltavirsi tai kaksi
veisattiin aina, kun kyläily oli päättymässä ja vieraat lähdössä kotimatkalle.
Omassa perheessäni tätä tapaa on osannut noudattaa enää harvakseltaan. Silloin
kun niin on menetelty, on siitä jäänyt hyvä mieli. Iltavirret soisivat
luontevasti myös lasten kanssa veisattavana iltarukouksena tai sitten
yöpöydällä olevasta kirjasta luettuna iltarukouksena. Kaikissa virsissä asia on
paikallaan.
Tämä Ulrika Sofian Nordencreutzin
iltavirsi on alun perin 11-säkeistöinen. Alkupään säkeistöt ovat syvää
itsetutkistelua ja rippiä (nykyään SV 223). Säkeistöstä seitsemän säkeistöön
yksitoista virsi puhkeaa kiitokseen ja esirukoukseen. Nämä kaikki säkeistöt
ovat yhä tallella virressä ”Nyt kiitän, Herra, kaikesta”, ja hyvin
tunnistettavina. Samoin myös alkupään säkeistömäärä vastaa alkuperäistä. Tästä
virrestä ei siis ole 280 vuodessa mennyt yksikään säkeistö hukkaan. Pidän sitä
laadukkaan virren yhtenä merkkinä.
Naiset ovat muutenkin iltavirsien mestareita. Tuon
aikaisista rooleistaan johtuen he ovat olleet ehkä juuri niitä, jotka ovat
lapsia nukkumaan laittaessaan taipuneet vuoteiden ylle ja virittäneet
rukoukseksi iltavirren. Päivän arkiset tapahtumat, taustalla olevat huolet ja
pelot sekä toive rauhallisesta levosta pukeutuvat rukouksiksi, jotka resonoivat
ja värähtelevät läpi vuosisatojen.
Virren sanoma on ytimekäs: Kiitos Jumala kaikesta
hyvyydestä, jota olet tänäänkin antanut (1), siunaa minut varioimaasi uneen (2)
ja anna levollinen yö, niin että nousen taas uuteen aamuun (3). Suo tämä
kaikille muillekin ihmislapsille (4) ja pyhille, jotka tuomme nyt kiitoksemme
eteesi Kristus tässä ja kerran uudessa elämässä (5).
Virren nuottiin on lisätty kaksi ”pikkuniekkua” totun
lisäksi. Nämä niekut huomasin ensimmäisen kerran vasta ollessani Raudaskylän
opistolla jo töissä joskus 1990-luvun loppupuolella. Seuroissa vieraileva,
naapurikylältä tullut, Arvi Ruuttunen
veisasi ne kirkkaasti ja kauniisti silloisen nuottikuvan sekaan ja jäin sitä
seurojen jälkeen ihmettelemään. Kotopuolessa Haavion laitoksen nuottikuvat
ohjasivat veisuuta. Kalajokilaaksossa oltiin tässä suhteessa kurittomampia. Ja
hyvä niin, tämä perinne on siirtynyt nyt takaisin nuottikuvaan eikä se katoa
ihmisten mukana heidän mennessä majoilleen.
Seuraavat kaksi virttä, numerot 227 ja 228 tulee käsitellä
yhdessä. Ne muodostavat peilikuvan sille, mihin Siionin virsien osalta on
sävelten kohdalla totuttu: yhdellä runolla voi olla kaksi sävelmää. Tässä tapauksessa
yhdellä sävelmällä on kaksi vaihtoehtoista runoa: entiselleen jätetty (227) ja
kielellisesti uudistettu (228).
Mua siiipeis suojaan kätke on seuraliikkeen keskuudessa
osattu veisata kokonaan ulkoa. Tämä kertoo sekä vahvasta käyttöperinteestä että
sisällöllisestä puhuttelevuudesta. Virsi on muodostunut eräällä tavalla
ikoniseksi, pysyväksi, vähän kuin Maamme-laulu. Virsiuudistuksen yhteydessä
tietysti lähtökohta on, että kaikki virret pyritään uudistamaan samoilla periaatteilla.
Poikkeuksen sääntöön helposti tekevät kuitenkin virren 227 kaltaiset järkäleet.
Kun uudistusprosessissa arvioitavaksi tarjottiin tästä virrestä tehtyä
uudistettua sanamuotoa, kävi palautteen perusteella hyvin selväksi se, että
”antaa olla entiselläns’ vaan” (kuten Turussa päin sanotaan).
Hallitus päätti, että virsi jää uudistamattomana totuttuun muotoonsa.
Jaakko Löytty oli tehnyt virrestä ”Mua siipeis
suojaan kätke” uudistetun version, joka siis uhkasi palautua pöytälaatikkoon.
Uusilla, käsitettävimmillä ja laajemmilla kielikuvilla uudistettu versio sai
kuitenkin uuden mahdollisuuden.
Syyskuussa 2016, aivan uudistuksen ollessa
loppumetreillä, Aholansaaressa järjestetyssä körttiforumissa kehkeytyi uudistusta
käsittelevässä keskustelussa ehdotus ottaa mukaan myös Löytyn uudistama versio.
Tätä ajatusta puolsi pari painavaa näkökohtaa. Ensinnäkin se, että jo
nykyisessä muodossaan virsi (227) on kohta 100 vuotta sitten viimeksi
uudistettu (1938). Jos Siionin virsissä se jätetään nyt uudistamatta, seuraavan
kerran siihen palataan vasta vuosikymmenien kuluttua ja sen uudistaminen on
silloin yhä vaikeampaa – tai poisjättäminen todennäköisempää. Siksi uudistajien
velvollisuus on uudistaa virsi nyt. Toisen, luovan ja hieman yllättävän idean
esitti muistaakseni Kustaa Kujanpää
Lapinlahdelta. Hän totesi kompromissiesityksenä, että haittaako se mitään, jos
noin lyhyt virsi on kokoelmassa kahtena versiona – uutena ja vanhana.
Mielestäni tämä ajatus oli monellakin
tapaa nerokas: se antaa kuvan siitä, mitä uudistuksessa yhden virren kohdalla
voi tapahtua. Toisekseen, se mahdollisti myös uudistetun virren mukaan tulon.
Ja kolmanneksi, se toimii perusteena tulevaisuudessa arvioida, kumpi virren
versioista pysyy elävänä ja käytössä. Tuttu virsi saa näin mahdollisuuden
muokkautua käyttäjien käsissä suuntaan, jota ei ole ennalta määritelty.
Mitä muuten tulee kyseisen virren
uudistamisen ympärillä käytyyn keskusteluun, se kiteytyi kysymykseen,
halutaanko Jeesukselta leikata siivet – tai ainakin kielikuvat Jeesuksen
(kanaemon) siivistä. Siionin virsissä on kielikuvia Jeesuksen suojaavista
siivistä (SV 30:3, 224:3), vaikka ne olisivatkin tästä virrestä kadonneet.
Itselläni elää vielä monissa yhteyksissä havaintona se, että tätä
virttä ulkoa joukolla veisatessa eivät kaikki veisaakaan Haavion laitoksen sanoilla, vaan vielä vanhemmilla Wilhelmi Malmivaaran suomentamilla
sanoilla: ”Suojaavat siipes,
Jeesus, mun päällen’ levitä”.
Anders Odheliuksen iltavirsi
on Siionin virsien ”raskasta kalustoa”. Se on supistunut vuosisatojen saatossa
vain kahdella säkeistöllä nykyiseen muotoonsa. Virren säkeistöt 4 ja 5 ovat
kokeneet uudistuksien (Malmivaara, Haavio) eri vaiheissa ilmaisullisesti eniten
muutoksia alkuperäiseen tekstiin nähden, mutta näissäkin muutoksissa voi
perustellusti nähdä ajatuksen kirkastuneen. Laguksen suomennoksessa (1790)
evankeliumia on se, kun ”tuomari on tuttava”. Kaija Pispa laittaa tuhlajaapoikakertomuksen tuomaan saman evankeliumin
”kun isä rientää vastaan /syleillen omaa lastaan…”.
Tämä iltavirsi sisältää monelle muullekin Siionin virrelle –
erityisesti 1700-luvun virsille – tyypillisen ”sielupuheen” kaavan. Virren
ensimmäinen säkeistö rakentaa laajan luomakunnan näyttämön – tässä auringon
laskun draaman. Sen jälkeen hiljaisuuden koittaessa tila raivataan ihmisen
sisällä olevalle oman sielun kehottelulle: ”Vaan, sielu, muista…” (2 säk.).
Virren kolmas säkeistö jatkaa puhetta omalle sielulle. Se ei ole yleistä
toisille suunnattua varoittelua: ”Siis [sielu] pidä mielessäsi, tulevaa
lähtöäsi…”. Virren viides säkeistö johdattaa sielun – ja koko ihmisen –
rauhoittumaan Jumalan lupausten äärelle.
Itse olen kokenut Siionin virsien iltavirret samaan aikaan hyvin
valoisiksi ja rauhoittaviksi. Niissä on jotakin samaa syvää turvaa kuin mitä
lapsi voi kokea vanhemman lukiessa iltasatua, hyräillessä yhteisen iltalaulun
ja lausuessaan rukouksen.
Aukusti
Oravalan kerrotaan kirjoittaneen tämän iltavirren Vanhan virsikirjan
iltavirren (Päivä nyt ehtii ehtoollen, nyt VK 554) sävelmään, mutta
runsastavuisempana johtuen sävelmän niekkumäärän kasvusta körttiläisten
käytössä.
Sanomaltaan virsi on selkeä ja puhutteleva. Levolle käymisen
askareissa ihminen hiljentyy Herransa eteen, tunnustaa päivän rikkomuksensa ja
toivoo anteeksiantamusta, jotta voisi olla sekä hengeltään levollinen että saisi
fyysisesti levätä. Jokainen nukkumaan meno on myös pieni muistuma kuolemaan
nukkumisesta, siitä muistuttaa vielä jokaisen säkeistön lopussa kertautuva
pyyntö ”Suo loppu kerran kuolossa autuas.”
Tämä Oravalan virsi tuli vuonna 2005 hyväksyttyyn Siionin virsien
lisävihkoon. Se otettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjasta (1986)
muuttamattomana. Uudistusprosessissa kirkon virsikirjan kautta Siionin virsiin
tulleet virret on pääsääntöisesti jätetty uudistamatta. Perusteluna tässä on
vahvimmin se, että virsi on ”lainaa” toisesta kokoelmasta ja sitä ei lähdetä
tästä syystä eriyttämään. Omistajuus uudistamiselle on vahvemmin niiden virsien
kohdalla, jotka ovat päätyneet Siionin virsien kautta kirkon virsikirjaan.
Johan
Kahlin 12-säkeistöinen iltavirsi aloitti vuoden 1745 Siionin
virsien ehtoo-osaston virret. Jos iltavirsiä leimaa yleensä rauhoittuminen ja
valoisuus, tämä Kahlin virsi läpeensä oman sisimmän ruotimista ja velan tuntua,
riittämättömyyttä, heikkoutta. Virsi on pituutensa takia ja aiemmin jaettu
kahdeksi osaksi. Nykyisissä Siionin virsissä tämän nyt nelisäkeistöisen virren
”jatko-osa” on SV 224 ”Pois pyyhi velkani”. Molemmat virret ovat Mika Nuorvan uudistamia.
Iltavirren tehtävänä on lopulta rauhoittaa. Se antaa
sanat puhua päivän kuormat pois mielen päältä. Se antaa sanat sydämen kivulle
ja kaipaukselle. Niin tämäkin virsi tekee.
Mieleeni nousee yhdet seurat, jolloin virren viimeinen
säkeistö oli pakko veisata, mutta niin tehdessämme ajatukseni eivät lainkaan
rauhoittuneet vaan päinvastoin aktivoituivat. Nuo seurat olivat Körttikodilla
keskiviikkona 28.9.1994. Olimme aamusta pitäen saaneet uutisia Estonia-laivan
kohtalosta ja sadoista kuolonuhreista. Erityisesti (Haavion kokoelman virren
237) viimeinen säkeistö pysäytti: ”Kun ilta ennättää / suo, etten syntiin jää / vaan pahuus päivän myötä / pois riisu ennen yötä, /
selkäsi taakse heitä / ja armon mereen peitä.” Virren vaiettua mieleen
ei noussut tyyni armon meri, vaan kylmä, syysmyrskyn piiskaava tuhansien
ihmisten hauta.
Virren kirjoittajan, Johan Kahlin, kohtalo oli myös
karu. Hän hukkui 25-vuotinaana, syysmyrskyssä 6.9.1746 Tukholman edustalla
(Sandhamn) 248 vuotta ennen Estoniaa. Jälkeensä hän jätti mittavan määrän
ihmisen sielunliikkeitä kuvaavaa kestävää virsirunoutta.
Jukka Hautala
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)